Joukkovoimaa

Kun netissä rekisteröityy johonkin palveluun, tai lähettää vaikka kommentin keskustelupalstalle, joutuu usein kirjoittamaan vastauksen jonkinlaiseen bottivarmistuskysymykseen. Kyseessä voi olla vastaus vaikka yksinkertaiseen päässälaskutehtävään tai jollain sotkuisella fontilla olevan tekstinpätkän kopioiminen vastausruutuun. Näin voidaan erottaa, yrittääkö kommenttia laittaa ruudulle oikea ihminen vai tietokoneohjelma. Ohjelmat eivät osaa tunnistaa vaikeaselkoista, kuvatiedostona olevaa tekstiä, ja näin ne voidaan torjua. Joskus merkkirivit ovat niin oudoilla fonteilla ja viivoilla sotkettu, että hädin tuskin ihminenkään erottaa, mistä kirjaimista on kyse.

Harvempi tietää, etteivät ko. tekstinpätkät aina ole pelkästään sattumanvaraista siansaksaa. Google esimerkiksi käyttää tunnistussanoina oikeista vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä otettuja pätkiä. Tekstin tunnistuksessa kyse on Googlen hankkeesta nimeltä reCAPTCHA, jossa netinkäyttäjiä käytetään apuna käännettäessä kirjoja ja sanomalehtiä digitaaliseen muotoon. Tunnistettavat sanat ovat sellaisia, joista kaksi erillistä tekstintunnistussovellusta on antanut erilaisen tuloksen, eikä niille löydy vastinetta sanakirjasta.

Tällaiset sanat lähetetään toisistaan erotettuina reCAPTCHAN kautta www-sivuille rekisteröityjien tunnistettavaksi. Kun tarpeeksi moni ihminen on tulkinnut ne samalla tavalla, tekstit lähetetään takaisin tunnistettuina, hyväksytyksi osaksi alkuperäistä digitoitua tekstiä. Netinkäyttäjät siis tekevät digitointityötä tietämättään. Vaikka jokainen käyttäjä tunnistaa vain yhden sanan kerrallaan, käyttäjien suuri määrä todellakin jouduttaa käännöstyötä: päivässä lähetetään ihmisten tunnistettavaksi yli 100 miljoonaa tekstinpätkää. Todennäköisesti sinäkin olet tietämättäsi digitoinut The New York Timesia. Idea on kieltämättä nerokas.

Vaikka toisaalta reCaPTCHA herättää kysymyksiä siitä, mitä kaikkea muuta tietoa näppäilyistämme minnekin tallentuu ja tietämättämme hyväksi käytetään, on joukkovoiman käyttäminen isoissa projekteissa suuri säästö kaikille. Kukaan ei jaksa yksinään skannata miljoonaa sivua, mutta miljoonalle käyttäjälle kyseessä on minuutin homma. Suuria urakoita saadaan valmiiksi ilman että kukaan huomasi edes tehneensä työtä.

Tietoverkot ovat mahdollistaneet sekä työn että työn tulosten jakamisen. Kirjastoissa yhteiseen aineistotietokantaan siirtyminen on säästänyt suuren määrän työtä ja nopeuttanut aineiston lainauskuntoon saamista. Ennen Satakirjastojen syntyä, oli käytännössä jokaisella kirjastolla oma, suljettu tietokantansa. Jokaisessa kirjastossa oli työntekijöitä, jotka luetteloivat kirjat tietokantaan. Samoja kirjoja luetteloi, periaatteessa samoin, standardoiduin säännöin, satoja työntekijöitä ympäri Suomen. Jotkut kirjastot tilasivat tiedot maksua vastaan yksityiseltä yritykseltä, jotkut luetteloivat ihan perinteisesti käsipelillä itse.

Yhteinen aineistotietokanta merkitsee sitä, että teos tarvitsee luetteloida vain kerran. Sen jälkeen tieto on kaikkien käytettävissä. Hyöty on valtava. Vaikka luettelointi”kieli” ja säännöt ovat standardoituja, poikkesivat saman kirjan luettelointitiedot eri kirjastoissa. Joissain kirjastoissa luetteloitiin vain melko suppeasti, joissain tietoja oli enemmän. Koska luettelointi toimii asiakasliittymän hakujen pohjana, siitä suoraan riippuu, kuinka hyvin joku aineisto tai aihepiiri on tietokannasta löydettävissä. Väärät tai puutteelliset hakusanat antavat vääriä tuloksia. Nyt sama teos löytyy samoilla kriteereillä joka kirjastossa. Kirjat myös ehtivät hyllyyn asiakkaan lainattaviksi nopeammin, kun jokaista ei tarvitse erikseen luetteloida.

Joskus tulevaisuudessa kaikkien Suomen kirjastojen aineistot saattavat olla samassa tietokannassa, ja luettelointitiedot tilataan valmiina yksityiseltä yritykseltä tai kirjastojen luettelointieksperteistä kootulta ryhmältä. Toisin kuin Googlella, kirjastojen asiakkaita tässä työssä tuskin käytetään. Sen sijaan asiakkaiden kirja-arvostelut, suositukset ja muun sisällöntuotannon hyödyntäminen alkaa olla arkea uusimmissa kirjastojärjestelmissä jo nykyisinkin.

Kaikki hajoaa

Työelämäni pisin kesäloma päättyi viime viikon maanantaina, ja taas mennään. Ylimääräistä askartelua ja huolta onkin riittänyt, sillä tuntuu, että pääkirjastosta pettää paikka toisensa jälkeen. Tässä pitäisi sitten tehdä puolivuotisraportti, koulutussuunnitelma ja ensi vuoden talousarvio samalla, joten työt ovat käynnistyneet ns. reippaasti.

Heti ensimmäisenä työpäivänä asiakkaat valittivat ilmastoinnista: yläkerrassa alkoi olla melkoisen nihkeä tunnelma. Työhuoneet sen sijaan olivat paikoin kuin jääkaappeja. Talotoimi hälytettiin apuun, mutta he eivät vikaa löytäneet, vaan päättelivät, ettei järjestelmä yksinkertaisesti jaksa viilentää asiakastilojen valtavaa ilmamassaa. Manuaalisesti ilmastointia säätämällä olo kuitenkin helpottui.

Seuraavana päivänä alkoi vesihanoista tulla syvänkeltaista vettä. Näytti kuin olisi menneet lähtevän ja tulevan veden putket jossain ristiin. No, tämä ilmiö ei onneksi kestänyt kuin iltapäivän, ja korjaantui itsestään. Syy oli kuulemma putkiremontti jossain keskikaupungilla.

Keskiviikkona hajosi palautusautomaatti, eikä suostunut ottamaan kirjoja vastaan. Laite on kalliisti huollettu alkukesästä, ja hajonnut kaksi kertaa sen jälkeen. Iltapäivällä saatiin puhelinneuvontaa puolisen tuntia, mutta laitetta ei saatu käynnistymään. Seuraavana aamuna konsultoitiin lisää, samoin tuloksin. Parin päivän päästä saapui asentaja, ja nyt kone taas toimii. Ohjelmointivika.

Torstaina asiakkaat valittivat lukusalin hämäryydestä. Kattolamppuja on sammunut niin paljon, ettei myrskyn pimentämä taivas enää tuottanut tarpeeksi valoa. Onneksi olemme jo vuosi sitten hankkineet pöydille erillisiä pöytälamppuja, sillä katonrajassa olevien lamppujen vaihto ei onnistu noin vain. Ennen syyspimeitä ne täytyy kuitenkin urakoida nosturin kanssa.

Perjantaina ei muistaakseni hajonnut mitään, ainoastaan tuli yöllä aiheeton murtohälytys. Lauantaina kirjasto on kiinni, joten mikään paikka ei voinut hajota, mutta sunnuntaina reistaili ulko-oven sähköinen avaussysteemi; murheenkryyni jota on korjattu ja pelätty vuosittain. Ovi korjaantui tälläkin kertaa itsekseen. Asiakkaat valittivat myös miesten vessan vilkkuvasta lampusta. Sen sain kunnian vaihtaa itse eilen. Toivottavasti lampun kupu ei putoa kenenkään päähän, kun oli se kiinnityssysteemi semmoinen ruuviton malli.

Tämä viikko käynnistyi hissin hajoamisella. Joku muuntaja tms. isompi juttu. Asiakkaat joutuivat kipuamaan portaita yläkertaan, ja vielä harmillisempi oli, että yläkertaan hyllytettävät kirjatkin piti kantaa portaita pitkin. Palautetut kirjathan tuodaan kärryissä hissillä ylös, joten niiden kantaminen koreissa on aikamoista jumppaa. Hissinkorjaaja on töissä parhaillaan, ja toivottavasti työ onnistuu. Ja vielä kun riittäisi rahaa tämän kaiken korjaamisen maksamiseen.

Maanantai-iltapäivällä huomattiin, että katolla olevan ilmastointijärjestelmän vesijäähdytys vuotaa pitkin rakennuksen seinää. Kyseisen puoliomatekoinen systeemi on aiheuttanut harmia ja vuotoja ennenkin, koska lehdet ja roskat tukkivat lattiakaivon, jonne veden pitäisi virrata, ja näin vesi uhkaa valua rakenteisiin.

Tiistaina sitten eräs asiakas tuli kertomaan, ettei kirjaston langaton verkko ole toiminut viiteen päivään. Omilla lainattavilla koneillamme se kuitenkin näytti toimivan ihan normaalisti, joten asia jäi siihen. Ehkä vika oli asiakkaan laitteissa tai asetuksissa.

Nyt on keskiviikko. Odotellaan.


EDIT: seuraavan viikon saldoa: kassakone kiukutteli, 3 aiheetonta murtohälytystä, kulunvalvonta ei toiminut kahden päivän ajan, miesten vessan ilmastoinnista (sen puutteesta) valitettiin ja digitointihuoneen kone on taas rikki, eikä sitä saada lainkaan hereille. Toimii normaalisti korjaajan pöydällä, mutta kirjastoon tuotuna ei tule virratkaan päälle. On tämä ihmeellistä.

Mistä ne kirjat tulee?

Rauman kirjastot hankkivat vuosittain n. 16000 uutta nidettä, eli lainattavaa yksikköä (kirjoja, cd:itä, dvd:itä, nuotteja yms). Pääkirjastossa on yli 200000 nidettä. Miten kirjasto hankkii aineistonsa?

Kun päivässä uusia niteitä hankitaan melkein 45 kappaletta, on selvä juttu, ettei niitä paikallisesta kirjakaupasta käydä noutamassa. Kirjaston aineistonhankinta ja aineiston luettelointi tapahtuu koneella ja siihen osallistuu parikymmentä kirjaston työntekijää. Valtaosa tavarasta hankitaan yhden, Satakirjastojen yhteiskilpailutuksella valitun suuren aineistontoimittajan kautta, kirjaston aineistotietokantaan integroidun ohjelman avulla.

Suuria aineistontoimittajia on Suomessa käytännössä vain kolme, ja taistelu niiden kesken on veristä. Koska erilaiset kirjastokimpat ja muu kuntien välinen kirjastoyhteistyö ovat lisääntyneet, voivat lukuisat kunnat osallistua yhteiskilpailutuksiin, jossa aineistontoimittaja valitaan pidemmäksi ajaksi. Aineistontoimittajat lähettävät tarjouksensa, joissa otetaan huomioon paitsi hinta (toimittajan tarjoama alennus ovh-hinnasta), myös tilaamisen helppous ja palvelun toimivuus. Kilpailu suosii tällä hetkellä kirjastoja, sillä suurten sopimusten saamiseksi aineistontoimittajayritykset ovat valmiita tiristämään omat katteensa minimiin. Tämän vuoden alussa Satakirjastot saivat kaikkien aikojen edullisimman sopimuksen. Kirjojen kohdalla alennusprosentit ovh-hinnasta ovat jopa 45, ja lisäksi meidän ei enää tarvitse edes itse muovittaa kirjoja, sillä ne saapuvat valmiiksi muovitettuina halvemmalla hinnalla kuin mitä pelkkä muovi olisi meille maksanut.

Vaikka tänä vuonna Raumalla on käytössä hieman vähemmän rahaa aineistonhankintaan kuin viime vuonna, ei se kappalemäärissä juuri näy, koska hinnat ovat halventuneet. Kääntöpuolena isoilla sopimuksilla on se, että ala uhkaa monopolisoitua, kun sopimuksia saamattomat yritykset joutuvat nälkäkuurille. Sama toisaalta koskee myös voittaneita yrityksiä, jotka likistävät marginaalinsa niin pieniksi, että heidän oma työväkensä kärsii vaikkapa lomautuksista.

Kirjaston aineistovastaavat käyvät läpi aineistontoimittajan uutuusluettelot ja valitsevat niistä hankittavan materiaalin. Aineistonhankinnan osastonjohtaja käy vielä hankintaehdotukset läpi. Usein kirjat tilataan jo puolikin vuotta ennen niiden ilmestymistä. Tämä hiukan hankaloittaa budjetin seuraamista. Joskus voi käydä niin, ettei tilattu kirja edes ilmesty, tai sen ilmestyminen lykkääntyy. Uutuusluettelot olivat aikaisemmin sekä paperisia, että koneella, mutta tästä kesästä alkaen paperiversiota ei enää ilmesty. Koska hankintaohjelma on integroitu kirjastojärjestelmään, uudet tilauksessa olevat hankinnat tulevat automaattisesti asiakkaidenkin näkyville.

Kirjaston takaovelle tuodaan uusi kirjoja, cd:itä ja dvd:itä viikossa rullakkotolkulla. Vaikka kiireisimmät ajat ovat keväällä ja syksyllä, tapahtuu hankintaa ympäri vuoden. Saavuttuaan kirjat merkitään aineistotietokantaan saapuneiksi, niiden luettelointitiedot täydennetään ja yhdenmukaistetaan Satakirjastojen käytäntöjen mukaisiksi ja tämän jälkeen ne tarroitetaan. Kukin kirja saa yksilöllisen viivakooditarran, joka erottaa sen kaikkien kirjastojen muista kirjoista. Koska kirjat saapuvat valmiiksi muovitettuina, ovat ne tämän jälkeen jo valmiita vietäväksi uutuushyllyyn, kunhan hälytintarrat on laitettu.

Vaikka kirjastolla on sopimus yhden aineistontoimittajan kanssa, tämä ei kuitenkaan täysin sido hankintaa. Aineistoa siis saa ostaa vapaasti muualtakin, vaikka suoraan kirjailijalta. Yleensä muualta hankitaan Rauman alueella ilmestyviä omakustanteita ja muuta pienipainoksista materiaalia, joita aineistontoimittajilta ei saa. Nämä joudutaan luetteloimaan tietokantaan vanhanaikaisesti käsin, mikä vie huomattavasti enemmän aikaa. Valtaosaan kirjaston materiaalista saadaan luettelointi- ja kuvailutiedot, kansikuvat ja –tekstit automaattisesti, maksullisen luettelointipalvelun kautta.

Dvd:itä hankitaan myös jonkin verran yksityisten myyntiedustajien kautta. Dvd:itä ei koskaan voida ostaa tavallisesta kaupasta tai kioskista: kirjasto saa hankkia ainoastaan lainausoikeuksin varustettuja elokuvia. Ne maksavat huomattavasti enemmän kuin marketin elokuvat, ja valikoimakin on valitettavasti suppeampi. Sen sijaan musiikin hankinnassa ja lainauksessa ei ole rajoituksia.

Vuosittain kirjastoon hankittavan materiaalin määrä on siis suuri. Jos jostain syystä joku teos, jonka ehdottomasti kokoelmiin tahtoisit, jää ostamatta, lähetä meille vinkki. Ehkä toiveesi toteutuu!

Blogi jää nyt tauolle, 5 viikon kesäloma edessä. Vielä kun tarkenisi ilman takkia. Hyvää kesää!

Miki? Mikä??

Ihme, että se keksittiin vasta 2009, koska periaatteessa idea on hyvinkin yksinkertainen. Suomeen se tuli vuosi sitten. Kirjastosta sen saa: minikokoinen kirja eli miki.

Hollantilaisen yrityksen lanseeraama miki on vastaus kevyen kesä- ja matkalukemisen haasteeseen. Sen voi myös nähdä kilpailevan älypuhelimiin ja tabletteihin asennettujen kirjasovellusten ja muiden lukulaitteiden kanssa. Siis perinteinen kirja, mutta pienessä koossa. Ongelma oli seuraava: miten saada kirja pieneen kokoon pienentämättä kuitenkaan tekstiä ja paisuttamalla kirjan paksuutta? Yritys äkkäsi kääntää kirjan pystyasentoon: teksti, joka ennen mahtui yhdelle normaalille pokkarin sivulle, mahtuu nyt ylhäältä alas lukien kahdelle minikirjan sivulle. Kun paperina käytetään ohutta ”raamattupaperia” (on se hiukan paksumpaa sentään, mutta selvästi normaalia ohuempaa), kirjan paksuus ei kasva. Luettavuus säilyy ihan yhtä hyvänä kuin normaalistikin, ja näppärän sidoksen vuoksi kirja aukeaa ja sulkeutuu helposti. Kooltaan 12x8cm kirja on pienempi kuin kännykkäkoteloni! Ensimmäiset suomenkieliset minikirjat julkaistiin keväällä 2013, ja sen jälkeen niitä on julkaistu säännöllisesti.

Huonoja puolia minikirjasta on oikeastaan vaikea löytää, kun itse ajatukseen tottuu. Paperin ohuudesta johtuen teksti näyttää hiukan kuultavan läpi sivun vastapuolelta. En ole itse vielä minikirjaa kokonaisuudessaan läpi lukenut, joten en tiedä, haittaako tuo läpikuultavuus käytännössä, esimerkiksi tietyssä valossa. Teksti on normaalin kokoista, ellei hiukan isompaakin, joten sen puolesta ei ole ongelmia. Kirjaa pidetään yhdellä kädellä, ja sivujen kääntely alhaalta ylös saattaa alkuun oudoksuttaa, mutta eiköhän siihen totu. Luulisi, että minikirja olisi loistava ajantappoväline esim. junamatkan aikana, ja mahtuu pienempäänkin käsilaukkuun. Itse asiassa se mahtuu periaatteessa vaikka housuntaskuun.

Kirjastot suhtautuvat perinteisesti hieman epäillen erikoisen kokoisiin tai –muotoisiin kirjoihin. Ne ovat hankalia muovittaa ja hyllyttää. Kun pokkaritkin ovat puritaanisiempien mielestä hiukan kakkoskastia kirjastokäytössä, koska niiden kestävyys on kovakantisia huonompi, ei minikirjaan aluksi suhtauduttu kovin innokkaasti.

Nyt kuitenkin näyttää, ettei kyseessä ole pelkkä nopeasti ohimenevä muoti-ilmiö, joten Rauman pääkirjastoon on hankittu 33 eri minikirjateosta, ja lisää hankitaan, kun lisää ilmestyy. Kirjoilla on ainakin aluksi kahden viikon laina-aika, ja ne on sijoitettu pikalainahyllyn yhteyteen. Pikkuisen koon vuoksi niitä olisi hankala hyllyttää normaalien kirjojen joukkoon. Pikalainahylly sijaitsee pääkirjaston palvelutiskiä vastapäätä.

Lähes puolet kirjoista näyttäisi olevan lainassa, joten monet ovat jo mikit löytäneet. Tarjolla on suosituimpia tuoreita lukuromaaneja ja dekkareita. Käy sinäkin tutustumassa ja hommaa kesäterassille rentouttavaa ja taatusti kevyttä luettavaa!

Tosi-elämää kirjastosta

Muistaako joku vielä aikaa ennen tosi-tv –ohjelmia? Sitä aikaa, kun ei ollut kuin elokuvia, luontodokumentteja, muutama sarja, urheilua ja uutiset? Kun kanavia oli korkeintaan kolme? Nykyään kanavia on kymmenittäin ja niiden ohjelma-aika täytetään, siltä se ainakin tuntuu, lähes valtaosin tosi-tv:llä. Avaat minkä kanavan vain, niin aina sisustetaan, rakennetaan ja selviydytään. Ensin kokataan herkkuja ja seuraavan tunnin aikana laihdutetaan läskit pois.

”Tavallisten ihmisten” ”käsikirjoittamaton” ”tosi-tv” rakentuu lähes aina samalla kaavalla. Ohjelmaformaatti toki määrää käyttäytymisen nyanssit, mutta perusperiaate on se, että yksi vie aina kaiken ja muiden tehtävä on kärsiä, itkeä ja pudota. Tavikset kilpailevat jonkun kaikkitietävän asiantuntijaraadin tai muun ehdottoman auktoriteetin mieltymysten mukaisesti, unelmanaan nousta ainakin melkein yhtä hyväksi ihmiseksi kuin ko. auktoriteetti. Itket ja teet ja sitten ehkä lopulta saat kymppitonnin ja pääset suutelemaan jonkun puolijumalan kynsiä ja itket lisää silkasta kiitollisuudesta. Tosi-tv:hen kuuluu yleensä kovan raadannan periaate: vain lähes yli-inhimillinen kilvoittelu, kärsimys ja raudanluja tahto tuottavat kauden lopuksi voiton kaikkein parhaimmalle. Muut joutuvat pakkaamaan tavaransa ja lähtemään.

Erilaisissa sisustus- ja rakentamisohjelmissa formaatti on hieman erilainen. Näissä vastakkain ovat usein ”asiantuntijat”, jotka kilvoittelevat keskenään siinä, kuka esittää ja toteuttaa hienoimmat suunnitelmat jonkun taviksen mökillä tai pihassa. Itse rakentamista ei koskaan näytetä: ensin suunnitelmat ovat paperilla ja sitten parissa päivässä ryteikköinen torppa onkin muuttunut merenrantahuvilaksi, jonne epäuskoinen tavis tuo kaverinsa skoolaamaan, vuodatettuaan ensin onnen kyyneleitä asiatuntijatiimin osaamisen vuoksi. Asiantuntijat myhäilevät, ja alkavat valmistautua seuraavaan viikkoon ja vielä hienompiin suunnitelmiin. Rahasta ei ihmeemmin puhuta ja projektit valmistuvat ikään kuin itsestään.

Kelpaisi minullekin. Valitettavasti oikean taviksen elämä ei ole tosi-tv:tä, eikä piha rakennu itsekseen mainostauon aikana. TV tarjoaa unelmia, mutta toteutukseen tarvitaan kovaa työtä taikka sitten tosi paksua lompakkoa. Sellainen taas tavikselta puuttuu, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää työ. Työn osaaminen taas vaatii oppimista, ja oppiminen vaatii oppaita. Kirjoja ja lehtiä. Lukemista. Jotkut harvat ovat opiskelleet puutarhanhoitoa tai terassinrakentamista koulussa, mutta loput saavat oppinsa kirjoista, omin päin opettelemalla. Kaikki kirjat ja oppaat puolestaan saa kirjastosta.

Tänäkin kesänä Suomen pihoille nousee tuhansia kirjastovetoisia terasseja, grillipaikkoja, pihalaatoituksia, suihkulähteitä, aitoja ja pensasryhmiä. Hienoja tai vähemmän hienoja, mutta itse tai talkooporukalla tehtyjä kumminkin. Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka suuri rahallinenkin merkitys kirjastolla voi olla, ja kuinka paljon kirjaston avulla saadut taidot ja ideat muuttavat ympäristöämme. Jos kirjastoa ei olisi, valtava määrä tietoa ja ideoita jäisi löytämättä, syventämättä ja käyttöön ottamatta. Joku kaupasta ostettu yksittäinen opus ei koskaan pysty kilpailemaan kirjaston tarjoaman valtavan tietoarsenaalin kanssa. Tuskin siihen pystyvät netin sirpalemaiset sivustotkaan. TV puolestaan antaa unelmia, mutta ei yleensä kerro niiden toteuttamisesta mitään.

Opettele sinäkin tänä kesänä joku uusi taito ja toteuta unelmasi, vaikka pienikin. Kirjastosta saat sekä unelmat että ohjeet niiden toteuttamiseksi.

Eikä sekään suuri synti ole, jos ottaakin pelkästään aurinkoa ja tyytyy kirja kädessä unelmoimaan.

Unelmatyö

”Toiveammattini on kirjastonhoitaja siksi, että ne tekevät monenlaisia juttuja. He esimerkiksi lukevat pikkuipanoille satuja ja ottavat vastaan myöhästyneitä kirjoja. Välillä he vain hörppivät kahvia, katselevat työskenteleviä työkavereitaan ja viettävät aikaa kirjaston nettisivuilla. Päivän päätteeksi he lukitsevat kirjaston ovet ja alkavat kaivata viikonloppua.”

Ei ihme, että näin rattoisaan ja leppoisaan työhön on tunkua. Neljäsluokkalainen Saimi tosin ehkä maalaili Kevätpörriäinen-lehdessä turhankin idealistista kuvaa kirjastotyöstä, mutta moni tähän työhön yhtä kaikki haluaisi. Kyselyjä, työharjoittelutoiveita ja oppisopimuskoulutusehdotuksia tulee harva se viikko. Siviilipalvelusmiehiä on pelkästään tänä vuonna ilmoittautunut käytettäviksi muistaakseni 6 tai 7.

Valitettavasti vain lähes kaikille on tarjottava ei-oota. Harjoittelijoita ei voi monta kerralla ottaa, eikä siviilipalvelusmiesten palkkaamiseenkaan ole käytettävissä varoja. Miten sinne kirjastoon pääsee töihin, moni kyselee. Ei ole helppoa, voin kertoa. Vakituisen työpaikan saanti vaikkapa Raumalta vaatii sitkeää kitkuttelua, hyvää työmoraalia ja usein myös ripauksen onnea.
Ja alan koulutuksen.

Kirjastot ovat siitä erikoisia paikkoja, että kirjaston työntekijöiden koulutustaso määritellään laissa. Koko kirjastolaitos on lakisääteinen palvelu, joka on pakko olla joka kunnassa. Uimahallia tai luistinrataa ei tarvitse olla, mutta kirjasto pitää olla. Toisin kuin ehkä moni luulee, kirjaston työntekijöillä on varsin kovat koulutusvaatimukset.
Kirjastoasetuksen neljäs pykälä määrää, että:

Kunnan kirjastolaitoksen henkilöstöstä vähintään 70 prosentilla tulee olla:

1) yliopistossa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;

2) ammattikorkeakoulussa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;

3) ammatillinen perustutkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot; taikka

4) tieto- ja kirjastopalvelujen ammattitutkinto.

Ja vähintään 45 prosentilla tulee olla 1- tai 2-kohdan mukainen korkeakoulututkinto. Nämä korkeakoulutetut ovat pääasiassa kirjastonhoitajia, ja perus- tai ammattitutkinnon suorittaneet kirjastovirkailijoita, joilla on kirjaston koosta riippuen hieman erilaisia tehtäviä ja eri palkka.
Lisäksi määrätään vielä johtajista erikseen: heillä tulee kaikilla olla ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen tai 35 opintoviikon laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot.

Tiukoista pätevyysvaatimuksista johtuu, ettei kirjastoon voi käytännössä päästä vakituiseksi työntekijäksi ilman tutkintoa, vaikka olisi kuinka hyvä. Raumankin kirjastossa on työskennellyt ja työskentelee pitkäaikaisiakin sijaisia, jotka kelpaisivat koska vaan vakituisiksi työntekijöiksi, mutta jotka eivät koskaan voi normaalin hakumenettelyn kautta tulla valituksi. Jos yksikin pätevä löytyy, hänet pitää ottaa.

Päteviä myös löytyy paljon, etenkin isompien kaupunkien kirjastoihin. Yhtä virkailijanpaikkaa Raumalta hakee kymmenittäin päteviä hakijoita, ja hoitajanpaikoillekin riittää tulijoita reippaasti. Kirjastojen henkilökunnan määrä valtakunnallisesti vähenee, ja ehkä alalle on koulutettu takavuosina liikaa väkeä: kaikille vain ei riitä avoimia työpaikkoja.

Toisaalta, maaseudulta paikan saanee paljon helpommin, ja johtajan hommiin ei joskus löydetä hakijoita lainkaan. Itsekin aikoinaan laitoin Euraan hakemuksen, kun siellä ei ensimmäinen hakukierros ollut tuottanut lainkaan hakijoita. Pääsin johtajaksi hyvin vaatimattomalla työkokemuksella.

Koulutukseen nähden pieni palkka ei houkuttele pienen kunnankirjaston johtajaksi, vaikka kuinka saisi kahvia juoda välillä. Kirjastoalan heikohkoa palkkausta toki kompensoi se, ettei toistaiseksi ole tarvinnut yt-ilmoituksia pelätä, ja lomia kertyy pidempään töissä olleille aika reilusti. Kirjastoalalla leipä on vielä pitkä, jos kohta kapea.

Jos tästä kaikesta pelottelusta huolimatta yhä tahdot kirjastoon töihin, niin parhaat mahdollisuudet saat seuraavasti:
1. Yritä päästä työharjoitteluun (vaikka sitten palkattomaan), että saat jalan oven väliin

2. Tee töissä hyvä vaikutus, ole ahkera, kiinnostunut ja fiksu.

3. Kouluttaudu alalle jos et vielä ole sitä tehnyt (oppisopimuskoulutus voi onnistua jollekin onnekkaalle, mutta sen varaan ei kannata laskea, koska monella kirjastolla ei ole varaa ottaa koulutettavaa, jos tälle joutuu maksamaan palkkaa).

4. Odottele, että (tutussa) kirjastossa tulee jokin paikka eläköitymisten tms. syiden vuoksi vapaaksi. Tee sijaisuuksia tänä aikana, jos mahdollista.

Ja sitten haet ja toivot parasta. On siinä Raumallakin aika moni onnistunut, joten niin voit sinäkin!

Kiekkohuuman kuolema

Havahduin: 4 vuotta blogeja, eikä yhtään mainintaa jääkiekosta. Raumalla.

Toisaalta pitäisi ehkä olla varovainen, kun lähtee tällaista muurahaispesää sorkkimaan. ”Ulkopaikkakuntalaisena” ei aina ihan edes käsitä sitä, kuinka tärkeä ja harras asia jääkiekko ja Lukko tuntuu Raumalla ja raumalaisille olevan. Päivästä toiseen näyttää paikallislehdessä olevan ainakin 2-3 sivua pyhitetty kokonaan jääkiekolle, ja kansantekstareista ja muista yleisönosastokommenteista voisi jääkiekolle perustaa vaikka oman osion. Se on uskomattoman paljon, kun kyseessä nyt kuitenkin on ”vain” yksi harvinainen urheilulaji. Aion kuitenkin olla rohkea.

Laitetaan se pyhäinhäväistys heti tähän alkuun.
En ole Lukko-fani. Kannatan Oulun Kärppiä.

Noniin. Nyt se on sanottu.

Älkää lyökö, voin selittää. Kaikki alkoi jo melkein 30 vuotta sitten.

Vaikka nykyisin en ihmeemmin seuraa jääkiekkoa, on joskus ollut toisin. Yläasteen aikana olin intohimoinen jääkiekkofani, ja yhtenä vuonna pidin jopa vihkoa, johon kirjasin jokaisen ottelukierroksen tuloksineen ja pistetaulukoineen, seuraten Kärppien taivalta (joka päättyi tuolloinkin pettymyksiin ja pudotuspelien ulkopuolelle jääntiin).

En tiedä, miksi olin Kärppä-fani, sillä minulla ei ollut mitään yhteyksiä Ouluun. Huittislaisissa oli melko tasaisesti Tappara-, Tepsi- ja Ässä-faneja, mutta Kärppä-faneja en muita tuntenut. Kaiketi olin valinnut joukkueeni pelkän logon tms. muun älyttömän perusteella, mutta se ei vähentänyt innokkuuttani ja tosifaniutta. Poru kurkussa seurasin 90-luvulle tultaessa Kärppien loistonaikojen kääntymistä tappioputkeksi, putoamista divariin ja lopulta konkurssin kautta aivan totaaliseen umpikujaan, kakkosdivariin. Kuuntelin vaieten kaverien ilkkumista ja lopulta menetin mielenkiintoni koko lajiin. Ei tästä enää noustaisi, ajattelin.

80-luvun loppupuolella, kun kaikki oli vielä hyvin, sain joululahjaksi aidon Kärppien pipon. Juppikauden värinen petroolinsininen päähine oli varustettu valtavalla neonkeltaisista, mustista ja valkoisista langoista kootulla tupsulla. Vain neonsininen lasketteluhaalari ja Rossignolin laskettelusukset puuttuivat täydellisestä ajanhenkisestä lookista. Pipo oli siis suuri ylpeydenaihe.

Kaverini kuului paikalliseen Tapparan faniseuraan, joka järjesti kisamatkoja Tampereelle, ja täällä pääsin kannustamaan Kärppiä myös livenä. Ottelu tosin oli Tappara-Ässät, mutta tosifania ei tämmöiset pienet yksityiskohdat haittaa. Kirjavassa Kärppä-pipossani pistin varmasti Tapparan fanikatsomossa silmään kuin Pertti Kurikan Nimipäivät Eurooppa-nuorten cocktail-kutsuilla, mutta kaikki suhtautuivat kuitenkin huvittuneen ystävällisesti kapinointiini. Enkä minä niitä rytmikkäitä ”Kärpät!” –kannustuksia kovin kauaa jatkanutkaan.

Sitten tuli kausi 88-89 ja Jokerit tiputti Kärpät divariin (tästä teosta jäi ikuinen Jokeri-vastaisuus), eikä se pipo pian ollut yhtään hieno. Jokereiden lisäksi inhosin Tapparaa, koska luokan Tappara-fanit lisäsivät suolaa haavoihini. Muutaman kauden vielä jaksoin tuloksia seurata, mutta kyllähän sen tietää, että jos joukkueesta kuulee kerran viikossa jossain Urheiluruudun tuloskimaran loppuhenkosessa, ei sitä kauan jaksa. Saa olla aikamoinen fani, että innostuu jostain Jukurit-peleistä ja jatkuvista tappioista. Enkä minä edes ollut oululainen.

Ja näin sitten kiekkoinnostus minussa väheni, jos nyt ei kokonaan kuollut sentään. Mielenkiinto kuitenkin hiipui, eikä se loppujen lopuksi enää noussut, vaikka 2000-luvulla kaikki muuttui, ja Kärpät ratsasti voitosta voittoon. Voitot eivät pystyneetkään lääkitsemään 90-luvun haavoja sielussa. Sitä odottaa monta vuotta revanssia, ja sitten kun se lopulta tulee, on jo liian myöhäistä. Ei tunnu oikein miltään. En edes muista, millä kaudella Kärpät sitten lopulta voitti mestaruuden. Tuloksia en enää seuraa; jos lehdessä tai telkkarissa kohdalle osuvat, niin ne kyllä katson, mutta intohimo on poissa. ”Ai voittivat? No hyvä”.

Että ei sen niin väliä, jos Lukko mestaruuden tänä vuonna vie.
Kunhan ei Tappara.