Viihdettä kulutetaan; taide jättää jäljen

Kulttuurin kuluttamisen suhteen voi ihmiset ehkä jaotella kolmeen eri ryhmään: kirjaihmiset, musiikki-ihmiset ja elokuvaihmiset. Vaikka olen ”kirja-alalla” töissä, olen ehkä eniten musiikki-ihminen: kuuntelen musiikkia hyvinkin pari tuntia päivässä. Nimenomaan kuuntelen, enkä pidä taustamusiikkina. En kuuntele radiota, vaan albumeja. Samoja albumeita, satoja kertoja. Minun on vaikea kuvitella, että lukisin jonkun kirjan kymmeniä kertoja. Elokuvista hyvin harva tekee minkäänlaista vaikutusta; elokuva on minulle selvästi vähiten kiinnostava kulttuurin muoto näistä kolmesta. Äärimmäisen harvoin joku elokuva todella vie mukaansa ja tuntuu merkittävältä; parhaimmillaankin ne tuntuvat vain hyvältä viihteeltä. Kertakäyttöviihteeltä, joka kulutetaan ja unohdetaan.

Syvimmän muistijäljen jättävät jollain lailla erilaiset, kompromissittomat ja lukijaa kosiskelemattomat teokset, jotka nousevat massaviihteen ylä- tai alapuolelle: erottuvat kumminkin. Teokset, joissa on joku omaperäisyys, teokset, johon taiteilija on kyennyt vangitsemaan aitoja tunteita, teokset, jotka vaikuttavat lukijaan tai kuulijaan. Se ei todellakaan onnistu monelta. Se onnistuu vain aidolta taiteelta ja aidoilta taiteilijoilta, joilla on sanottavaa. Taide on silti aina subjektiivinen kokemus: kukin saa itse määritellä, mitä taiteena pitää. Kukaan ulkopuolinen ei voi määrätä, mikä johonkin toiseen tekee vaikutuksen.

Tyylilaji ei sinänsä merkitse mitään: itselleni elämyksen aiheuttavat yhtä lailla vaikka Eino Leinon runot, Jonathan Littellin ”Hyväntahtoiset”-romaani tai Deicide-yhtyeen ensialbumi. Näistä Littellin romaaniin tosin en ole toista kertaa kajonnut. Äärimmäisen kylmä, perverssi ja nihilistisen tunteeton teos ei jätä hyvää mieltä, mutta jäljen se jättää; ehkäpä suorastaan arven. Natsivallan kauheuksia sivu sivulta lakonisesti eteen marssittava romaani onnistuu tasapainoilemaan taiteen ja tyylittömän eksploitaation rajaviivalla putoamatta, ehkä joskus hiukan horjahtaen. Harvalle sitä kuitenkaan luettavaksi suositella voi; sen verran ankea jälkimaku kirjasta jää. No, eipä silti, ei ole Deicidekaan ihan jokamiehen hittikimaraa. Taidetta kyllä, niin kuin Leinokin. Makuni on ehkä hieman valtavirrasta poikkeava toisinaan…

Nuorempana minuun teki vaikutuksen esimerkiksi Timo K. Mukan vähemmän kuuluisa, 20-vuotiaana kirjoitettu romaani ”Täältä jostakin”. Se on löyhästi kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva armeijakuvaus, osin kollaasitekniikkaa ja ajatuksenvirtaa sisältävä, takaumin hyppelehtivä ”vaikea” teos. Armeijan läpi käyneelle, muttei siellä viihtyneelle lukijalle kirja tarjosi ihmeen todellisen ja paljaan sopeutumattomuuden ja ulkopuolisuuden kuvauksen. Kyseessä on taitava, alkuvoimainen teos, jonka surrealistinen ja vertauskuvallinen loppu jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia, jääkärin muuttuessa punkassaan sudeksi.

Myöhemmin olen Erno Paasilinnan Mukka-elämäkerrasta lukenut, että loppuratkaisu oli itse asiassa kirjoitettu ihan erilliseksi novelliksi aikoinaan, ja vain rahapulan aiheuttama kiire kirjan saamiseksi valmiiksi aiheutti sen muokkaamisen osaksi romaania. Moni Mukan kuolematon teos syntyi puoliväkisin taloudellisen ahdingon pakottamana. Kollaasitekniikka ja tajunnanvirtaosuudetkin tulivat Mukan romaaneihin osin samasta proosallisesta syystä: niillä sai nopeasti lisää sivuja lyhyisiin teoksiin. Silti mitenkään päälle liimatuilta tai tarpeettomalta kikkailulta eivät tekniikanvaihtelut tunnu, vaan johdattavat päähenkilön päänsisäisiin maailmoihin ja maisemiin, jossa koko romaani suurimmaksi osaksi liikkuukin.

Kuten muutkin Mukan teokset, ei tämäkään romaani ole helppo, mukava tai iloinen, eikä siinä ole sankareita. Armeijaa käymättömälle se ei välttämättä avaudu kaikin osin, eivätkä vaikeahko kirjoitustekniikka ja ahdistavan surumielinen ilmapiiri tee siitä helposti lähestyttävää. Minulle se kuitenkin oli merkittävä ja tyylillisestikin ihailtavan taitava teos, joka jätti pysyvän jäljen. Taidetta, ilman muuta.