perjantai 26. elokuuta 2011

Heti aamulla kirjastoon

Aukioloaikamme senkun laajenevat. Syyskuun alusta lukien avaa pääkirjasto lainausosastonkin jo klo 9 joka päivä, maanantaista lauantaihin. Että tervetuloa vaan aamuvirkut, sankoin joukoin. Lukusalihan on jo perinteisesti auennut yhdeksältä, mutta edellisessä blogissa kertomani aamutoimet vievät lainausosaston puolella niin paljon aikaa, ettei niitä ehditä ennen yhdeksää saamaan valmiiksi, vaikka paikalle tullaan osin jo ennen kahdeksaa. Päätettiin kuitenkin kokeilla toista lähestymistapaa: onhan meillä lainaus- ja palautusautomaatit ja hakuohjelmat, joilla etsiä materiaalia. Miksei aamun ensimmäistä tuntia voisi hoitaa pääasiassa asiakkaiden itsepalveluna, tehdä aamuhommia kuten ennenkin, mutta päästää asiakkaat etsimään, lukemaan ja lainaamaan omin päin? Mitäpä se oikeastaan haittaisi, vaikka hyllytys jatkuisi vielä, kun asiakkaita on jo talossa? Päätimme, ettei se haittaa. Kokeillaan.

Aamulla kello 9-10 välisenä aikana pidämme vain yhden kirjastonhoitajan tiskissä. Muut jatkavat aamutöitään normaalisti; palvelevat ja neuvovat toki, jos heiltä jotain kysyy. Kirjastossa saa aina ja poikkeuksetta kysyä henkilökunnalta. Ei tarvitse pahoitella edes; vastaaminen on kirjaston työntekijöiden tehtävä, ja siitä saa palkkaa. Ei kovin paljon, mutta saa kuitenkin. Joten kun on jotain kysyttävää, niin rohkeasti hihaan kiinni, vaikka virkailija olisikin hyllyjen välissä kiireisenä hyllyttämässä. Kyllä ne kirjat saa hyllyyn myöhemminkin.

Ihan tavallisessa lainauksessa ja palautuksessa toivomme kuitenkin asiakkaiden käyttävän aamuisin mieluusti automaatteja. Tiskissä oleva hoitaja käy nimittäin läpi muun muassa muista kirjastoista tulleita varauslistoja, ja joutuu siksi hakemaan kirjoja hyllystä eri puolilta kirjastoa. Hän ei siis voi pönöttää koko aikaa paikallaan. Tämän vuoksi voi asiakas joutua joskus hetkisen odottelemaan virkailijan paluuta. Jos haluaa maksaa maksuja, tai on jotain muuta erityistä asiaa, niin pikkuodottelun jälkeen asia varmasti hoituu. Tuskinpa siinä minuuttitolkulla joutuu odottamaan kuitenkaan.

Mistä tulikin mieleeni, että jotenkin kummasti kirjasto on paikka, jossa ei ole totuttu jonottamaan. Usein ahdistus lienee tosin paljon enemmän henkilökunnan puolella kuin asiakkaan päässä, jos tiskille syntyy parin asiakkaan jono. Apua, kauhee jono, eikai noi nyt suutu.. Muistan itsekin Euran-vuosilta, kuinka hikipäässä yritti tiskillä hoitaa jotain tiedonhakutoivetta tai kaukolainaa, ja tuntui, että jono kasvaa ja kasvaa, vaikka todellisuudessa tapahtumaan meni minuutti tai pari, eikä jonoon ehtinyt kertymään kolmea ihmistä enempää. Pankkiin kun menet, saat jonotusnumeron ja puolen tunnin päästä pääset tiskille, jollet ole nukahtanut tai kuollut janoon sitä ennen. Ei sitä hirveästi siunailla, se vaan on niin. Kerran kävin ruokatunnilla katsastuskonttorilla ottamassa yhden auton pois seisonnasta. Syömään en sitten ehtinytkään, kun liikkumaton jono ulottui lähes ulko-ovelle. Kirjastossa sen sijaan on totuttu nopeaan palveluun, eikä vuoronumeroita tulla jakamaan jatkossakaan.

Toivottavasti mahdollisimman moni kuitenkin käyttää hyväkseen aamuaukioloja, tuli sitten ruuhkaa tai ei. Lainausluvut ovat olleet pienessä nousussa tänäkin vuonna, ja Satakunnan pisimmillä aukioloajoilla yritämme piristää niitä edelleen. Lähikirjastojen aukioloaikoihin ei puututtu, koska henkilökunnan määrä niissä ei pidempiin riitä. Hienosti niitäkin käytetään: viime vuonna lähikirjastoista, kirjastoauto mukaan lukien, tehtiin 400 000 lainaa! Hivenen monumenttimaisen ja kuulemma jonkun mielestä liian juhlavan pääkirjaston vastapainoksi ne tarjoavat kodikkuutta ja tuttua, turvallista, henkilökohtaista palvelua.

Tässä linkki kirjaston uusiin aukioloaikoihin. Tervetuloa!

perjantai 5. elokuuta 2011

Mitä ne tekee siellä?

”Miksi virkailijat tulevat jo kahdeksaksi töihin, vaikka kirjasto avataan vasta klo 12? Mitä ne tekee siellä?”, kysyi minulta kerran kunnanjohtaja ihmetellessään pääkirjastonsa aukioloaikoja. Kysymys on klassinen ja useasti esitetty, ja koska uteliaisuus ulottuu päättäjätason huipulle asti, niin onhan se hyvä tässä hieman valaista, mitä ne tekee.

Aamun perushommia on ensinnäkin hyllyttäminen. Rauman kirjastot lainaavat kuukaudessa noin 70 000 nidettä (kaikkia kirjastosta löytyviä lainattavia kutsutaan niteiksi). Lähes sataprosenttisesti ne myös palautetaan takaisin kirjastoon ja pitää laittaa henkilökunnan toimesta hyllyyn oikealle paikalleen. Just eikä melkein oikealle paikalle. Hyllytystä saattaa ulkopuolinen pitää helppona ja rutiininomaisena työnä – kaikkihan nyt aakkostaa osaa, kuulemma – mutta kun luokkia on kymmenittäin, teoksia yli 200000 (pääkirjastossa pelkästään) ja jokaiselle teokselle vain yksi oikea paikka, niin tottunutkin tekee joskus kiiresssä virheitä. Yleisten kirjastojen luokittelujärjestelmään (YKL) perustuva kymmentasoinen luokitusjärjestelmä ei ole kaikkein itsestään selvin eikä helpoin omaksuttava. YKL-numero löytyy kirjan selän tarrasta, ja on esim. romaaneilla 84.2 ja metsästystä käsittelevillä tietokirjoilla 67.61 ja syömishäiriöistä kertovilla tietokirjoilla 59.5612. Mitä enemmän numeroita pisteen jälkeen, sitä tarkemmin kirjan aihealue on jaettu. Saman luokan kirjat menevät samaan hyllyyn. Kaikkia luokkia ei tosin ole joka kirjastossa käytössä. Vaikka aakkoset siis saisikin oikein, sijoittaa yhdenkin numeron huolimaton katsominen kirjan aivan väärään hyllyyn, josta sitä on jälkeenpäin todella vaikea löytää. Hyllytys on näin ollen ratkaisevan tärkeä työtehtävä koko kirjaston toiminnan kannalta.
YKL-luokittelun lisäksi kirjoja voidaan jakaa eri hyllyihin myös teeman mukaan tarkemmin: esim dekkarit ja sotaromaanit ovat samaa 84.2 –luokkaa, mutta Rauman kirjastossa kuitenkin omissa hyllyissään, jolloin samasta aiheesta kiinnostuneet löytävät ne helpommin.

Joka päivä pääkirjastossa hyllytetään keskimäärin ainakin tuhatkunta nidettä oikeille paikoilleen, pääasiassa aamuisin. Palautettujen lainojen lisäksi kirjastoon tulee tietenkin jatkuvasti uutta materiaalia: kirjoja, lehtiä, cd:itä, ties mitä. Sanomalehdet pitää saada heti samana aamuna hyllyyn, ja aikakauslehdetkin mahdollisimman pian. Aikakauslehdet merkitään saapuneeksi tietokantaan, ja niihin tulostetaan lainatarra, ne leimataan ja joissain kirjastoissa vielä muovitetaankin. Rauman pääkirjaston lukusaliin tilataan yli 400 aikakauslehteä ja yli 50 sanomalehteä, joten lehtisalissa riittää puuhaa materiaalin käsittelyssä joka päivä. Rikki menneiden kirjojen korjaaminen on myös lehtisalin tehtävä.

Uusiakin kirjoja tulee jatkuvasti. Viime vuonna Rauman kirjastoihin hankittiin yli 18000 uutta lainattavaa nidettä, ja kaikki ne täytyy luetteloida tietokantaan, tarroittaa, muovittaa ja laittaa esille. CD-levyt ja DVD:t saavat vielä hälytintarratkin. Kevät ja syksy ovat kiireisintä aikaa, mutta materiaalia tilataan ympäri vuoden, yleensä jo kuukausia ennen kuin teos on ilmestynyt. Aineistonhankkijat käyvät läpi kustantajien kirjaluetteloita, ja aineisto tilataan kirjastotietokantaan integroidun ohjelman avulla. Kuorma-autot lappavat rullakoita kirjaston takaovelle, ja joka ainoa kirja merkitään saapuneeksi, luetteloidaan ja asiasanoitetaan (kirjan aihetta kuvailevat hakusanat), tarroitetaan ja muovitetaan ja lopuksi hyllytetään, jotta asiakas kirjan löytää ja lainaksensa saa.

Tämän lisäksi ovat kirjakuljetukset muista lähikirjastoista ja kaikkialta Satakirjastoista. Ne tulevat isoissa laatikoissa, ja yhdessä kuljetuksessa saattaa olla toistakymmentä laatikollista kirjoja, jotka pitää mahdollisimman pian palauttaa, tarkastaa varausten varalta, siirtää varaushyllyyn mikäli teos on varattu (luojan kiitos tekniikka nykyään hoitaa saapumisilmoitusten lähettämisen) tai hyllyttää normaalisti, mikäli varauksia ei ole. Kuljetusrumba pyörii lähes päivittäin, ja sen toimiminen mahdollistaa nämä yhden euron seutulainat kaikkialta Satakirjastoista sekä ilmaiset kuljetukset Rauman lähikirjastojen välillä. Mutta ne kirjat eivät liiku itsestään, eikä virheitä saa tapahtua. Jos tapahtuu, siitä kyllä kuulee.

Laskut, muistutukset ja perinnät pitää tietenkin hoitaa, pitää hakea muista kirjastoista tulleet lainapyynnöt hyllystä ja hoitaa ne valmiiksi seuraavaan kuljetukseen. Joku poistaa huonokuntoista materiaalia, toinen kokoaa pientä kirjanäyttelyä. Sitten laitetaan kassa ja kaikki tietokoneet ja laitteet toimintakuntoon. Tämän jälkeen voidaan avata ovet ja vuorossa olevat alkavat asiakaspalvelun. Takahuoneissa toki riittää vielä töitä koko päiväksi.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Vanhat ja uudet mediat

Maailman vanhin kokonaisena säilynyt kirja on Luoteis-Kiinasta löytynyt ”Timanttisuutra”, joka on siinä olevan päiväyksen mukaan painettu vuonna 862. Siis 1149 vuotta sitten. Ja mitä kiinalaiset edellä, sitä suomalaiset perässä. Hiukan epäilevästi uusiin tekniikoihin ja muotihömpötyksiin suhtautuvat maanmiehemme tosin odottelivat tovin ennen kuin kirjoja saatiin Suomeen. Tarkemmin sanoen 626 vuotta, mutta sitten olikin jo 20 kpl Missale Aboensia –rukouskirjaa laivattuna Lyypekistä Turkuun. Kun asiasta innostuttiin, ei enää mennytkään kuin vaivaiset 154 vuotta, niin Suomessa alettiin painaa kirjoja ihan ominkin päin.

Mutta kyllä on aikaa kestävä mediakin, tuo kirja. Ei siinä muutama sata vuotta tunnu missään. Tekniikka ei vanhene käsiin. Verrataan nyt vaikka tietotekniikkaan ja sen lukemattomiin tallennusmuotoihin: 70-80 -luvulla tallennettua tietokone- tai magneettinauhatiedostoa ei välttämättä saa enää auki millään. Ei ole laitteita, jolla tallenteita purkaisi. Siellä ovat, valtava määrä työtä ja tuloksia, elämäntehtäviä, ikuisesti piilossa ja hukassa. Kirja sen sijaan aukeaa aina.

Olen aivan lähiaikoina saanut karvaasti tuntea nykytekniikan haavoittuvaisuuden ja toisaalta tutustua kirjan pysyvyyteen. Opin, että nykytekniikan ja luonnonvoimien taistelussa ottaa vanha kunnon luonto edelleen voiton. Salama tuli, ja löi hajalle koko tietoteknisen arsenaalini ja tv:n vielä kaupan päälle. Meni niin tietokone, modeemi kuin näyttökin pimeäksi. Telkkarista nousi savu ja siitä tuli radio: kuva katosi. Jouduin jälleen tunnustamaan, että kyllä sitä printtimediaakin yhä tarvitaan.

Vakuutus toivottavasti korvaa laitteistot, mutta suurin huoli oli koneen kovalevyn sisällön pelastaminen. Vuosikausien filateelinen tutkimus ja ties mitä tietokantoja, joita on koneelle tallennettu jo ainakin kuuden vuoden ajan. On niistä toki varmuuskopio poltettuna, jostain viime syksyltä. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä jos toistakin. Tällaisessa tilanteessa sitä taas repii hiuksia päästään, kun ei ole tuota varmuuskopiointia ottanut ihan rutiiniksi.

Onneksi tiedot saatiin talteen ja uusi kone hankittua. Vakuutuspäätöstä odotellessa pääsee taas nettiin kahden viikon tauon jälkeen. Hyvänä puolena tuotti osienhakureissu Pirkkalasta mahdollisuuden tutustua painetun kirjan historiaan. Sastamalassa on nimittäin heinäkuussa avattu Pukstaavi, suomalaisen kirjan museo. Entisen apteekkari Bäckmanin komeasti kunnostettuun taloon aivan Vammalan keskustan tuntumaan perustettu museo ei olekaan mikään ihan tavallinen ”keritsimiä 1700-luvulta”- tyyppinen kokoelma. Paikka pursuaa liikkuvaa kuvaa ja ääntä, kuvaruutuja ja videotykkejä. Erilaisiin toiminnallisiin osastoihin jaettu museo muistuttaa monin tavoin Helsingin Postimuseota, jonka kirjastossa joskus olin kesätöissä. Vanha ja uusi media lyövät kättä, ja kävijä voi interaktiivisesti ottaa asioista selvää kosketusnäyttöjen avulla ja ääni- ja kuvatallenteita seuraamalla. Lapsetkin viihtyvät: yhtä salia kiertää sähköjuna kyydissään satuhahmoja ja erilaisia istumis- ja ryömimispaikkoja ja –piiloja on useampiakin. Kirjan historia käydään monipuolisesti läpi 1500-luvulta nykypäivään. Kirjastoakaan ei unohdeta: yhteen huoneeseen on rakennettu ehkä 70-lukuinen kirjaston tiski, ja sen taakse (totta kai!) hiljaisuutta sihisevä jämäkkä kirjastonhoitaja kirjoituskoneineen. Ehkäpä nykyään on sihinän määrä vähentynyt ja hoitajan kasvoilla voi havaita ystävällisen hymykareenkin. Raumalla ainakin voi.

Museossa on lisäksi myymälä ja kahvila ja se järjestää ohjattuja tutustumiskäyntejä myös ryhmille. Naapurissa on enemmän lasten makuun oleva, Mauri Kunnaksen hahmoihin perustuva Herra Hakkaraisen talo. Ehkä ensi keväänä Rauman kirjaston väki vierailee retkellä Sastamalassa? Sinun kannattaa käydä jo tänä kesänä.
www.pukstaavi.fi

torstai 14. heinäkuuta 2011

Taas yksi hömppätutkimus

Nainen! Luetko kesälomalla romanttisia viihderomaaneja? Ovatko Cookson, Roberts ja Deveraux tuttuja nimiä? Saatatko jopa ahmaista Harlekiini-pokkarin kioskilta? Varo! Olet pahassa vaarassa!

Taannoisen tutkimuksen mukaan romanttiset romaanit ovat uhka naisten henkiselle ja fyysiselle terveydelle. Ahkera romantiikan ahmija saattaa koukuttua hyvin pienestä ja ajautua elämässään sivuraiteille: hylkäämään järjen ja antautumaan himon ja tunteiden vietäviksi. Näin varoittaa brittiläinen ihmissuhdepsykologi Sara Quilliam tutkimusryhmän tulosten perusteella. ”Novellit antavat naisille epärealistisen käsityksen siitä, mitä odottaa ihmissuhteiltaan”. Quilliamin mukaan romanttista kirjallisuutta luettuaan naiset tuppaavat romantisoimaan rakkautta. ”Kirjat tarjoavat idealisoidun kuvan romantiikasta. Se saattaa saada naiset tuntemaan itsensä huonoiksi, koska todellisuudessa ihmissuhteet eivät ole täydellisiä”, Quilliam kertoo.

Mitä? Silkkaa humpuukia ja klikkauksia kalastelevaa pseudotiedettä, vai? Ehei, aiheesta on toinenkin tutkimus elokuvan puolelta, jo vuodelta 2008. Siinä Edinburghin yliopiston tutkijaryhmä vertasi kahta verrokkiryhmää, joihin molempiin kuului sata naista. Toinen ryhmä katsoi romanttisia komedioita, toinen draamaa, minkä jälkeen suoritettiin kysely. Tutkijat huomasivat, että romanttisia komedioita katsoneet uskoivat muita todennäköisemmin ennalta määrättyyn rakkauteen ja siihen, että täydellinen ihmissuhde syntyy hetkessä. Sen sijaan he eivät uskoneet yhtä paljon siihen, että ihmissuhteiden eteen täytyy tehdä töitä. Jopa yhdenkin romanttisen komedian katsominen riitti luomaan vaikutuksen.

”Genreä leimaa todellisuuspako, täydellisyyden tavoittelu ja esimerkiksi ihmissuhteiden idealisointi”, tutkijat jyrisevät ja tohtivat vetää johtopäätöksiä tyylilajille altistumisen vaaroista jopa sukupuolitautien leviämiseen saakka; tarinat kun heidän mukaansa innostavat naisia suojaamattomiin syrjähyppyihin. Suhteet kärsivät muutenkin, jos odotuksissa on vuorovetten prinssi, mutta suomisoffalla makaa lähinnä jättömaan jöröjukka. Sitä alkaa miettiä, miksi kaunis, mutta omapäinen Vivianne sai laivanvarustajan, mutta omalla sulholla ei ole edes soutuvenettä. Katkeruushan siitä kasvaa.

Huhhuh. Kirjaston täytyy ilmeisesti ottaa myrkkykaapit taas käyttöön ja siirtää hömppä lukkojen taakse. Eihän noin vahingollista aineistoa voi antaa ihmisten käsiin ja edistää sen leviämistä! Kyllä nyt kaduttaa, kun tällaista pahan pesää johdan ja suorastaan tuputan ihmisille kaikkea kauheaa todellisuuspakoa, joka saattaa heidät turmion tielle. No, onneksi tutkimukset eivät silti lupaa lopullista todellisuudentajun menetystä edes kovimmille romantiikka-addikteille. Naiset kyllä erottavat fiktion ja todellisuuden. Sopivina annoksina ja tervettä järkeä annostellen haitat eivät kasva liiaksi.

Onneksi miehillä ei ole vastaavia ongelmia, vaan he lukevat vain älykkäitä ja tarkkaan punnittuja tekstejä, eikä mitään hömppää. Brown, Remes, Mäki...realistista, järkeen perustuvaa kirjallisuutta. Ja Lehväslaiho oli itsekin sodassa, tietää mistä puhuu! Miesten kirjat näyttävät elämän todellisena, sankarit ovat kovia, mutta oikeudenmukaisia ja ratkovat ongelmat suoraviivaisen miehekkäästi. Ei mitään vatvomista, jossittelua ja pilvilinnoissa leijumista, vaan päättelykykyä, kovaa voimaa ja kylmäpäisyyttä. Ja kauniita naisia.

Pitäisköhän lähteä salille?

torstai 23. kesäkuuta 2011

Kesä ja kirjat

Näyttää siltä, että juhannuksesta on tulossa todellinen kirjajuhannus. Sään puolesta nimittäin. Mikäs sen mukavampaa, kuin istua kotona tai mökillä kirja kädessä ja kuunnella sateen ropinaa ulkona ja hyttysten ininää oviaukon verhon takana. Rakeet hakkaavat ikkunalautoihin ja kylmä syöksyvirtaus riipii muratit seinältä. Tarmo-sedältä lainattu soutuvene kolahtelee laituriin puolillaan vettä metristen vaahtopäiden riepoteltavana...

Tosin taitaa vaan kumminkin olla niin, että suomalainen juhlii juhannusta ulkona säästä riippumatta, vaikka väkisin. Tanhutaan, vaikka sataisi jääpuikkoja. Kyllä se grilli syttyy rankkasateessakin, kun pistää tarpeeksi sytytysnestettä.

Parin tunnin päästä alkaa meikäläisen ensimmäinen kunnollinen loma yli puoleentoista vuoteen. Juhannuksen jälkeen olen poissa maisemista kaksi viikkoa ja elokuussa pidän toisen samanlaisen pätkän. Ja juhannus tulee suomalaiskansalliseen tapaan kärvisteltyä mökillä, eikä varmaan kirja käteen eksy, satoi taikka paistoi. Sateenvarjo kouraan ja grillitassut käryämään. Tämä minulle anteeksi suotakoon. Ehkä kirjastoihmisen loma on lomaa kirjoista.

Kesällä kuitenkin luetaan paljon. Hesarissa oli juttua kesäkirjoista ja ihmisten lukutottumuksista kesällä. Voi havaita, että kesällä vaihdetaan kirjojenkin suhteen vapaalle: halutaan sekä fyysisesti että henkisesti keveitä teoksia. Dekkarit ja hömppäromantiikka tekevät kauppansa viimeistään ensimmäisen sadeviikon jälkeen kun sytytysneste on loppunut. Pokkarit ovat kesäkirjoina verrattomia: ei haittaa, vaikka kirja lojuisi nurmikolla tai toimisi välillä pannunalusena. Tarkoitan tietysti omia pokkareitanne, ei kirjastosta lainattuja, joita kohtelette silkkihansikkain. Kevyt pokkari ei rasita käsivarsia aurinkotuolissa lekotellessa eikä yleensä rasita myöskään helteen paahtamia aivoja.

Pokkarimarkkinat ovatkin kasvaneet tasaisesti. Pelkästään Loisto-sarjan pokkareita myydään vuosittain yli miljoona kappaletta. Nykyisin pokkarit myös kestävät käyttöä paljon paremmin kuin takavuosina. Monella lukijalla on vielä muistissa 70-80 –luvun onnettomat pehmeäkantiset, joista sivut irtosivat kertalukemalla. Koko kirja saattoi haljeta keskeltä liimauksen petettyä. Muovitettuna nykypokkari kestää kirjastokäytössäkin kevyesti 50 lainaa. Yhden kovakantisen hinnalla saa kirjasto ainakin 3 pokkaria; siksi etenkin monissa pienemmissä kirjastoissa on lisätty pokkarihankintaa ja näin saatu enemmän yleisön suosikkeja hyllyyn. Toki pokkarissa on huonomman kestävyyden lisäksi sekin huono puoli kovakantiseen verrattuna, että joskus teksti on aika pientä, ja saattaa olla heikkonäköiselle turhan rasittavaa lukemista. Tästä sain joskus Euran-vuosinani niin tulista palautetta eräältä asiakkaalta, että muistan sen loppuikäni. Tosin sivukirjastojen päänmenoksi juonittua salajuonta en edelleenkään tunnusta.

Kesän parhaan pokkarivalikoiman löydät kirjastosta.

Hyvää juhannusta ja kirjakesää kaikille!

torstai 9. kesäkuuta 2011

Sarjassamme "yllättäviä juonenkäänteitä"

Pidän omituisista kirjoista. Kirjoista, joissa on joku mutkat suoriksi laittava koukku, joku juonenkäänne, jossa poistutaan tutuista ja turvallisista kaavoista ja täräytetään lukijaa päin naamaa: you didn’t see THAT coming! On mukavaa huomata tulleensa aivan huijatuksi ja epäuskoisena hymyillen tunnustaa kirjailijalle, että hän voitti. Hän tosiaankin yllätti, johdatti ihan harhapoluille kun tarina oikeasti kulki aivan toisaalla.

Pidän kirjoista, joissa asioita ei selitetä, jotka alkavat ikään kuin keskeltä tarinaa ja lukijan on pinnisteltävä, että hahmottaa mistä on kyse. Pitää lukea saadakseen lisätietoa tapahtumista. Missä tässä nyt mennään? Joskus pitää melkein käännellä sivuja taaksepäin: hei, hetkinen…
Pidän myös synkistä kirjoista: psykologinen jännitys, kauhu, antiutopiat. Minuun eivät uppoa epookkiromaanit eikä enää yläasteen jälkeen myöskään Remes-tyyppinen toiminta. Liian kliseistä, liian ennalta-arvattavaa, liian konservatiivista.

Pari kirjaa nousee erityisesti mieleeni, kun kisataan ”vuoden yllättäjä”-tittelistä. Molempien kirjojen juonessa tapahtuu aivan äkkiväärä käänne, joka kääntää kaiken siihen mennessä luetun päälaelleen. Juonen tietäminen pilaa osan nautinnosta, joten jos haluat säilyttää jännityksen, älä lue eteenpäin, vaan käy ainoastaan lainaamassa seuraavat kirjat: Cormac McCarthyn ”Menetetty maa” ja Patrick McGrathin ”Hämähäkki”. Ovat hyllyssä mukavasti lähekkäin.

Menetetystä maasta ovat Coenin veljekset tehneet myös varsin kelvollisen elokuvan (löytyy kirjastosta sekin), joka säilyttää kirjan tunnelman ja juonenkäänteet aika hyvin. Kirja alkaa kuin melko tavanomainen kovaotteinen toimintaromaani: päähenkilö, nuorehko, köyhä, asuntovaunussa tyttöystävänsä kanssa asuva mies, osuu metsästysreissullaan Arizonan autiomaassa epäonnistuneen huumekaupan jälkilöylyille: kaksi jengiä on ampunut toisensa kuoliaaksi ja paikalta löytyy matkalaukullinen rahaa. Vain yksi jengiläinen on hädin tuskin hengissä ja pyytää vettä. Mies ottaa rahat ja häipyy, mutta yöllä kotona huono omatunto alkaa vaivata häntä ja hän päättää palata paikalle ja tuoda vettä kituvalle miehelle. Se on virhe, sillä jengiläinen on jo kuollut, mutta paikalla on lauma muita meksikolaisia pahiksia, jotka haluavat rahansa takaisin. Luvassa on hurjaa takaa-ajoa pitkin autiomaata ja juuri ja juuri pelastautuminen jengiläisten kynsistä.

Samaan aikaa toisaalla Tosi Iso Pomo lähettää matkaan lähes yli-inhimillisen palkkatappajan, joka saa käskykseen tuoda varastetut rahat takaisin. Kolmantena henkilönä seurataan harvakseen pikkukaupungin pian eläköityvää seriffiä, joka on saanut jengiläisten massamurhan ristikseen vailla resursseja sen ratkaisemiseksi.

Palkkatappaja jäljittää pian päähenkilön ja seuraa monta läheltä piti –tilannetta miehen paetessa rahoineen. Ja puolivälissä kirjaa, aivan varoittamatta tai mitenkään asiaa pohjustamatta, seriffi saapuu surmapaikalle: meksikolaisjengi on tappanut kirjan päähenkilön! Tappamista siis ei kuvata kirjassa mitenkään. Päähenkilö on vain yhtäkkiä kuollut vaikka kuinka monen jännittävän käänteen ja pelastumisen jälkeen, ja murhaajana on vielä täysin kasvoton huumejengi, eikä tämä huipputappaja, jota mies on 200 sivua paennut. Lukijaa lyödään lekalla mahaan, ja päähenkilö ja samastumisen kohde tempaistaan pois ja se vaihtuu aivan toiseksi.

Nyt aletaan seuraamaa ko. tappajan ja seriffin taistoa. Tai oikeastaan vain tappajan veristä polkua kohti rahoja, jotka hän lopuksi saa meksikolaisilta ja vie pomolleen. Paha ei saa palkkaansa (paitsi ne rahat) eikä seriffi käytännössä ratkaise mitään. Kirja ei kulje lainkaan niin kuin ”pitäisi”, mutta siinä sen loistavuus juuri onkin. Elämä on surkeita sattumuksia, eikä hyvä läheskään aina voita, on sen viesti. Verirahat tahraavat kaikkien niihin koskevien elämän. Vanhat hyvät ajat eivät enää palaa, vanhanliiton miehet eivät pärjää, koska elämässä ei ole enää sääntöjä. No country for old men.

Patrick McGrathin Hämähäkki on kirja, jossa näennäisesti ei tapahdu paljoakaan. Vanha yksinäinen mies muistelee lapsuuttaan jossain Englannin ränsistyneellä teollisuuspaikkakunnalla. Hän asuu jonkinlaisessa matkustajakodissa ja kuluttaa päivänsä kävelemällä pitkin pikkukaupungin sumuisia katuja, puhumatta käytännössä kenenkään kanssa koko kirjan aikana. Edetään takautumin, mies muistelee lapsuuttaan, joka avautuu katkelma kerrallaan. Lapsuus ei ole ollut hyvä, se on selvä. Ankea ja jollain lailla painostava tunnelma leijuu miehen lapsuusmuistojen ympärillä, ja lopulta alkaa selvitä mikä traumaattinen tapahtuma hänelle on sattunut.

Selviää, että äiti on kuollut, ja miehen väkivaltainen isä on rakastajattarensa kanssa hänet murhannut. Tämän jälkeen poika on lähetetty Kanadaan, missä elosta ei kerrota mitään.
Äidinmurhan selviäminen on jo tietynlainen koukku: normaalit lapsuusmuistot vaihtuvat synkkiin ja pelottaviin sävyihin, miehen muistaessa jumaloimansa äidin murhan ja isän ja rakastajattaren juonet. Mutta sitten se iskee; varsinainen oikea suora. Pikkuhiljaa kertomukseen ilmestyy pieniä vihjeitä siitä, ettei kaikki olekaan sitä miltä näyttää. Muutamia lauseita, joita ei sinänsä korosteta mitenkään, mutta jotka kertovat, ettei miehen todellisuudentaju ole kohdallaan.

Kirjan loppupuolella se selviää: koko kerrottu lapsuus on miehen häiriintyneen mielen vääristämää tuotosta. Ei ole mitään isän ja hänen rakastajattarensa juonittelua, vaan nuoruus olikin asteittaista vaipumista vaino- ja aistiharhoihin. Oikea murhaaja on mies itse, ja ”Kanada” on vankimielisairaala, josta mies on aikuisena vapautunut. Totuus revähtää yhtä lailla lukijan kuin miehenkin silmille aivan yllättäen ja kääntää juonen päälaelleen. On suorastaan pakko lukea kirja toiseen kertaan ja etsiä tekstiin piilotetut vihjeet, jotka kyllä ovat siellä, mutta joita ei lukiessa huomannut, koska odotti tavanomaista. Lukijaa huijataan todella taitavasti ja se on mielestäni hyvän kirjan merkki. Testaa itse pysytkö kärryillä!

perjantai 20. toukokuuta 2011

Todella timanttinen suoritus

Ei ole julkkiksenkaan elämä aina helppoa. Otetaan vaikka nimikirjoitusten jakaminen: jotkut kirjoittavat niitä toinen toisensa perään eri tilaisuuksissa, joskus suorastaan tuntikaupalla. Olen kerran ollut postimerkkimessuilla, jossa samana päivänä ilmestyneen joulumerkin piirtäjä, kirjailija Mauri Kunnas antoi nimmareita ensipäivänkuoriin. Jono oli toistakymmentä metriä parin tunnin ajan ja ilmapiiri melkoisen lämmin. Olin aika viimetinkaan liikkeellä ja niinpä pääsin Kunnaksen eteen vasta juuri kun hän alkoi tehdä lähtöä. Näihin kolmeen vielä… Jäykistynyt käsi vetäisi kuoren reunaan epämääräisen viivan. Oli jotenkin pettynyt olo, kun nimmarista ei mitenkään erottanut kuka sen oli vetänyt. Kyllä nyt pitäisi sen verran keskittyä, että tulisi hyvä nimmari, ajattelin. Sentään olin vartin jonottanut.

Nyt ymmärrän asioita laajemmin. Annoin eilen yli 90 nimmaria putkeen, ja tämäkin suoritus tuntui. Käsi väsyy ja nimikirjoitus alkaa muuntua epämääräiseksi töherrykseksi. Ei jaksa enää keskittyä koukeroihin, vaan sutaisee jotenkin selkäytimellä nimensä paperiin. Loppua kohden olo muuttuu jollain lailla ulkopuoliseksi: alkaa miettiä, että jos kirjoittaakin yhtäkkiä nimen jotenkin väärin, tai käsi tärähtää ja nimmari menee pilalle…alkaa ihmetellä sitä, miten nimikirjoitus jotenkin vain on motorisessa muistissa, se tulee automaattisesti, mutta miten käsi voi muka muistaa joka kiemuran…liikuttaako käsi kynää itsestään, vai liikutanko itse kättä? Jospa käsi yhtäkkiä liikuttaakin kynän ihan väärään paikkaan? Onneksi urakka loppui ennen kuin vallan irtaannuin ruumiistani.

Uhraus oli kuitenkin tehtävä, sillä nimikirjoitukset menivät taatusti hyvän asian puolesta. Allekirjoitin nimittäin Väinö Riikkilä –seuran vuosittain myöntämiä timanttisia lukudiplomeita raumalaisille lapsille, jotka ovat erityisesti kunnostautuneet kirjojen lukemisessa. Timanttinen diplomi myönnetään vain erityisestä anomuksesta; seuran, kirjastopalveluiden ja koulutoimen yhteisen lukudiplomiohjelman parhaana suorituksena.

Lukudiplomin on tarkoitus kannustaa lasta lukemaan ja löytämään kiinnostavia kirjoja. Jokaista luokka-astetta (1.-6. lk.) varten on valittu omat kirjat, jotka oppilas lukuvuoden aikana lukee kotona tai koulussa. Kirjat oppilas hankkii itse tai kodin avustuksella kirjastosta tai muualta. Kirjalistat on laadittu yhteistyössä Rauman kaupunginkirjaston kanssa. Joka luokalla voi suorittaa pronssisen, hopeisen tai kultaisen lukudiplomin, riippuen luettujen kirjojen määrästä. Tavalliset diplomit jaetaan kouluissa, mutta timanttidiplomit parhaille lukijoille jaetaan erityisessä, juhlallisessa tilaisuudessa. Tänä vuonna tuo tilaisuus on ensi keskiviikkona klo 18 alkaen OKL:n Toivo Laurilehto –salissa. Paikalle tullee ainakin parisataa koululaista ja heidän vanhempaansa.

Uutiskynnystä vuosittainen tapahtuma vain ei tahdo ylittää. Kulttuurissamme ei taideta pitää kovinkaan ihmeellisenä suorituksena sitä, että lapsi on parempi ja innokkaampi lukija kuin muut lapset. Jos lapsi voittaa koulujen kiekonheittokilpailun tai on onkikilpailussa viides, saattaa tuloslista paikallislehdessä näkyä. Jos hän voittaa timanttisen lukudiplomin juhlallisessa tilaisuudessa, sitä ei noteerata mitenkään. Eihän lukeminen ole mikään laji, urheilua nyt ainakaan. Eihän lukijoita tarvitse juhlia, vaan jääkiekkoilijoita, jotka sentään tekevätkin jotain. Lukijat vaan lukevat.

Näin ei saisi olla. Paras lukija on lajinsa paras. Lukudiplomit voivat antaa onnistumisen elämyksiä ja sankaruutta myös niille, jotka eivät ole urheilullisesti suuntautuneita. Miksi pituushyppy olisi jotenkin merkittävämpi kyky kuin lukutaito? Väittäisin melkein, pituushyppyä yhtään väheksymättä, että elämässä pärjää paremmin lukemalla kuin hyppäämällä. Ainakin hyppäämällä pärjäävät ovat hyvin harvalukuinen joukko. Lukudiplomeilla on tarkoitus nostaa lukemisen arvostusta lasten ja vanhempien silmissä, ja nostaa myös lukijoiden arvostusta omassa kouluyhteisössään. Hyvä lukija voi olla juhlittu sankari siinä kuin jääkiekkoilijakin. Ihanaa, lukijat, ihanaa.