Kesän nostalgiapläjäys

Olen huomannut itsessäni selvän taipumuksen nostalgiaan, kaipuun jonnekin ihmeellisiin vanhoihin hyviin aikoihin. 70- ja 80-lukuun, jolloin vielä asiat olivat hyvin ja jokaisella paikkansa. Pelkkää nostalgiaa ja kuvitteluahan tämä on, koska ensinnäkään en juuri mitään ko. ajoista 1973 syntyneenä muista ja toisekseen tiedän, että jätän muistamatta kaikki tolkuttoman kömpelöt, vanhanaikaiset ja hankalat asiat ja sen, että lihaa oli pöydässä vain sunnuntaisin, autona Warre ja halusin isona Suomen seuraavaksi kekkoseksi. Totta kai moni asia on niistä ajoista parantunut.

Mutta silti. Tuntuu, että jotain noissa ajoissa oli, mikä nykyään puuttuu. Optimismi, usko siihen, että asiat paranevat ja että itse pystyy niihin vaikuttamaan. Ammattiylpeys ja tieto siitä, että kuului porukkaan, joka piti yhtä. Selkeys tulevaisuudesta ja tehtävistä. Ei tarvinnut olla moniosaaja, kunhan osasi sen homman, missä oli töissä. Joka tippaa ei tiristetty irti: tehokkuus ei ollut kaiken perusta. Jokaiselle löytyi edes joku homma, vaikka se olisikin ollut nykypäivän mittapuulla täysin turha ja hyödytön. Oli paljon vähemmän informaatiota ja kontakteja. Kaikki oli paljon hitaampaa. Jos oli kiire, lähetettiin pikakirje. Perillä viimeistään ylihuomenna.

Aloin miettiä näitä osuessani kesälomamatkalla etelärannikolla sijaitsevan ja tänä vuonna Loviisan kaupunkiin liitetyn Pernajan kunnan kirjastoon. Siellä on jo usean vuoden ajan toiminut posti, jota kirjaston työntekijät hoitavat. Kunta saa siitä noin 450 euron korvauksen kuukaudessa Itellalta. Halpaa lystiä, ja toimiihan se, kirjastotöiden ohessa. Varsinaisia Postin työntekijöitä ei enää tarvita.

Ennen postinhoitaja oli arvostettu ihminen, postitoimiston johtaja suorastaan herra. Ja herroja piisasi, koska toimipaikkoja oli parhaimmillaan Suomessa yli 4500 kpl. Nykyään tullaan toimeen hieman yli tuhannella, ja niistäkin 90% on kesäapulaisten ja kassojen sivutöinään pyörittämiä asiamiesposteja. Ennen postin pitoon tarvittiin pitkä koulutus: kirjeiden oikeaoppiseen leimaukseenkin oli ohjeet. Nykyään asiakas saa auttaa virkailijaa oikean postimaksun löytämiseksi ja postimaksutarran tulostaminenkin saattaa olla vuorossa olevalle apulaiselle liian vaikeaa. Hän on tullut kesätöihin kauppaan, eikä hän tiedä postinkulusta mitään, ei ole ehditty opettamaan. Ja mitä välii, kun syksyllä tää loppuu kuitenkin. Työpaikat eivät ole enää pysyviä vaan työurat ovat kuin vanhanajan maantie: välillä hiekkaa, välillä öljysoraa ja paljon mutkia ja mäkiä. Kunhan suoriutuu jotenkuten pätkältä toiselle, kaikki on ok. Mitään reittiä ei tarvitse opetella ulkoa.

Töiltä on nykyään riisuttu vaativuuden naamio. Naamio, joka tehtiin virkapuvulla, pitkällä uralla, koulutuksella ja komealla tittelillä. Postitirehtööristä tuli kassaharjoittelija, ja homma toimii silti. Jotenkuten, mutta toimii. Eivät useimmat työt ole ylivoimaisen vaikeita, ja harva homma on sellainen, ettei sitä tekemällä oppisi välttävästi (okei, lentäjän ja aivokirurgin on syytä harjoitella hieman ensin). Virka-aseman antaman naamion mukana lähti kuitenkin myös toisen työn ja opiskelun kunnioitus ja työntekijän ammattiylpeys ja omistautuminen työlleen. Työntekijät laitettiin kilpailemaan koko maailman työntekijöiden kanssa. Kuka halvimmalla tekee, hän saa paikan, kaikki ovat korvattavissa. Valtava määrä ihmisiä muuttui työmarkkinoiden silmissä turhiksi. Heille ei riittänyt tehokasta, järkevää työtä ja he putosivat pois.

En minä halua takaisin junanlähettäjiä tai elokuvalippujenrepijöitä tai herroittelua ja virkapukuja. Virkapuvut ovat vain teatteria, tiedän sen. Mutta uskon, että tarvitsisimme eräänlaiset henkiset virkapuvut, jotka näyttävät asemamme itsellemme ja muille, ja joista näemme, että töissä on ammattilainen. En kaipaa pönötystä ja ylemmyydentuntoista virkamiesmäisyyttä, vaan puvut, jotka ansaitaan ammattitaidolla. Puvut, joita ei voi vain ottaa pukuhuoneen nurkasta ja sovittaa jokaisen päälle. Tarvitsemme työn ja hyvän työntekijän kunnioitusta ja vanhanajan ammattiylpeyttä, jossa huonoa jälkeä ei kehdata päästää käsistä. Tietoa siitä, ettei kaikkea työtä voi tehdä kuka vaan, kun muilta töiltä ehtii, jotenkuten. Jokaiselle on oma paikkansa, jokaisella oma erityisosaamisalueensa. Niin aivokirurgian ammattilaisella, postin ammattilaisella kuin kirjastonkin ammattilaisella.