maanantai 22. marraskuuta 2010

Metsän kuningas ja Musta Pekka

Nyt on sellainen tilanne, etten keksi oikein mitään kirjoitettavaa kirjastosta. Kirjoitan siis vaikkapa suurpedoista. No mikä ettei.

Karhu on nimittäin ajankohtainen aihe. Lauantaina 11.12. järjestetään Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa koko päivän kestävä karhuseminaari, jossa puidaan karhuaihetta monesta eri näkökulmasta useiden asiantuntijoiden esityksillä. Kutkuttavan poikkitieteellisen seminaarin otsikoita ovat mm. ”Karhurituaalit subarktisissa kulttuureissa”, ”Turvalelut ja nallet lapsen ja nuoren maailmassa” sekä ”Nallekarhut historiallisena ilmiönä”. En tiedä teistä, mutta minussa tapahtuman ohjelma herätti oitis positiivisen hymynkareen suupieleen. Luvassa on nimittäin ihan aitoa ”vakavaa” tiedettä, ja luennoitsijoina professoria, ylilääkäriä ja psykologia. Ja kuitenkin koko aihe on jotenkin sympaattinen ja hassu…tutkijat luennoimassa nallekarhuista. Jotkut varmasti pitävät tällaista joutavana puuhasteluna, mutta minusta on mahtavaa, että joku innostuu nallejen tutkimisesta. Sellainen ihminen ei voi olla läpeensä paha. Jos vain pääsette, niin menkää kuuntelemaan, luennoille on ilmainen pääsy.

Karhuhan on Suomessa aina ollut merkittävässä asemassa, muinoin suorastaan jumalallinen olento. Se on toisaalta pelottava vihollinen; verokarhu tai Venäjän karhu, toisaalta turvaa tuova unilelu. Kirjastokin lähettää karhukirjeitä (sainpas sen kirjastonkin tähän kirjoitukseen!). Harvalla lapsella ei ole ollut omaa nallea, joka sylissä vasta sai unen päästä kiinni. Minullakin oli veljeni kanssa Onni ja Manni –nimiset nallet, jotka tosin taisivat luppakorvista päätellen olla paremminkin koiria, mutta ei se haitannut. Nämä Korkeasaaressa muinoin eläneiden karhujen mukaan nimetyt nallet olivat kovassa käytössä. Ehkä lasten nallet ovat jonkinlaista uhan kääntämistä omaksi suojaksi: karhun kuva, jonka voimat suojaavat lasta. Kun lapsi paijaa nallea, karhu ei tule metsästä ja syö. Sama voiman anastaminen liittynee vaikka Satakunnan karhuvaakunaan.

Minä en ole nähnyt karhua koskaan luonnossa, ja tuskin tulen näkemäänkään. Nykyihmiselle karhu ei enää ole konkreettinen metsän kuningas tai peto, joka kamppaili samasta ruuasta ja jonka tappaminen oli metsästäjän rohkein teko. Olihan karhunkaataja sankari vielä sotienkin jälkeen. Asenteet ovat varmasti paljon lieventyneet, mutta siihen nähden, kuinka pieni mahdollisuus on karhuun törmätä, monilla ihmisillä on yhä suuri pelko sitä kohtaan. Sama koskee muitakin suurpetoja. Joku Nurmeksen korpiseudulla elävä voi tietenkin sanoa, että on helppo huudella kaupungista, että ei ne karhut mitään tee, kun ei tarvitse aamuisin katsella karhunjälkiä pihassa, mutta todellisuudessa karhupelossa on kyse muustakin, kuin todennäköisyyksiin perustuvasta konkreettisesta uhasta. Karhuun liittyy yhä jonkinlaista mystiikkaa ja yliluonnollista kunnioitusta, joka varmaan on suomalaisilla geeneissä, eikä sieltä pitkiin aikoihin poistu.

Jos karhua pelätäänkin, liittyy siihen aina kuitenkin tietynlainen sympaattisuus. Samaa ei voi sanoa sudesta: en ole kuullut lapsesta, jolla olisi unisusi. Susiraukat ovat aina saaneet olla pelkojemme ja vihankin kohteena, useimmiten ilman omaa syytään. Tätä valaiskoon tosikertomus Eurasta ja Honkilahden kylästä, jota muutama vuosi sitten piinasi susilauma. Lampaitakin tappaneet sudet herättivät paljon kirjoittelua ja pelkoakin. Euran kirjastolautakunnan jäsen ja aktiivinen honkilahtelainen vaikuttaja kertoi tarinan, kuinka hän oli ollut hiihtämässä Pyhäjärven jäällä. Oli ollut ilta, kirkas, kuutamoinen pakkaskeli. Hän oli alkanut miettimään Honkilahden susia, ja matkan edetessä hänen päähänsä oli tullut ajatus, että mitä jos ne sudet vaanivat jossain täällä…pelko alkoi saada otetta ja hän paransi tahtia. Mitään ei kuulunut, paitsi suksien suihke ja narina ja kiihtyvä hengitys.

Vai kuuluiko sittenkin? Jos tarkkaan kuunteli, niin eikö selän takaa ihan selvästi kuulunut tassutusta, ehkä murinaakin? Varmaan siellä oli kokonainen susilauma juoksemassa häntä kiinni! Siihen päättyisi hiihtäjän tarina kuin piispa Henrikillä aikoinaan naapurikunnassa; mihinkään ei pääsisi karkuun. Mies viuhtoi menemään minkä kerkesi, taakseen ja sivuilleen vilkuillen. Kuu heitti lumen peittämälle jäälle epämääräisiä varjoja, rannan musta metsä liikahteli tuulessa kätkien pimeyteensä ties mitä hirviöitä. Ja sitten: musta hahmo häilähti hänen sivullaan, hallava peto hyökkäsi kinoksesta häntä kohti! Mies huusi ääneen, huitaisi sivulleen suksensauvalla, kompastui ja kaatui kylmään lumeen…ja kierähti ympäri varmana, että susi oli pian hänen kurkussaan. Jää oli kuitenkin autio. Hän oli pelästynyt omaa varjoaan.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Onnea 160 -vuotiaalle!

Meinasi vallan unohtua, että Rauman kirjasto täyttää tänä vuonna 160 vuotta. Suuremmat juhlat ovat edessä vasta 15 vuoden päästä, mutta on paikallaan pitää pieni juhlapuhe eräälle Suomen vanhimmista kaupunginkirjastoista. Raumalla on pitkät kirjastoperinteet, sillä kunnallista kirjastoa vasta mietittiin vaikkapa Turussa ja Jyväskylässä, kun Raumalla jo oli hulppeat 60 kirjaa käsittänyt julkinen kokoelma. Lukitussa lasikaapissa tietenkin. Oman kirjastorakennuksen nopeasti kasvaneille kokoelmilleen Rauma puolestaan sai 1887, siis viisi vuotta ennen Helsinkiä!

Jottei puheesta tulisi kovin puolueellinen, meidän täytyy käyttää hyväksemme täysin ulkopuolisen arvioijan mielipiteitä. Siihen tarkoitukseen oivallinen kirja ilmestyi juuri tänä syksynä: Mikko Lahtisen teos Kirjastojen maa. Tämä lähes 400-sivuinen opus esittelee melkein kaikki Suomen yleiset kirjastot rennolla, humoristisella otteella, joka toisinaan saa suorastaan filosofisia sävyjä. Lahtinen seurueineen on siis parin vuoden aikana kiertänyt ympäri Suomea ja vieraillut yli 250:ssä kirjastossa. Tyylilaji on havainnoiva ja tarkkaileva essee, eikä kirjaston henkilökuntaa päättäjistä puhumattakaan ole päästetty ääneen. Ääni on kokonaan Lahtisen oma, eikä hän säästele arvosteluja, eikä kehujakaan, silloin kun ne on ansaittu. Äkkiseltään voisi tuntua, että 400 sivua kirjastojen esittelyjä maantieteellisessä järjestyksessä olisi melkoisen puuduttavaa lukemista, mutta tämä on ihan oikeasti viihdyttävä kirja. Lukekaapa. Palautan tämän pian.

Ja nyt tietysti katsotaan, mitä Lahtisella on sanottavaa Rauman pääkirjastosta. Hmm…alakerran lainaustiloja esittävän kuvan tekstinä: ”Rauman pääkirjasto on yksi Suomen kauneimmista kirjastoista”. Okei…mitäs muuta? ”Rauman kirjaston valoisien tilojen luoma raukea ja levollinen tunnelma on kuin luotu kontemplatiiviseen oleskeluun”. Tämä meni jo niin hienoksi, että sanan merkitys piti tarkistaa: kontemplatiivinen = mietiskelevä. Selvä. Edelleen: ”Kookas, mutta matala rakennus on onnistuttu taidokkaasti sovittamaan maisemaan”. Ja kauniiksi lopuksi: ”Aivan kaikkiin suomalaisiin kirjastoihin astuessaan seurueemme ei ole saanut osakseen yhtä iloisensuopeaa vastaanottoa kuin Rauman kirjaston opastustiskin henkilökunnalta. Heidän hyväntuulisuutensa ei liene silkkaa sattumaa, vaan osan siitä selittänee itse kaunis kirjasto lempeästi virtaavan kanaalin rannalla. Sellaisessa on perin vaikea pitää hapanta naamaa”.

Nyt lukija saattaa kuvitella, että Lahtinen kehuu kaikki kirjastot samalla tavalla. Katsotaanpa, mitä hän kertoo esimerkiksi Porin pääkirjastosta: ”Talo on lyhyesti sanoen ruma pytinki. Arkkitehdiltä olisi vaadittu yli-inhimillisiä ponnisteluja, mikäli hänen olisi täytynyt saada aikaiseksi vielä nykyistäkin karmeampi kummajainen.” ”Talon ulkopintojen jäykkä kantikkuus lyö läpi sisätiloissa, eikä yläkerran limanvihreää lattiaa vasten kolisevien metallijalkaisten kalusteiden ääni ainakaan toimi pehmentävänä vastavoimana rakennuksen betoniselle kovuudelle”. Aika tylyä tekstiä. Tosin Nastolan kirjastosta kirjoittaja toteaa, että sen ”ulkomuoto lyö karmeudessaan laudalta jopa Porin kirjaston”. Siispä mekään emme Poria hauku, kunhan nyt hiukan röyhistämme rintaa 160-vuotiaan Rauman kirjaston kunniaksi. Se on sen ansainnut.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Lapin historiaa ja tulevaisuutta

Tiedättekö, miksi Lappi T.l. oli aikanaan juuri T.l., eikä pelkkä Lappi? No, Turun lääniähän tuo tietenkin tarkoitti, mutta missä on se toinen Lappi, josta kunnan piti erottua? Joku voisi kuvitella, että haluttiin erottua Suomen Lapista, mutta tämä ei ole alkuperäinen syy, vaikka Wikipediassakin näin kerrotaan. Oikea ”toinen Lappi” oli Lappi O.l., Oulun läänin Lappi, joka sijaitsi, ja ehkäpä sijaitsee edelleen, Ruukissa. Kylät elelivät aikojen hämäristä rauhassa omilla tahoillaan, kunnes vuonna 1884 Turun läänin Lappi sai postiaseman, ja 1886 Oulun läänin Lappiin perustettiin myös samanniminen posti. No, tästä seurasi arvattavia ongelmia postinkulkuun, ja vuonna 1894 Lapit saivat läänin tunnuksen nimensä perään, jotta ne pystyttiin erottamaan toisistaan. Oulun läänin Lapin posti toimi vielä vuoteen 1953, jonka jälkeen sen nimeksi tuli Tuomioja. Turun läänin Lapin kunta sen sijaan säilytti ikään kuin reliktinä oman päätteensä vielä pitkään. Tällainen on entisen Lapin kunnan nimen syntyhistoria.

Mistä pääsemmekin Lapin (sen entisen teeällän) uuteen kirjastoon. Viime viikolla tuli tieto, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on aikaistanut vuodella rahoitustaan uuden Lapin lähikirjaston perustamishankkeeseen. Jos kaikki menee kuten mennä kuuluu, rakentaminen alkaa vuonna 2012 ja ensi vuosi kuluu suunnitelmia, piirustuksia ja selvityksiä laatiessa. Kirjasto sijoitetaan entisen kunnantalon tiloihin, ja siinä tulee olemaan noin 500 neliötä. Noin tuplasti enemmän siis kuin nykyisessä, jo 70-luvulta saakka ”väliaikaisesti” kaupan kellarissa toimineessa Lapin kirjastossa.

Raumalaisten, ja tietysti erityisesti lappilaisten, on syytä olla tyytyväisiä rahoituksen saamiseen. Ainakin vuoteen 2015 asti on Lapin kirjasto nimittäin ainoa rahoitusta saava lähikirjasto Suomessa. 900 000e euron budjetista valtio on lupautunut maksamaan 360 000e. Tarkoitus on tehdä entisestä kunnantalosta todellinen monitoimitalo, jonne keskitetään palveluja. Tiloja on varattu mm. nuorisotoimelle, kansalaisopistolle, päivähoitoon sekä eri yhdistyksille ja harrastusryhmille. Näin 50-luvulta peräisin oleva arkkitehtonisesti mielenkiintoinen rakennus saadaan täydellisesti remontoituna ja uusittuna hyödynnettyä ja säilytettyä jälkipolville.

Uskon, että myös sijainniltaan keskeinen ja lappilaisille tuttu rakennus tarjoaa hyvä puitteet kirjastolle. Läheisyydessä olevasta koulusta pääsee kunnantalolle melkoisen viehättävää hiekkapolkua pitkin, tarvitsematta mennä yhdenkään autotien yli. Uusi liikuntahalli on koulun vieressä, samoin terveyskeskus. Ainoa, mitä hieman kaipailin, on kauppa, sillä kaikki kaupalliset palvelut ovat ”Lapin raitilla”, muutaman sata metriä kunnantalolta. Noh, eipä siinä vielä ehdi kengät puhki kulumaan.

Kirjasto tulee kahteen kerrokseen, sinne rakennetaan hissi ja sisällä laitetaan ”kaikki uusiksi”. Nykyinen sokkeloinen virastorakennus on tarkoitus muuttaa avaraksi ja valoisaksi, moderniksi kirjastotilaksi. Vaikka kahteen kerrokseen rakentaminen ei olekaan aivan ideaalitilanne, tulee parannus nykyiseen verrattuna olemaan huikea. Kellarin hämärästä noustaan kerralla maisemapaikalle, maan alta puiden latvojen tasalle, 70-luvulta 2010-luvulle.

torstai 7. lokakuuta 2010

Mainospalaveri

(”Voitais tehdä tämmönen mainos… tässä olis niinku ensin semmonen kaunis nainen, joka hakee epätoivoisesti hyllystä luettavaa, mutta ei löydä, koska se on niinku lukenu jo melkein kaikki ja uutuuksiin on kauheat varausjonot…”)

Treenattu mainosääni:
”Ahmitko kirjan päivässä? Odotatko kärsimättömänä uutuuksia käsiisi? Ahdistutko, kun varausjono edelläsi on 20? Ei hätää! Ratkaisu on uusi pikalainahylly!”

(”Tässä sit niinku kamera siirtys siitä naisesta semmoseen sirpsakkaan kirjastotätiin, sillä vois lukee vaikka paidassa et Kirjastotäti, ni se niinku selvittäs sitä asiaa…”)

Kirjastotäti:
”Uudesta pikalainahyllystä löydät vain suosituimpia uutuuksia ja puhutuimpia lukuromaaneja! Ei enää hankalaa ja aikaa vievää harhailua hyllyjen välissä! Ei enää varausjonoissa odottelua! Pikalainahyllystä saat parhaimmat kirjat heti käyttöösi!”

(”Sit taas niinku zoomattas siihen naiseen. Sillä ois vähän semmonen epäuskoinen ilme kasvoilla.”)

Nainen:
”Mutta kuinka se on mahdollista!?”

(”Se kirjastotäti sit nostais tässä kätensä ylös, vähän sillee niinku supersankarityylisesti, ja sillä ois kädessä semmonen kirja, jossa lukis isolla Pikalaina.”)

Kirjastotäti:
”Hankimme uuteen pikalainahyllyyn vain kaikkein suosituimpia teoksia! Pikalainan laina-aika on vain viikon, eikä sitä voi varata tai lainata uudestaan. Tämän vuoksi varausjonojakaan ei ole, ja kirjat kiertävät nopeasti. Saat uutuuden käyttöösi jopa 76% nopeammin!”

Nainen (ilahtuen ja ihmettelevällä äänellä):
”Aivan ihanaa! Nyt voin siis koska vain ahmia uutuuksia heti kun ne ilmestyvät!?”

Kirjastotäti (voitonriemuisena):
”Aivan! Mutta ei tässä vielä kaikki! Koska uusi pikalainahyllymme on varustettu pyörillä, se siirretään joka sunnuntai lukusaliin! Pystyt siis lainaamaan suosituimpia kirjoja myös sunnuntaisin! Eikä tämä maksa sinulle mitään!”

Nainen (ylistäen):
”Kiitos Kirjastotäti! Minä ja perheeni käytämme tästä lähin aina pikalainahyllyä!”

(”Tässä niinku kamera siirtyis kuvaamaan sitä hyllyä… jotenki sillee niinku hienosti…no, se täytyy vielä jotenki katsoo, et miten…mut kumminkin…”)

Treenattu mainosääni:
”Käytä sinäkin Rauman kirjaston uutta pikalainahyllyä! Suosikkikirjasi saatavilla viikon jokaisena päivänä! Pikalainahylly – meille, jotka luemme nopeammin!”

(”Ja tähän se mainos niinku loppus. Mitä mieltä ollaan? Eikai toi slogan menny mitenkään överiks tai sillee…? Yksityiskohtia voidaan tietty vielä viilata…”)

maanantai 27. syyskuuta 2010

Lukukummit keskuudessamme

Rauman nuorisotoimi kyseli äskettäin laajasti kaupungin lapsilta ja nuorilta siitä, mikä Raumalla on hyvää ja mikä huonoa. Kirjasto mainittiin hyvänä asiana sadassayhdessä vastauksessa, huonoja kommentteja ei ainakaan saamastani loppuraportista löytynyt. Hyvä siis. ”Raumalla on kirjasto josta saa lainata kirjoja ja joistain kirjoista oppii”, oli eräs vastaus ja tiivistää asian oivallisesti. Niinhän se on.

Ylivoimaisesti eniten hyvänä asiana Raumalla kirjastoa pitivät 10-12 –vuotiaat lapset. Vanhemmissa ikäluokissa kirjaston tärkeys laski dramaattisesti, ja vain yksi 17-vuotias oli kirjaston merkityksen tunnustanut. Tämä on pitkään tunnettu fakta, eikä tilanteen muuttamiseksi ole valtavasti tehtävissä. Tietyssä iässä tietyt muut asiat alkavat tuntua tärkeämmiltä. Lohdullista on, että sitten parinkympin jälkeen kirjastoon aletaan hakeutua uudestaan, mikäli kirjastossa käynti ja lukeminen on lapsena omaksuttu. Tämän vuoksi juuri lapset ovat erityisasemassa: jos he eivät opi käyttämään kirjastoa, he harvoin käyttävät sitä aikuisenakaan. Ainakin kynnys on paljon korkeampi. Tiedän ihmisiä, jotka arastelevat kirjastoon tulemista, koska kuvittelevat sen joksikin haudanhiljaiseksi ja arvokkaaksi paikaksi, jossa pölyiset mummot järjestelevät vielä pölyisempiä dostojevskeja. He eivät tiedä, että täältä löytyy dostojevskien lisäksi myös tex willerit ja korjaamokäsikirjat, eikä mitään pukukoodeja tunneta; sisälle pääsee verkkareissakin. Eikä täällä tarvitse hiipiä, kunhan ei nyt ihan seinille hypi.

Lasten lukuharrastusta pyritään Rauman kirjastossa tukemaan useillakin tavoilla, ja syksyn mittaan toimintaa on luvassa erityisesti. Kirjastotoimen ja sosiaalitoimen vanhustyön yhteistyönä on palkattu puoleksi vuodeksi erityinen Lukukummi, joka järjestää työpajoja ja tapahtumia ”vauvasta vaariin ja ikäryhmät yhdistäen” -periaatteella. Luvassa on niin satusukellusta kuin Harry Potter-työpajaakin, löytyy kirjastoetsiväkurssia, hevoskirjallisuustyöpaja ja täysin uutena sovelluksena vauvojen runo- ja värikylpy! Varttuneemmalle väelle on tietenkin omaa ohjelmaansa, ja suunnitelmissa on kokonainen mummoviikko ensi helmikuussa. Katso kirjaston sivuilta lisätiedot ja ilmoittautumisohjeet työpajoihin, kaikkiaan tapahtumia lapsille ja nuorille on tämän projektin tiimoilta luvassa jouluun mennessä ainakin 40!

Kirjastoa käyttää säännöllisesti runsas 30% raumalaisista. Jotenkin pitäisi tavoittaa nuo puuttuvat 70%, mutta ongelmana on, miten heihin saisi yhteyden. Ei kirjaston omia tiedotteita lue kuin kirjaston omat asiakkaat. Tiedotus pitäisikin viedä sinne, missä potentiaaliset uudet asiakkaat ovat. Tämän vuoksi syksyn aikana starttaa hakeutuvan kirjastotiedotuksen ja –opetuksen kokeilu. Perustamme pienen iskuryhmän, joka tilauksesta tai muuten vain jalkautuu kirjaston ulkopuolelle ihmisten pariin kertomaan kirjastosta ja sen käytöstä aseinaan kannettava ja nettitikku. Kirjavinkkaus vaihtuu kirjastovinkkaukseksi, kuten kirjastonhoitaja ja idean äiti Anne Alatalon termi kuuluu. Ehkäpä jo ennen ensilumia voi vinkkarin tilata työpaikalleen, kerhon kokoukseen tai vaikka kauppakeskukseen levittämään kirjaston ilosanomaa. Vielä on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä Satakirjastot ovat, miten netissä varataan kirja ja miten halvalla saat kotoasi tilattua minkä tahansa kirjan vaikka Kodisjoelle. Se onnistuu ihan keneltä vain, ja jos kirja löytyy Rauman kirjaston kokoelmista, se ei maksa penniäkään. Jos löytyy Porista, niin maksaa euron. Ei ole kallista. Ja yhtä lailla voit tilata dvd:n, cd:n tai vaikka sen korjaamokäsikirjan. Mitä järkeä on ostaa jotain, jos sen voi saada ilmaiseksi? Se nyt vain on tyhmää maksaa MITÄÄN.

Sitä paitsi joistain kirjoista tosiaan oppii. Toimikaamme siis kaikki lukukummeina paitsi lapsillemme, myös muille lähimmäisillemme, jotka eivät vielä ole saaneet juonesta kiinni.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Lukutaitokampanja

Taas nuorisoa haukutaan. Taloussanomien siteeraama saksalaistutkimus lyttää nuorten nettitaidot täysin: ”Nuoret eivät osaa edes googlata”. Tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret kyllä kokevat osaavansa käyttää nettiä, ja viettävät siellä paljon aikaa, mutta käyttö on typistynyt vain yhteydenpitokanavaksi ystäviin tai pelipaikaksi. Tiedetään kyllä, mistä saa musiikkia ja miten chatataan, mutta tietoa ei osata etsiä, eikä varsinkaan oikeaa tietoa.

Saksalainen lukionopettaja oli seurannut oppilaittensa tiedonhakukäyttäytymistä tekemässään kokeessa, jossa piti löytää tietoa intialaisista alihankkijoista. Nuoret pitivät tehtävää helppona, mutta opettajan mukaan he vain klikkailivat sivulta sivulle ymmärtämättä lainkaan, mikä oli tärkeää. Heti löydettyään sivuston, jossa asiasta mainittiin, he pysähtyivät, ja tyytyivät sivuston antamaan tietoon. Sivustoihin ei paneuduttu, tiedon luotettavuutta ei pohdittu eikä etsintä ollut muutenkaan pitkäjänteistä. Jos se on Googlessa, se on totta, oli ajattelumalli.

Muitakin tutkimuksia on tiedonhakupalveluiden käytöstä tehty. Hirvittävän suuri osa ihmisistä hakee tietoa yhden sanan perusteella, ja käy läpi ainoastaan ensimmäisen sivun linkkejä. Haku on enemmän tai vähemmän satunnaista klikkailua, ja ensimmäinen teksti, joka aiheesta eteen tulee, hyväksytään kritiikittä oikeaksi. Totuus on kuitenkin se, etteivät ensimmäiset linkit ole välttämättä parhaita: ensimmäiseksi hakutulokseen tulevat ne linkit, jotka ovat maksaneet ensimmäiseksi pääsemisestä. Kaikki me tiedämme ilmiön: haet autokorjaamoa, ja kymmenen ensimmäistä linkkiä viekin uuteen hakupalveluun, eikä suinkaan ko. korjaamon sivuille. Välillä tuntuu, ettei loppujen lopuksi tahdo löytää mitään, klikkailee ees taas, ja lopulta menee hermo, ja hakee tiedon puhelinluettelon keltaisilta sivuilta. Kaikki on netissä, joo, mutta löytääkö sen sieltä?

Nettimainonnan katiskat oppii kokemuksen myötä välttämään. Paljon vaarallisempaa on erilaisen tiedon kritiikitön vastaanottaminen ja se, ettei ymmärrä tekstin sisältöä. Nykynuoret ovat jatkuvan informaatiopommituksen kohteina. He myös kirjoittavat jatkuvasti tekstiä, ja he osaavat lukea sujuvasti. Vieraan kielenkin iskulauseet ovat hyvin hallussa. Se, mitä ei välttämättä hallita, on pidemmän tekstin ymmärtäminen. Tämä johtuu kokemuksen puutteesta: pitkien tekstien kirjoittaminen ja lukeminen on vähentynyt. Ei kukaan kirjoita enää kirjeitä ja loppujen lopuksi hyvin harva pitää edes blogia. Viestittely on typistynyt tekstareiksi, chatiksi ja muutaman rivin facebook-päivityksiksi. Kaikki pitkät sepustukset ovat niin eilistä. Blogipäivityksetkään eivät kuulemma saisi olla näin pitkiä, mutta tässä(kin) asiassa taistelen vastaan ja pysyn vanhanaikaisena. Jos ei yhtä A4:sta jaksa lukea, niin olkoon lukematta.

Pitkässä tekstissä asian sisältöön pitää paneutua paljon enemmän. Pitää osata tulkita tekstiä; sitä mitä sanotaan rivien välissä ja millainen kokonaisuus tekstistä syntyy. Mikä on tekstin tarkoitus ja sanoma? Mekaaninen lukutaito ei riitä, jos ei ymmärrä, onko teksti faktaa vai fiktiota, kenties satiiria, ironiaa, propagandaa tai silkkaa valhetta. Mekaaninen lukija ikään kuin juuttuu kirjaimiin, eikä pääse niiden takana olevaan juoneen käsiksi (kielikuvaa käyttääkseni). Pienikin sananjärjestyksen muutos voi nimittäin muuttaa lauseen merkityksen täysin. Jos on tottunut lukemaan ja tuottamaan max. 160 merkin viestejä, vivahteiden tuotto- ja tulkintakyky jää vajaaksi. No, tietysti voi käyttää hymiöitä=)

Tulkintakyky kehittyy vain treenaamalla, ja treenimateriaalina kirjat ovat ylivoimaisia. Kirjoissa on juoni, niissä on usein pitkiä, merkityksellisiä lauseita, niissä on eri tyylilajeja. Kirjoihin pitää keskittyä, niitä pitää tulkita. Kirjat kehittävät myös kieliopillisia taitoja. Kammottavat yhdyssanavirheetkin häviävät, sillä aivosi muistavat oitis, miten joku sana piti kirjoittaa, koska olet nähnyt sanan lukemattomia kertoja kirjan sivulla. Ja kirjoja lukemalla kehität empatiakykyäsi ja kriittistä suhtautumista yhteen totuuteen: osaat katsoa asioita monen eri ihmisen näkökulmasta. Kirjat ovat linkki toisen ihmisen ajatuksiin, jonkun oikean tai kuvitellun ihmisen pään sisälle. Toisen ihmisen ajatukset ovat todennäköisesti aivan erilaiset kuin omasi, mutta kirja kertoo niistä sinulle. Sinun pitää vain osata kuunnella.

perjantai 27. elokuuta 2010

Elokuvamysteeri

Kuukausi sitten ihmettelin cd-levyjen tulevaisuutta, tänään ihmettelen elokuvia. On selvä juttu, että jos cd-levy häviää 10 vuodessa, niin DVD:t menevät perässä. Elisan liiketoimintajohtajan mukaan jopa 30-40% kaikesta verkkoliikenteestä on nykyään elokuvien laitonta lataamista. Laillinenkin on sentään jo päässyt vauhtiin. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä. Minua ihmetyttää se fakta, että elokuvavuokraamoidenkin käyttö on tästä huolimatta vielä kasvanut. Siis ihmiset maksavat mielellään 3-6 euroa vuorokauden elokuvalainasta, voimme tästä päätellä. Kävin tuossa kotikuntani R-kioskilla ja ihmettelin, kun hyllyssä vuokrataan samoja elokuvia, jotka kirjastosta saisi ilmaiseksi! Kai niitä joku vuokraa, kun niitä siellä vuokrattavana on?

Lainaehdotkin tuntuvat kirjastoissa selvästi reilummilta. Kirjastossa laina-aika on 2 viikkoa, minkä jälkeen voit uusia lainan ilmaiseksi; vuokraamossa jokainen päivä maksaa euron lisää, ja sovitun laina-ajan ylitys vaikka vain yhdellä päivälläkin johtaa automaattisesti vuokrataksan puolitoistakertaistamiseen. Alkaisi kirjastokin tuottaa paremmin, jos korvaukset hilattaisiin markkinatasolle…hmm…

Jotenkin tuntuu, että on paljon ihmisiä, joilla ei vielä ole täysin käsitystä kirjaston valikoimista. Täällä on ihan ”tavallisia” ja kaikenlaisia elokuvia tarjolla; ei tarvitse yrittää Ingmar Bergmania jos klassikot eivät miellytä. Kaikkea löytyy, mykkäfilmeistä kauhuun. Eikä maksa mitään. Euron hinnalla saa minkä tahansa Satakirjastoissa olevan elokuvan tilattua, jos Rauman kokoelmat eivät riitä. Pikaisella haulla näkyi pelkästään Rauman pääkirjastossa olevan yli 2500 dvd:tä, joten luulisi nyt niistäkin jotain perjantai-illan täytettä löytyvän jokaiselle.

No, totta on, että valikoima ei suinkaan ole täydellinen, emmekä pysty kilpailemaan kaupallisten toimijoiden kanssa tässä suhteessa. Aivan uutuuksia on kirjastoissa harvoin, eikä läheskään kaikkea ole tarjolla. Emme voi ostaa tavaraa marketista, koska saamme lainata vain kirjastokäyttöön lisensoituja elokuvia, joista on maksettu tekijänoikeusmaksut. Läheskään kaikkia elokuvia ei ole kirjastokäyttöön saatavissa. Toisaalta kirjastossa on paljon sellaisia elokuvia, mitä vuokraamoista ei löydä.

Tekijänoikeusmaksujen vuoksi elokuvat ovat kirjastolle kallis investointi: marketin alelaarista kolmella eurolla saatava elokuva voi maksaa kirjastolle yli 60 euroa. Tämä kannattaa lainaajan muistaa, ja käsitellä levyjä sen mukaisesti. Korvaukset levyn vaurioituessa nimittäin peritään kirjaston maksaman hinnan perusteella, eikä vastaavaa markettilevyä voida ottaa vaihdossa. Ei siis kirjaston dvd:itä lasten käsiin ilman valvontaa, kiitos. Sattumoisin tuo vähän yli 60 euroa on muuten juuri saman verran, kuin jokainen kuntalainen maksaa kirjastolaitoksen toiminnasta vuodessa. Kaikki on suhteellista…

Kirjaston huono puoli verrattuna laittomaan lataamiseen on tietysti myös hitaus. Kaukolaina voi kestää useita päiviäkin. Ei millään ehdi huomiseksi. Ja perjantaihan on nyt. Haluan sen NYT! MÄ HALUAN!! On niin kova kiire, nimittäin. Niinpä jätän hakematta vastinetta sille vähän yli kuudellekymmenelle eurolleni, jotka olen kirjastosta maksanut, ja imutan filmin laittomasti netistä. Taikka poikkean työmatkalla vuokraamossa ja maksan sinne hiukan vielä lisää. Ostan popcornia sitten vähän vähemmän.

Mikäs siinä, mutta saan kai silti ihmetellä? Popcorn on minusta hyvää. Siis: enemmän kirjastoa; enemmän popcornia elämään!