Muistaako joku vielä aikaa ennen tosi-tv –ohjelmia? Sitä aikaa, kun ei ollut kuin elokuvia, luontodokumentteja, muutama sarja, urheilua ja uutiset? Kun kanavia oli korkeintaan kolme? Nykyään kanavia on kymmenittäin ja niiden ohjelma-aika täytetään, siltä se ainakin tuntuu, lähes valtaosin tosi-tv:llä. Avaat minkä kanavan vain, niin aina sisustetaan, rakennetaan ja selviydytään. Ensin kokataan herkkuja ja seuraavan tunnin aikana laihdutetaan läskit pois.
”Tavallisten ihmisten” ”käsikirjoittamaton” ”tosi-tv” rakentuu lähes aina samalla kaavalla. Ohjelmaformaatti toki määrää käyttäytymisen nyanssit, mutta perusperiaate on se, että yksi vie aina kaiken ja muiden tehtävä on kärsiä, itkeä ja pudota. Tavikset kilpailevat jonkun kaikkitietävän asiantuntijaraadin tai muun ehdottoman auktoriteetin mieltymysten mukaisesti, unelmanaan nousta ainakin melkein yhtä hyväksi ihmiseksi kuin ko. auktoriteetti. Itket ja teet ja sitten ehkä lopulta saat kymppitonnin ja pääset suutelemaan jonkun puolijumalan kynsiä ja itket lisää silkasta kiitollisuudesta. Tosi-tv:hen kuuluu yleensä kovan raadannan periaate: vain lähes yli-inhimillinen kilvoittelu, kärsimys ja raudanluja tahto tuottavat kauden lopuksi voiton kaikkein parhaimmalle. Muut joutuvat pakkaamaan tavaransa ja lähtemään.
Erilaisissa sisustus- ja rakentamisohjelmissa formaatti on hieman erilainen. Näissä vastakkain ovat usein ”asiantuntijat”, jotka kilvoittelevat keskenään siinä, kuka esittää ja toteuttaa hienoimmat suunnitelmat jonkun taviksen mökillä tai pihassa. Itse rakentamista ei koskaan näytetä: ensin suunnitelmat ovat paperilla ja sitten parissa päivässä ryteikköinen torppa onkin muuttunut merenrantahuvilaksi, jonne epäuskoinen tavis tuo kaverinsa skoolaamaan, vuodatettuaan ensin onnen kyyneleitä asiatuntijatiimin osaamisen vuoksi. Asiantuntijat myhäilevät, ja alkavat valmistautua seuraavaan viikkoon ja vielä hienompiin suunnitelmiin. Rahasta ei ihmeemmin puhuta ja projektit valmistuvat ikään kuin itsestään.
Kelpaisi minullekin. Valitettavasti oikean taviksen elämä ei ole tosi-tv:tä, eikä piha rakennu itsekseen mainostauon aikana. TV tarjoaa unelmia, mutta toteutukseen tarvitaan kovaa työtä taikka sitten tosi paksua lompakkoa. Sellainen taas tavikselta puuttuu, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää työ. Työn osaaminen taas vaatii oppimista, ja oppiminen vaatii oppaita. Kirjoja ja lehtiä. Lukemista. Jotkut harvat ovat opiskelleet puutarhanhoitoa tai terassinrakentamista koulussa, mutta loput saavat oppinsa kirjoista, omin päin opettelemalla. Kaikki kirjat ja oppaat puolestaan saa kirjastosta.
Tänäkin kesänä Suomen pihoille nousee tuhansia kirjastovetoisia terasseja, grillipaikkoja, pihalaatoituksia, suihkulähteitä, aitoja ja pensasryhmiä. Hienoja tai vähemmän hienoja, mutta itse tai talkooporukalla tehtyjä kumminkin. Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka suuri rahallinenkin merkitys kirjastolla voi olla, ja kuinka paljon kirjaston avulla saadut taidot ja ideat muuttavat ympäristöämme. Jos kirjastoa ei olisi, valtava määrä tietoa ja ideoita jäisi löytämättä, syventämättä ja käyttöön ottamatta. Joku kaupasta ostettu yksittäinen opus ei koskaan pysty kilpailemaan kirjaston tarjoaman valtavan tietoarsenaalin kanssa. Tuskin siihen pystyvät netin sirpalemaiset sivustotkaan. TV puolestaan antaa unelmia, mutta ei yleensä kerro niiden toteuttamisesta mitään.
Opettele sinäkin tänä kesänä joku uusi taito ja toteuta unelmasi, vaikka pienikin. Kirjastosta saat sekä unelmat että ohjeet niiden toteuttamiseksi.
Eikä sekään suuri synti ole, jos ottaakin pelkästään aurinkoa ja tyytyy kirja kädessä unelmoimaan.
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Unelmatyö
”Toiveammattini on kirjastonhoitaja siksi, että ne tekevät monenlaisia juttuja. He esimerkiksi lukevat pikkuipanoille satuja ja ottavat vastaan myöhästyneitä kirjoja. Välillä he vain hörppivät kahvia, katselevat työskenteleviä työkavereitaan ja viettävät aikaa kirjaston nettisivuilla. Päivän päätteeksi he lukitsevat kirjaston ovet ja alkavat kaivata viikonloppua.”
Ei ihme, että näin rattoisaan ja leppoisaan työhön on tunkua. Neljäsluokkalainen Saimi tosin ehkä maalaili Kevätpörriäinen-lehdessä turhankin idealistista kuvaa kirjastotyöstä, mutta moni tähän työhön yhtä kaikki haluaisi. Kyselyjä, työharjoittelutoiveita ja oppisopimuskoulutusehdotuksia tulee harva se viikko. Siviilipalvelusmiehiä on pelkästään tänä vuonna ilmoittautunut käytettäviksi muistaakseni 6 tai 7.
Valitettavasti vain lähes kaikille on tarjottava ei-oota. Harjoittelijoita ei voi monta kerralla ottaa, eikä siviilipalvelusmiesten palkkaamiseenkaan ole käytettävissä varoja. Miten sinne kirjastoon pääsee töihin, moni kyselee. Ei ole helppoa, voin kertoa. Vakituisen työpaikan saanti vaikkapa Raumalta vaatii sitkeää kitkuttelua, hyvää työmoraalia ja usein myös ripauksen onnea.
Ja alan koulutuksen.
Kirjastot ovat siitä erikoisia paikkoja, että kirjaston työntekijöiden koulutustaso määritellään laissa. Koko kirjastolaitos on lakisääteinen palvelu, joka on pakko olla joka kunnassa. Uimahallia tai luistinrataa ei tarvitse olla, mutta kirjasto pitää olla. Toisin kuin ehkä moni luulee, kirjaston työntekijöillä on varsin kovat koulutusvaatimukset.
Kirjastoasetuksen neljäs pykälä määrää, että:
Kunnan kirjastolaitoksen henkilöstöstä vähintään 70 prosentilla tulee olla:
1) yliopistossa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;
2) ammattikorkeakoulussa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;
3) ammatillinen perustutkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot; taikka
4) tieto- ja kirjastopalvelujen ammattitutkinto.
Ja vähintään 45 prosentilla tulee olla 1- tai 2-kohdan mukainen korkeakoulututkinto. Nämä korkeakoulutetut ovat pääasiassa kirjastonhoitajia, ja perus- tai ammattitutkinnon suorittaneet kirjastovirkailijoita, joilla on kirjaston koosta riippuen hieman erilaisia tehtäviä ja eri palkka.
Lisäksi määrätään vielä johtajista erikseen: heillä tulee kaikilla olla ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen tai 35 opintoviikon laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot.
Tiukoista pätevyysvaatimuksista johtuu, ettei kirjastoon voi käytännössä päästä vakituiseksi työntekijäksi ilman tutkintoa, vaikka olisi kuinka hyvä. Raumankin kirjastossa on työskennellyt ja työskentelee pitkäaikaisiakin sijaisia, jotka kelpaisivat koska vaan vakituisiksi työntekijöiksi, mutta jotka eivät koskaan voi normaalin hakumenettelyn kautta tulla valituksi. Jos yksikin pätevä löytyy, hänet pitää ottaa.
Päteviä myös löytyy paljon, etenkin isompien kaupunkien kirjastoihin. Yhtä virkailijanpaikkaa Raumalta hakee kymmenittäin päteviä hakijoita, ja hoitajanpaikoillekin riittää tulijoita reippaasti. Kirjastojen henkilökunnan määrä valtakunnallisesti vähenee, ja ehkä alalle on koulutettu takavuosina liikaa väkeä: kaikille vain ei riitä avoimia työpaikkoja.
Toisaalta, maaseudulta paikan saanee paljon helpommin, ja johtajan hommiin ei joskus löydetä hakijoita lainkaan. Itsekin aikoinaan laitoin Euraan hakemuksen, kun siellä ei ensimmäinen hakukierros ollut tuottanut lainkaan hakijoita. Pääsin johtajaksi hyvin vaatimattomalla työkokemuksella.
Koulutukseen nähden pieni palkka ei houkuttele pienen kunnankirjaston johtajaksi, vaikka kuinka saisi kahvia juoda välillä. Kirjastoalan heikohkoa palkkausta toki kompensoi se, ettei toistaiseksi ole tarvinnut yt-ilmoituksia pelätä, ja lomia kertyy pidempään töissä olleille aika reilusti. Kirjastoalalla leipä on vielä pitkä, jos kohta kapea.
Jos tästä kaikesta pelottelusta huolimatta yhä tahdot kirjastoon töihin, niin parhaat mahdollisuudet saat seuraavasti:
1. Yritä päästä työharjoitteluun (vaikka sitten palkattomaan), että saat jalan oven väliin
2. Tee töissä hyvä vaikutus, ole ahkera, kiinnostunut ja fiksu.
3. Kouluttaudu alalle jos et vielä ole sitä tehnyt (oppisopimuskoulutus voi onnistua jollekin onnekkaalle, mutta sen varaan ei kannata laskea, koska monella kirjastolla ei ole varaa ottaa koulutettavaa, jos tälle joutuu maksamaan palkkaa).
4. Odottele, että (tutussa) kirjastossa tulee jokin paikka eläköitymisten tms. syiden vuoksi vapaaksi. Tee sijaisuuksia tänä aikana, jos mahdollista.
Ja sitten haet ja toivot parasta. On siinä Raumallakin aika moni onnistunut, joten niin voit sinäkin!
Ei ihme, että näin rattoisaan ja leppoisaan työhön on tunkua. Neljäsluokkalainen Saimi tosin ehkä maalaili Kevätpörriäinen-lehdessä turhankin idealistista kuvaa kirjastotyöstä, mutta moni tähän työhön yhtä kaikki haluaisi. Kyselyjä, työharjoittelutoiveita ja oppisopimuskoulutusehdotuksia tulee harva se viikko. Siviilipalvelusmiehiä on pelkästään tänä vuonna ilmoittautunut käytettäviksi muistaakseni 6 tai 7.
Valitettavasti vain lähes kaikille on tarjottava ei-oota. Harjoittelijoita ei voi monta kerralla ottaa, eikä siviilipalvelusmiesten palkkaamiseenkaan ole käytettävissä varoja. Miten sinne kirjastoon pääsee töihin, moni kyselee. Ei ole helppoa, voin kertoa. Vakituisen työpaikan saanti vaikkapa Raumalta vaatii sitkeää kitkuttelua, hyvää työmoraalia ja usein myös ripauksen onnea.
Ja alan koulutuksen.
Kirjastot ovat siitä erikoisia paikkoja, että kirjaston työntekijöiden koulutustaso määritellään laissa. Koko kirjastolaitos on lakisääteinen palvelu, joka on pakko olla joka kunnassa. Uimahallia tai luistinrataa ei tarvitse olla, mutta kirjasto pitää olla. Toisin kuin ehkä moni luulee, kirjaston työntekijöillä on varsin kovat koulutusvaatimukset.
Kirjastoasetuksen neljäs pykälä määrää, että:
Kunnan kirjastolaitoksen henkilöstöstä vähintään 70 prosentilla tulee olla:
1) yliopistossa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;
2) ammattikorkeakoulussa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;
3) ammatillinen perustutkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot; taikka
4) tieto- ja kirjastopalvelujen ammattitutkinto.
Ja vähintään 45 prosentilla tulee olla 1- tai 2-kohdan mukainen korkeakoulututkinto. Nämä korkeakoulutetut ovat pääasiassa kirjastonhoitajia, ja perus- tai ammattitutkinnon suorittaneet kirjastovirkailijoita, joilla on kirjaston koosta riippuen hieman erilaisia tehtäviä ja eri palkka.
Lisäksi määrätään vielä johtajista erikseen: heillä tulee kaikilla olla ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen tai 35 opintoviikon laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot.
Tiukoista pätevyysvaatimuksista johtuu, ettei kirjastoon voi käytännössä päästä vakituiseksi työntekijäksi ilman tutkintoa, vaikka olisi kuinka hyvä. Raumankin kirjastossa on työskennellyt ja työskentelee pitkäaikaisiakin sijaisia, jotka kelpaisivat koska vaan vakituisiksi työntekijöiksi, mutta jotka eivät koskaan voi normaalin hakumenettelyn kautta tulla valituksi. Jos yksikin pätevä löytyy, hänet pitää ottaa.
Päteviä myös löytyy paljon, etenkin isompien kaupunkien kirjastoihin. Yhtä virkailijanpaikkaa Raumalta hakee kymmenittäin päteviä hakijoita, ja hoitajanpaikoillekin riittää tulijoita reippaasti. Kirjastojen henkilökunnan määrä valtakunnallisesti vähenee, ja ehkä alalle on koulutettu takavuosina liikaa väkeä: kaikille vain ei riitä avoimia työpaikkoja.
Toisaalta, maaseudulta paikan saanee paljon helpommin, ja johtajan hommiin ei joskus löydetä hakijoita lainkaan. Itsekin aikoinaan laitoin Euraan hakemuksen, kun siellä ei ensimmäinen hakukierros ollut tuottanut lainkaan hakijoita. Pääsin johtajaksi hyvin vaatimattomalla työkokemuksella.
Koulutukseen nähden pieni palkka ei houkuttele pienen kunnankirjaston johtajaksi, vaikka kuinka saisi kahvia juoda välillä. Kirjastoalan heikohkoa palkkausta toki kompensoi se, ettei toistaiseksi ole tarvinnut yt-ilmoituksia pelätä, ja lomia kertyy pidempään töissä olleille aika reilusti. Kirjastoalalla leipä on vielä pitkä, jos kohta kapea.
Jos tästä kaikesta pelottelusta huolimatta yhä tahdot kirjastoon töihin, niin parhaat mahdollisuudet saat seuraavasti:
1. Yritä päästä työharjoitteluun (vaikka sitten palkattomaan), että saat jalan oven väliin
2. Tee töissä hyvä vaikutus, ole ahkera, kiinnostunut ja fiksu.
3. Kouluttaudu alalle jos et vielä ole sitä tehnyt (oppisopimuskoulutus voi onnistua jollekin onnekkaalle, mutta sen varaan ei kannata laskea, koska monella kirjastolla ei ole varaa ottaa koulutettavaa, jos tälle joutuu maksamaan palkkaa).
4. Odottele, että (tutussa) kirjastossa tulee jokin paikka eläköitymisten tms. syiden vuoksi vapaaksi. Tee sijaisuuksia tänä aikana, jos mahdollista.
Ja sitten haet ja toivot parasta. On siinä Raumallakin aika moni onnistunut, joten niin voit sinäkin!
perjantai 11. huhtikuuta 2014
Kiekkohuuman kuolema
Havahduin: 4 vuotta blogeja, eikä yhtään mainintaa jääkiekosta. Raumalla.
Toisaalta pitäisi ehkä olla varovainen, kun lähtee tällaista muurahaispesää sorkkimaan. ”Ulkopaikkakuntalaisena” ei aina ihan edes käsitä sitä, kuinka tärkeä ja harras asia jääkiekko ja Lukko tuntuu Raumalla ja raumalaisille olevan. Päivästä toiseen näyttää paikallislehdessä olevan ainakin 2-3 sivua pyhitetty kokonaan jääkiekolle, ja kansantekstareista ja muista yleisönosastokommenteista voisi jääkiekolle perustaa vaikka oman osion. Se on uskomattoman paljon, kun kyseessä nyt kuitenkin on ”vain” yksi harvinainen urheilulaji. Aion kuitenkin olla rohkea.
Laitetaan se pyhäinhäväistys heti tähän alkuun.
En ole Lukko-fani. Kannatan Oulun Kärppiä.
Noniin. Nyt se on sanottu.
Älkää lyökö, voin selittää. Kaikki alkoi jo melkein 30 vuotta sitten.
Vaikka nykyisin en ihmeemmin seuraa jääkiekkoa, on joskus ollut toisin. Yläasteen aikana olin intohimoinen jääkiekkofani, ja yhtenä vuonna pidin jopa vihkoa, johon kirjasin jokaisen ottelukierroksen tuloksineen ja pistetaulukoineen, seuraten Kärppien taivalta (joka päättyi tuolloinkin pettymyksiin ja pudotuspelien ulkopuolelle jääntiin).
En tiedä, miksi olin Kärppä-fani, sillä minulla ei ollut mitään yhteyksiä Ouluun. Huittislaisissa oli melko tasaisesti Tappara-, Tepsi- ja Ässä-faneja, mutta Kärppä-faneja en muita tuntenut. Kaiketi olin valinnut joukkueeni pelkän logon tms. muun älyttömän perusteella, mutta se ei vähentänyt innokkuuttani ja tosifaniutta. Poru kurkussa seurasin 90-luvulle tultaessa Kärppien loistonaikojen kääntymistä tappioputkeksi, putoamista divariin ja lopulta konkurssin kautta aivan totaaliseen umpikujaan, kakkosdivariin. Kuuntelin vaieten kaverien ilkkumista ja lopulta menetin mielenkiintoni koko lajiin. Ei tästä enää noustaisi, ajattelin.
80-luvun loppupuolella, kun kaikki oli vielä hyvin, sain joululahjaksi aidon Kärppien pipon. Juppikauden värinen petroolinsininen päähine oli varustettu valtavalla neonkeltaisista, mustista ja valkoisista langoista kootulla tupsulla. Vain neonsininen lasketteluhaalari ja Rossignolin laskettelusukset puuttuivat täydellisestä ajanhenkisestä lookista. Pipo oli siis suuri ylpeydenaihe.
Kaverini kuului paikalliseen Tapparan faniseuraan, joka järjesti kisamatkoja Tampereelle, ja täällä pääsin kannustamaan Kärppiä myös livenä. Ottelu tosin oli Tappara-Ässät, mutta tosifania ei tämmöiset pienet yksityiskohdat haittaa. Kirjavassa Kärppä-pipossani pistin varmasti Tapparan fanikatsomossa silmään kuin Pertti Kurikan Nimipäivät Eurooppa-nuorten cocktail-kutsuilla, mutta kaikki suhtautuivat kuitenkin huvittuneen ystävällisesti kapinointiini. Enkä minä niitä rytmikkäitä ”Kärpät!” –kannustuksia kovin kauaa jatkanutkaan.
Sitten tuli kausi 88-89 ja Jokerit tiputti Kärpät divariin (tästä teosta jäi ikuinen Jokeri-vastaisuus), eikä se pipo pian ollut yhtään hieno. Jokereiden lisäksi inhosin Tapparaa, koska luokan Tappara-fanit lisäsivät suolaa haavoihini. Muutaman kauden vielä jaksoin tuloksia seurata, mutta kyllähän sen tietää, että jos joukkueesta kuulee kerran viikossa jossain Urheiluruudun tuloskimaran loppuhenkosessa, ei sitä kauan jaksa. Saa olla aikamoinen fani, että innostuu jostain Jukurit-peleistä ja jatkuvista tappioista. Enkä minä edes ollut oululainen.
Ja näin sitten kiekkoinnostus minussa väheni, jos nyt ei kokonaan kuollut sentään. Mielenkiinto kuitenkin hiipui, eikä se loppujen lopuksi enää noussut, vaikka 2000-luvulla kaikki muuttui, ja Kärpät ratsasti voitosta voittoon. Voitot eivät pystyneetkään lääkitsemään 90-luvun haavoja sielussa. Sitä odottaa monta vuotta revanssia, ja sitten kun se lopulta tulee, on jo liian myöhäistä. Ei tunnu oikein miltään. En edes muista, millä kaudella Kärpät sitten lopulta voitti mestaruuden. Tuloksia en enää seuraa; jos lehdessä tai telkkarissa kohdalle osuvat, niin ne kyllä katson, mutta intohimo on poissa. ”Ai voittivat? No hyvä”.
Että ei sen niin väliä, jos Lukko mestaruuden tänä vuonna vie.
Kunhan ei Tappara.
Toisaalta pitäisi ehkä olla varovainen, kun lähtee tällaista muurahaispesää sorkkimaan. ”Ulkopaikkakuntalaisena” ei aina ihan edes käsitä sitä, kuinka tärkeä ja harras asia jääkiekko ja Lukko tuntuu Raumalla ja raumalaisille olevan. Päivästä toiseen näyttää paikallislehdessä olevan ainakin 2-3 sivua pyhitetty kokonaan jääkiekolle, ja kansantekstareista ja muista yleisönosastokommenteista voisi jääkiekolle perustaa vaikka oman osion. Se on uskomattoman paljon, kun kyseessä nyt kuitenkin on ”vain” yksi harvinainen urheilulaji. Aion kuitenkin olla rohkea.
Laitetaan se pyhäinhäväistys heti tähän alkuun.
En ole Lukko-fani. Kannatan Oulun Kärppiä.
Noniin. Nyt se on sanottu.
Älkää lyökö, voin selittää. Kaikki alkoi jo melkein 30 vuotta sitten.
Vaikka nykyisin en ihmeemmin seuraa jääkiekkoa, on joskus ollut toisin. Yläasteen aikana olin intohimoinen jääkiekkofani, ja yhtenä vuonna pidin jopa vihkoa, johon kirjasin jokaisen ottelukierroksen tuloksineen ja pistetaulukoineen, seuraten Kärppien taivalta (joka päättyi tuolloinkin pettymyksiin ja pudotuspelien ulkopuolelle jääntiin).
En tiedä, miksi olin Kärppä-fani, sillä minulla ei ollut mitään yhteyksiä Ouluun. Huittislaisissa oli melko tasaisesti Tappara-, Tepsi- ja Ässä-faneja, mutta Kärppä-faneja en muita tuntenut. Kaiketi olin valinnut joukkueeni pelkän logon tms. muun älyttömän perusteella, mutta se ei vähentänyt innokkuuttani ja tosifaniutta. Poru kurkussa seurasin 90-luvulle tultaessa Kärppien loistonaikojen kääntymistä tappioputkeksi, putoamista divariin ja lopulta konkurssin kautta aivan totaaliseen umpikujaan, kakkosdivariin. Kuuntelin vaieten kaverien ilkkumista ja lopulta menetin mielenkiintoni koko lajiin. Ei tästä enää noustaisi, ajattelin.
80-luvun loppupuolella, kun kaikki oli vielä hyvin, sain joululahjaksi aidon Kärppien pipon. Juppikauden värinen petroolinsininen päähine oli varustettu valtavalla neonkeltaisista, mustista ja valkoisista langoista kootulla tupsulla. Vain neonsininen lasketteluhaalari ja Rossignolin laskettelusukset puuttuivat täydellisestä ajanhenkisestä lookista. Pipo oli siis suuri ylpeydenaihe.
Kaverini kuului paikalliseen Tapparan faniseuraan, joka järjesti kisamatkoja Tampereelle, ja täällä pääsin kannustamaan Kärppiä myös livenä. Ottelu tosin oli Tappara-Ässät, mutta tosifania ei tämmöiset pienet yksityiskohdat haittaa. Kirjavassa Kärppä-pipossani pistin varmasti Tapparan fanikatsomossa silmään kuin Pertti Kurikan Nimipäivät Eurooppa-nuorten cocktail-kutsuilla, mutta kaikki suhtautuivat kuitenkin huvittuneen ystävällisesti kapinointiini. Enkä minä niitä rytmikkäitä ”Kärpät!” –kannustuksia kovin kauaa jatkanutkaan.
Sitten tuli kausi 88-89 ja Jokerit tiputti Kärpät divariin (tästä teosta jäi ikuinen Jokeri-vastaisuus), eikä se pipo pian ollut yhtään hieno. Jokereiden lisäksi inhosin Tapparaa, koska luokan Tappara-fanit lisäsivät suolaa haavoihini. Muutaman kauden vielä jaksoin tuloksia seurata, mutta kyllähän sen tietää, että jos joukkueesta kuulee kerran viikossa jossain Urheiluruudun tuloskimaran loppuhenkosessa, ei sitä kauan jaksa. Saa olla aikamoinen fani, että innostuu jostain Jukurit-peleistä ja jatkuvista tappioista. Enkä minä edes ollut oululainen.
Ja näin sitten kiekkoinnostus minussa väheni, jos nyt ei kokonaan kuollut sentään. Mielenkiinto kuitenkin hiipui, eikä se loppujen lopuksi enää noussut, vaikka 2000-luvulla kaikki muuttui, ja Kärpät ratsasti voitosta voittoon. Voitot eivät pystyneetkään lääkitsemään 90-luvun haavoja sielussa. Sitä odottaa monta vuotta revanssia, ja sitten kun se lopulta tulee, on jo liian myöhäistä. Ei tunnu oikein miltään. En edes muista, millä kaudella Kärpät sitten lopulta voitti mestaruuden. Tuloksia en enää seuraa; jos lehdessä tai telkkarissa kohdalle osuvat, niin ne kyllä katson, mutta intohimo on poissa. ”Ai voittivat? No hyvä”.
Että ei sen niin väliä, jos Lukko mestaruuden tänä vuonna vie.
Kunhan ei Tappara.
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Verba volant, scripta manet
”Maailman museot ja kirjastot ovat täynnä taidetta, jota kukaan ei rakasta. Samoin ovat hautausmaat täynnään taiteilijoita ja kirjailijoita, joita joskus rakastettiin ja ihailtiin, mutta jotka ovat nykyisille ohikulkijoille vain nimiä hautakivissä. Ihmisruumis lahoaa ja palauttaa molekyylinsä luonnon kiertokulkuun. Samaa ei voi sanoa teoksista, joita he ovat jättäneet jälkeensä. Heidän taiteensa ja kirjoituksensa merkitsivät aikalaisille paljon, mutta nykyisin ne vievät lähinnä tilaa ajatuksissa ja reaalimaailmassa. Jokainen, joka on kierrellyt museon tai kirjaston varastotiloissa, ei voi kuin ihmetellä esiäitiemme ja -isiemme jälkeensä jättämän kulttuuriroinan uskomatonta määrää.”
Tämän provosoivan, mutta paljolti toden lainauksen on kirjoittanut islantilainen runoilija Kári Tulinius. Löydän sukulaissieluisuutta; kuinka monta kertaa olen kulkenut kirjaston varastossa, ja päässäni ajatellut, tai jopa ääneen huokaillut: ”kauheesti on näittenkin tekemisessä ollut hommaa, ja nyt niitä ei enää kukaan lue eikä tarvitse”.
Valtavat määrät ihmisen intohimoisenkin toiminnan tuloksia. Sydänverellä kirjoitettuja runoja, jotka tuntuvat vanhoilta, naiiveilta ja kömpelöiltä; hurjia seikkailukertomuksia, jotka kuluneet vuodet ovat vesittäneet lapsellisiksi ja pitkäveteisiksi; vakavia ja tärkeitä mietintöjä, tutkimustuloksia ja hankeraportteja, joilla ei valmistumisensa jälkeen ollut välttämättä mitään vaikutusta mihinkään, ja jotka nykyaikana kiinnostavat lähinnä huumorina. Tekijät ovat olleet tosissaan ja innostuneita ja käyttäneet pitkiä aikoja elämästään päämääränsä saavuttamiseen, mutta se päämäärä ei enää merkitse kellekään mitään. Sisälläni asuu outo melankolinen myötätunto näitä kirjoittajia kohtaan.
Vain pikkiriikkinen osa kirjoituksista jää kuolemattomiksi. Kaikki muu unohtuu ja kuolee pois, jättäen vain kellastunutta paperia jäljelle, täynnä merkityksettömiä sanoja. Tulinius tietää kohtalonsa; hän tuskin jää historiaan itsekään. Ajatukset, jotka olivat hänelle tärkeitä, ehkä jopa monille hänen nykyisistä lukijoistaan, kuolevat hänen jälkeensä, eikä niistä ehkä, kaikesta toivomisesta huolimatta, koskaan jää mitään pysyvää jälkeä. Vain joku kellastunut runokirja muiden joukossa tulevaisuuden kirjavarastojen nurkassa, kohdassa ”islantilainen runous, 2000-luvun alku”.
Tulinius kehottaakin manifestissaan tekemään runoutta, joka häviää ennen kirjoittajaansa. ”Kirjoittakaa runoja vedellä!”. Runo, joka tekee tehtävänsä ja häviää, eikä jää tulevan maailman painolastiksi. Kirjoita puunkuorelle ja vie se takaisin metsään lahoamaan. Kiinalainen kuvataiteilija Song Dong on vienyt aatteen äärimmilleen: hän on vuodesta 1995 kirjoittanut päiväkirjaa kivipaateen pelkällä vedellä. Kaikki kirjoitettu häviää saman tien.
Taiteilija, joka haluaa teostensa häviävän on paradoksi. Taiteilija, joka ei halua kuuluisaksi. Eikö kaikkeen taiteen tekemiseen liity jo lähtökohtaisesti yritys vaikuttaa muihin, mahdollisimman moneen? Eikö taiteilijan pyrkimys ole tulla kuolemattomaksi teostensa kautta? Tehdä täydellinen runo, huutaa se tuuleen ja unohtaa; siihen vaaditaan todellakin pokkaa. Toisaalta; maailma on täynnä pöytälaatikkorunoilijoita ja –kirjailijoita, jotka kirjoittavat vain itselleen. Taidetta aidoimmillaan vai silkkaa epätaidetta?
Millaista on Tuliniuksen runous; millainen runoilija hän on? Voit tulla ottamaan siitä selvää Rauman pääkirjastoon ensi viikon tiistaina 8.4., klo 17:30-18:30. Tuliniuksen lisäksi paikalla ovat uutta kirjaansa esittelevä Tapio Koivukari ja nuortenkirjailijana Finlandia Junior 2011-palkittu, mutta myös useita runoteoksia julkaissut Vilja-Tuulia Huotarinen. Hieno kattaus, vapaamuotoinen tilaisuus; runoutta, joka täytyy kuulla ennen kuin se häviää!
Tulen ja jään ilta
Tämän provosoivan, mutta paljolti toden lainauksen on kirjoittanut islantilainen runoilija Kári Tulinius. Löydän sukulaissieluisuutta; kuinka monta kertaa olen kulkenut kirjaston varastossa, ja päässäni ajatellut, tai jopa ääneen huokaillut: ”kauheesti on näittenkin tekemisessä ollut hommaa, ja nyt niitä ei enää kukaan lue eikä tarvitse”.
Valtavat määrät ihmisen intohimoisenkin toiminnan tuloksia. Sydänverellä kirjoitettuja runoja, jotka tuntuvat vanhoilta, naiiveilta ja kömpelöiltä; hurjia seikkailukertomuksia, jotka kuluneet vuodet ovat vesittäneet lapsellisiksi ja pitkäveteisiksi; vakavia ja tärkeitä mietintöjä, tutkimustuloksia ja hankeraportteja, joilla ei valmistumisensa jälkeen ollut välttämättä mitään vaikutusta mihinkään, ja jotka nykyaikana kiinnostavat lähinnä huumorina. Tekijät ovat olleet tosissaan ja innostuneita ja käyttäneet pitkiä aikoja elämästään päämääränsä saavuttamiseen, mutta se päämäärä ei enää merkitse kellekään mitään. Sisälläni asuu outo melankolinen myötätunto näitä kirjoittajia kohtaan.
Vain pikkiriikkinen osa kirjoituksista jää kuolemattomiksi. Kaikki muu unohtuu ja kuolee pois, jättäen vain kellastunutta paperia jäljelle, täynnä merkityksettömiä sanoja. Tulinius tietää kohtalonsa; hän tuskin jää historiaan itsekään. Ajatukset, jotka olivat hänelle tärkeitä, ehkä jopa monille hänen nykyisistä lukijoistaan, kuolevat hänen jälkeensä, eikä niistä ehkä, kaikesta toivomisesta huolimatta, koskaan jää mitään pysyvää jälkeä. Vain joku kellastunut runokirja muiden joukossa tulevaisuuden kirjavarastojen nurkassa, kohdassa ”islantilainen runous, 2000-luvun alku”.
Tulinius kehottaakin manifestissaan tekemään runoutta, joka häviää ennen kirjoittajaansa. ”Kirjoittakaa runoja vedellä!”. Runo, joka tekee tehtävänsä ja häviää, eikä jää tulevan maailman painolastiksi. Kirjoita puunkuorelle ja vie se takaisin metsään lahoamaan. Kiinalainen kuvataiteilija Song Dong on vienyt aatteen äärimmilleen: hän on vuodesta 1995 kirjoittanut päiväkirjaa kivipaateen pelkällä vedellä. Kaikki kirjoitettu häviää saman tien.
Taiteilija, joka haluaa teostensa häviävän on paradoksi. Taiteilija, joka ei halua kuuluisaksi. Eikö kaikkeen taiteen tekemiseen liity jo lähtökohtaisesti yritys vaikuttaa muihin, mahdollisimman moneen? Eikö taiteilijan pyrkimys ole tulla kuolemattomaksi teostensa kautta? Tehdä täydellinen runo, huutaa se tuuleen ja unohtaa; siihen vaaditaan todellakin pokkaa. Toisaalta; maailma on täynnä pöytälaatikkorunoilijoita ja –kirjailijoita, jotka kirjoittavat vain itselleen. Taidetta aidoimmillaan vai silkkaa epätaidetta?
Millaista on Tuliniuksen runous; millainen runoilija hän on? Voit tulla ottamaan siitä selvää Rauman pääkirjastoon ensi viikon tiistaina 8.4., klo 17:30-18:30. Tuliniuksen lisäksi paikalla ovat uutta kirjaansa esittelevä Tapio Koivukari ja nuortenkirjailijana Finlandia Junior 2011-palkittu, mutta myös useita runoteoksia julkaissut Vilja-Tuulia Huotarinen. Hieno kattaus, vapaamuotoinen tilaisuus; runoutta, joka täytyy kuulla ennen kuin se häviää!
Tulen ja jään ilta
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Rokkitähti
Kun kuulin oululaisen Sami Lopakan kirjoittaneen esikoisteoksensa, laitoin kirjan jo ennen ilmestymistään varaukseen. Lopakka oli Muhoksella 1989 perustetun ja sen jälkeen Oulussa vaikuttaneen Sentenced –yhtyeen kitaristi ja pääasiallinen sanoittaja, ja bändi on ollut suuri suosikkini.
Kahdeksan albumin jälkeen vuonna 2005 yhteisellä päätöksellä lopetettu kokoonpano aloitti klassisella death metallillla ja muuntui solistinvaihdoksen myötä rokahtavaksi ja raskassoutuiseksi melodis-melankoliseksi synkistelymetalliksi, joka saavutti melkoista suosiota niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Paikoin mustaa huumoria lähestyvän synkät sanoitukset käsittelivät lähes pelkästään masennusta ja itsemurhaa, jonkinlaisen karun pohjoisen uhon vallassa. Jos HIM vietteli tyttöjä ikuisiin rakkauden ja kuoleman syleilyihin, tuli Sentencedin biiseistä lähinnä mieleen hankien ympäröimä korpimökki Kainuussa, vahakangaspöytäliinalle isketty puolityhjä viinapullo ja köysi aikamiespojan kaulassa.
Tällä konseptilla, vereslihaisen ahdistuksen ja mustan huumorin rajalla tasapainoillen, ja jo edesmenneen soolokitaristi Miika Tenkulan tarttuvien melodioiden voimalla, yhtye nousi parilla albumillaan jopa Suomen myydyimpien listan kärkeen ja kiersi laajasti niin Euroopassa, Japanissa kuin Amerikoissakin. Levyjä kaupattiin puolisen miljoonaa, eli suurin piirtein saman verran kuin on myyty Juice Leskisen albumeita 1973-2008. Melko hyvä menestys, kun ajatellaan, ettei bändin kappaleita juuri radiosta voi kuulla, ja valtaosa kansalaisista tuskin nimeäkään tunnistaa.
Lopakka on kertonut, että suuri syy bändin kuoppaamiseen oli se, ettei kukaan enää jaksanut kiertueita. Levymyynnillä tehdään bändi tunnetuksi, mutta rahat tulevat keikkailusta ja oheistuotemyynnistä. Kierrettävä on, vaikka vaimo synnyttää koti-Suomessa, tyttöystävä jättää tai isä kuolee. Joka keikasta tulee kirjan mukaan kulujen jälkeen noin tonni mieheen. Tulee, mikäli kaikki keikat myydään loppuun, bändipaitakauppias ei käännä kassaa heroiiniaddiktiotaan rahoittaakseen, kitaristi ei sammu ennen keikkaa, eikä huoltoaseman nakkisämpylästä saa ruokamyrkytystä. Kun kaikki menee pieleen, on kuukauden rundista tuliaisena tyhjät taskut, hajonnut bändi ja alkoholipsykoosi.
Lopakan teos ”Marras” kertoo siitä, kun 5 ahdistunutta ja kiertämistä vihaavaa miestä laitetaan samaan bussiin kuukaudeksi ruotsalaisen lämppäribändin, englantia osaamattoman saksalaiskuskin ja loppumattoman olut- ja viinalastin kanssa. Siitä on glamour kaukana eikä hyvää synny.
Kiertue merkitsee kuukauden ryyppyputkea, koska ”se tavallaan kuuluu toimenkuvaan”, huonoa ruokaa, valvottuja öitä ja sekavaa koti-ikävän kalvamaa odottelua ja kännistä mölyämistä. Viinalla sekoitetut hauraat mielet alkavat rakoilla yhä pahemmin ja keskinäiset riidat tuhoavat lopulta kaiken. Painajaiset vaihtuvat juoppohulluudeksi, kaupungit vaihtuvat eikä lopulta enää tiedä edes missä maassa on. Keikalle tulleet fanit näyttäytyvät vain kasvottomana ihmismassana, joihin vain harvoin saa todellista yhteyttä. Toisaalta ne harvat hetket synnyttävät onnistuneen keikan ja saavat jaksamaan eteenpäin.
Ja tästä kaikesta Lopakka repii paikoin suorastaan hysteerisen hauskaa tekstiä. Varsinaisesti mistään huumorikirjasta ei tosin ole kyse, vaikka irtovitsejä ja sanoilla leikittelyä viljelläänkin. Ankeat sattumukset vaan viedään niin pitkälle, ettei voi kuin nauraa. Toisaalta kirjan pohjavireenä on synkkä ja pessimistinen, jopa filosofinen pohdinta, jota linkitetään vaihtuvien keikkakaupunkien historiaan ja nähtävyyksiin. Lopakka pohtii elämää, kuolemaa ja olemassaoloa yleensä, uskontoakaan unohtamatta (kanta tähän tulee harvinaisen selväksi).
Henkilöhahmot ja tarinan sivuhenkilöt ovat melkoisia tragikoomisia persoonia, ja kertojana toimivan kitaristi Hautamaan lisäksi bändin jäsenet ovat ulkonäköä myöten nimenomaan Sentencedin muusikot, vaikka nimet onkin muutettu. Tapahtumissakin on aidosti koetun leima. Tosin tuskinpa mikään rundi ihan näin hirveä on voinut olla. Harvemmin kuitenkaan saa lukea keikkailusta ja kiertue-elämästä artistin näkökulmasta ja pään sisältä näin aidon ja koruttoman tuntuisesti.
Kirjassa käytetty autenttinen Oulun murre on hauskaa luettavaa. Seutulainana Euran kirjastosta saamani teos on siellä jostain syystä sijoitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mutta sen verran roisia meno on, etten tätä nuortenkirjaksi kyllä mitenkään saa enkä suosittele. Jos rokkielämän raadollisuus, synkkä pohdiskelu ja huono huumori kiinnostavat, lue pois!
Knoppitieto: avasin kirjasta 8 satunnaista aukeamaa. Jokaisella juotiin kaljaa tai viinaa.
Kahdeksan albumin jälkeen vuonna 2005 yhteisellä päätöksellä lopetettu kokoonpano aloitti klassisella death metallillla ja muuntui solistinvaihdoksen myötä rokahtavaksi ja raskassoutuiseksi melodis-melankoliseksi synkistelymetalliksi, joka saavutti melkoista suosiota niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Paikoin mustaa huumoria lähestyvän synkät sanoitukset käsittelivät lähes pelkästään masennusta ja itsemurhaa, jonkinlaisen karun pohjoisen uhon vallassa. Jos HIM vietteli tyttöjä ikuisiin rakkauden ja kuoleman syleilyihin, tuli Sentencedin biiseistä lähinnä mieleen hankien ympäröimä korpimökki Kainuussa, vahakangaspöytäliinalle isketty puolityhjä viinapullo ja köysi aikamiespojan kaulassa.
Tällä konseptilla, vereslihaisen ahdistuksen ja mustan huumorin rajalla tasapainoillen, ja jo edesmenneen soolokitaristi Miika Tenkulan tarttuvien melodioiden voimalla, yhtye nousi parilla albumillaan jopa Suomen myydyimpien listan kärkeen ja kiersi laajasti niin Euroopassa, Japanissa kuin Amerikoissakin. Levyjä kaupattiin puolisen miljoonaa, eli suurin piirtein saman verran kuin on myyty Juice Leskisen albumeita 1973-2008. Melko hyvä menestys, kun ajatellaan, ettei bändin kappaleita juuri radiosta voi kuulla, ja valtaosa kansalaisista tuskin nimeäkään tunnistaa.
Lopakka on kertonut, että suuri syy bändin kuoppaamiseen oli se, ettei kukaan enää jaksanut kiertueita. Levymyynnillä tehdään bändi tunnetuksi, mutta rahat tulevat keikkailusta ja oheistuotemyynnistä. Kierrettävä on, vaikka vaimo synnyttää koti-Suomessa, tyttöystävä jättää tai isä kuolee. Joka keikasta tulee kirjan mukaan kulujen jälkeen noin tonni mieheen. Tulee, mikäli kaikki keikat myydään loppuun, bändipaitakauppias ei käännä kassaa heroiiniaddiktiotaan rahoittaakseen, kitaristi ei sammu ennen keikkaa, eikä huoltoaseman nakkisämpylästä saa ruokamyrkytystä. Kun kaikki menee pieleen, on kuukauden rundista tuliaisena tyhjät taskut, hajonnut bändi ja alkoholipsykoosi.
Lopakan teos ”Marras” kertoo siitä, kun 5 ahdistunutta ja kiertämistä vihaavaa miestä laitetaan samaan bussiin kuukaudeksi ruotsalaisen lämppäribändin, englantia osaamattoman saksalaiskuskin ja loppumattoman olut- ja viinalastin kanssa. Siitä on glamour kaukana eikä hyvää synny.
Kiertue merkitsee kuukauden ryyppyputkea, koska ”se tavallaan kuuluu toimenkuvaan”, huonoa ruokaa, valvottuja öitä ja sekavaa koti-ikävän kalvamaa odottelua ja kännistä mölyämistä. Viinalla sekoitetut hauraat mielet alkavat rakoilla yhä pahemmin ja keskinäiset riidat tuhoavat lopulta kaiken. Painajaiset vaihtuvat juoppohulluudeksi, kaupungit vaihtuvat eikä lopulta enää tiedä edes missä maassa on. Keikalle tulleet fanit näyttäytyvät vain kasvottomana ihmismassana, joihin vain harvoin saa todellista yhteyttä. Toisaalta ne harvat hetket synnyttävät onnistuneen keikan ja saavat jaksamaan eteenpäin.
Ja tästä kaikesta Lopakka repii paikoin suorastaan hysteerisen hauskaa tekstiä. Varsinaisesti mistään huumorikirjasta ei tosin ole kyse, vaikka irtovitsejä ja sanoilla leikittelyä viljelläänkin. Ankeat sattumukset vaan viedään niin pitkälle, ettei voi kuin nauraa. Toisaalta kirjan pohjavireenä on synkkä ja pessimistinen, jopa filosofinen pohdinta, jota linkitetään vaihtuvien keikkakaupunkien historiaan ja nähtävyyksiin. Lopakka pohtii elämää, kuolemaa ja olemassaoloa yleensä, uskontoakaan unohtamatta (kanta tähän tulee harvinaisen selväksi).
Henkilöhahmot ja tarinan sivuhenkilöt ovat melkoisia tragikoomisia persoonia, ja kertojana toimivan kitaristi Hautamaan lisäksi bändin jäsenet ovat ulkonäköä myöten nimenomaan Sentencedin muusikot, vaikka nimet onkin muutettu. Tapahtumissakin on aidosti koetun leima. Tosin tuskinpa mikään rundi ihan näin hirveä on voinut olla. Harvemmin kuitenkaan saa lukea keikkailusta ja kiertue-elämästä artistin näkökulmasta ja pään sisältä näin aidon ja koruttoman tuntuisesti.
Kirjassa käytetty autenttinen Oulun murre on hauskaa luettavaa. Seutulainana Euran kirjastosta saamani teos on siellä jostain syystä sijoitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mutta sen verran roisia meno on, etten tätä nuortenkirjaksi kyllä mitenkään saa enkä suosittele. Jos rokkielämän raadollisuus, synkkä pohdiskelu ja huono huumori kiinnostavat, lue pois!
Knoppitieto: avasin kirjasta 8 satunnaista aukeamaa. Jokaisella juotiin kaljaa tai viinaa.
perjantai 21. helmikuuta 2014
10 vuotta
Äkkiä se menee. Yhtäkkiä havahtuu, että on ollut Raumalla töissä jo pian 4 vuotta, vaikka juuri aloitti. Silloin tuli töihin ”Rauman kaupungin uuteen pääkirjastoon”. Nyt se pääkirjasto täyttää 10 vuotta. Tai täyttikin jo.
Eipä silti; hyvin tuoreelta tämä vieläkin näyttää. Ajan kulumisen huomaa ehkä helpoiten vanhoista, kuvaputkimallisista info-tv:istä (tulevaisuuden projektina on päivittää ne vähän modernimpiin), mutta muutoin pääkirjasto vaikuttaa edelleen modernilta ja hämmästyttävän paljon samanlaiselta, kuin 10 vuotta sitten. Niin samanlaiselta, että talon aikanaan piirtänyt arkkitehti itsekin asiaa ihmetteli, kun täällä vuosi sitten kävi. ”Miten te olette saaneet tämän pysymään näin samanlaisena?”, hän kysyi, ja seurueessa olleet kirjaston työntekijät hymyilivät. Hän ei tainnut tietää, että kaupunki on pääkirjastoon suhtautunut aivan erityisellä varjeluksella: muutokset vaativat hyvät perustelut ja paljon aikaa.
Kirjasto on tarkoituskin säilyttää lähes alkuperäisessä asussaan mahdollisimman pitkään. Yhtenäistä ja arkkitehtonista silmää miellyttävää linjaa vaalitaan hyvinkin pikkutarkasti, eikä muutoksia voi useinkaan tehdä noin vain henkilökunnan päätöksellä. Joskus tuntuu, että sääntelyssä mennään liiallisuuksiinkin; kun vaikkapa lehtisalin mapit piti vaihtaa samanvärisiin (mustiin) ja poistaa sekalaiset siniset ja punaiset mapit takahuoneisiin. Aulassa olevan Cafe Käpälän myyntihyllyjä ovat arkkitehdit joskus katsoneet karsaasti, ja varoittaneet ”kaaoksen leviämisestä”. Näyttävä kirjastorakennus on ”käyntikortti muualta tuleville”, joka edustaa raumalaisuutta, eikä sen kortin sovi olla sotkuinen.
Kirjaston työntekijöille ja suurimmalle osalle asiakkaista tämä on kuitenkin ensisijaisesti kirjasto, eikä ulkomuseo. Toiminnallisuus ja viihtyisyys pitää asettaa muiden arvojen edelle, tai ainakin tasapainoon niiden kanssa. Kirjasto elää ja hiljalleen muuttuu ajan kanssa; hitaasti, mutta väistämättä.
On tämä kuitenkin sen verran hieno kirjasto, että se yhden juhlapäivän ansaitsee. Se juhlapäivä on ensi viikon torstai, 27.2.2014. Tällöin järjestämme pitkästä aikaa kirjailijavierailun, tai kirjaillan, miksi sitä nyt haluaa kutsuakaan. Paikalle ei tule yhtä kirjailijaa, vaan 3-4, kaikki ”Rauman reunoilta”, eli raumalaisia tai ainakin melkein raumalaisia. Kirkkaimpana tähtenä Heli Laaksonen, joka on myös lupautunut vetämään tilaisuuden. Hän ottaa mukaansa ystäviään: ”Mää ja muu” –murretarinakirjan kirjoittaneen Aila Vuorisen, ja ”Kodiksamin kutomo”-kirjan kirjoittaneet tutkija Vesa Pietilän ja kuvaaja Miikka Lappalaisen. Puoliksi raumalaisen ja puoliksi laitilalaisen Vuorisen kirjan ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta uusi painos on tulossa, joten kirjan voinee ostaa tilaisuuden jälkeen vaikka nimmarilla varustettuna. Heli Laaksonen vierailee pääkirjastossa esiintyjänä ensimmäistä kertaa ”raumalaistuttuaan” ja kutomon vaiheita esitellään suunnitelmien mukaan jopa aitojen ryijyjen avulla.
Kirjailta on klo 17-19 pääkirjaston kokoustilassa, mikä ei ole valtavan suuri paikka, mutta suurempaakaan ei talosta löydy (erillisellä sisäänkäynnillä varustetun riittävän suuren tilan puuttuminen onkin mielestäni pääkirjaston harvoja puutteita). Noin 50-60 henkeä mahtuu sovinnolla istumaan, joten paikalle kannattaa tulla ajoissa, ettei joudu seisomaan. Etukäteen on mahdotonta tietää, paljonko katsojia paikalle kertyy. Mitään pääsymaksua ei tietenkään peritä.
Tapahtuman lisäksi tyhjennetään pääkirjaston poistokirjavarastoja oikein kunnolla: kaikki kirjat maksavat torstain ajan vain 10 senttiä/kpl! Sillä hinnalla voi ostaa jo vähän tylsemmänkin teoksen. Lastenosastolla on piirustuskilpailu, jossa voi piirtää pääkirjaston sisältä tai ulkoa. Paras palkitaan, ja parhaista töistä järjestetään myöhemmin näyttely.
Näiden riemujen lisäksi kirjasto on teettänyt hienon valokuvakirjan pääkirjaston 10-vuotistaipaleesta, aina projektin alkupamauksesta lähtien. Kirjassa on myös kurkistuksia takahuoneisiin ja työpöytien taakse: henkilökunnan arkea ja juhlaa. Teosta painetaan vain muutama kappale. Juhlapäivänä se on tarkoitus olla asiakkaiden selattavana aulassa.
Tervetuloa juhlimaan!
Eipä silti; hyvin tuoreelta tämä vieläkin näyttää. Ajan kulumisen huomaa ehkä helpoiten vanhoista, kuvaputkimallisista info-tv:istä (tulevaisuuden projektina on päivittää ne vähän modernimpiin), mutta muutoin pääkirjasto vaikuttaa edelleen modernilta ja hämmästyttävän paljon samanlaiselta, kuin 10 vuotta sitten. Niin samanlaiselta, että talon aikanaan piirtänyt arkkitehti itsekin asiaa ihmetteli, kun täällä vuosi sitten kävi. ”Miten te olette saaneet tämän pysymään näin samanlaisena?”, hän kysyi, ja seurueessa olleet kirjaston työntekijät hymyilivät. Hän ei tainnut tietää, että kaupunki on pääkirjastoon suhtautunut aivan erityisellä varjeluksella: muutokset vaativat hyvät perustelut ja paljon aikaa.
Kirjasto on tarkoituskin säilyttää lähes alkuperäisessä asussaan mahdollisimman pitkään. Yhtenäistä ja arkkitehtonista silmää miellyttävää linjaa vaalitaan hyvinkin pikkutarkasti, eikä muutoksia voi useinkaan tehdä noin vain henkilökunnan päätöksellä. Joskus tuntuu, että sääntelyssä mennään liiallisuuksiinkin; kun vaikkapa lehtisalin mapit piti vaihtaa samanvärisiin (mustiin) ja poistaa sekalaiset siniset ja punaiset mapit takahuoneisiin. Aulassa olevan Cafe Käpälän myyntihyllyjä ovat arkkitehdit joskus katsoneet karsaasti, ja varoittaneet ”kaaoksen leviämisestä”. Näyttävä kirjastorakennus on ”käyntikortti muualta tuleville”, joka edustaa raumalaisuutta, eikä sen kortin sovi olla sotkuinen.
Kirjaston työntekijöille ja suurimmalle osalle asiakkaista tämä on kuitenkin ensisijaisesti kirjasto, eikä ulkomuseo. Toiminnallisuus ja viihtyisyys pitää asettaa muiden arvojen edelle, tai ainakin tasapainoon niiden kanssa. Kirjasto elää ja hiljalleen muuttuu ajan kanssa; hitaasti, mutta väistämättä.
On tämä kuitenkin sen verran hieno kirjasto, että se yhden juhlapäivän ansaitsee. Se juhlapäivä on ensi viikon torstai, 27.2.2014. Tällöin järjestämme pitkästä aikaa kirjailijavierailun, tai kirjaillan, miksi sitä nyt haluaa kutsuakaan. Paikalle ei tule yhtä kirjailijaa, vaan 3-4, kaikki ”Rauman reunoilta”, eli raumalaisia tai ainakin melkein raumalaisia. Kirkkaimpana tähtenä Heli Laaksonen, joka on myös lupautunut vetämään tilaisuuden. Hän ottaa mukaansa ystäviään: ”Mää ja muu” –murretarinakirjan kirjoittaneen Aila Vuorisen, ja ”Kodiksamin kutomo”-kirjan kirjoittaneet tutkija Vesa Pietilän ja kuvaaja Miikka Lappalaisen. Puoliksi raumalaisen ja puoliksi laitilalaisen Vuorisen kirjan ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta uusi painos on tulossa, joten kirjan voinee ostaa tilaisuuden jälkeen vaikka nimmarilla varustettuna. Heli Laaksonen vierailee pääkirjastossa esiintyjänä ensimmäistä kertaa ”raumalaistuttuaan” ja kutomon vaiheita esitellään suunnitelmien mukaan jopa aitojen ryijyjen avulla.
Kirjailta on klo 17-19 pääkirjaston kokoustilassa, mikä ei ole valtavan suuri paikka, mutta suurempaakaan ei talosta löydy (erillisellä sisäänkäynnillä varustetun riittävän suuren tilan puuttuminen onkin mielestäni pääkirjaston harvoja puutteita). Noin 50-60 henkeä mahtuu sovinnolla istumaan, joten paikalle kannattaa tulla ajoissa, ettei joudu seisomaan. Etukäteen on mahdotonta tietää, paljonko katsojia paikalle kertyy. Mitään pääsymaksua ei tietenkään peritä.
Tapahtuman lisäksi tyhjennetään pääkirjaston poistokirjavarastoja oikein kunnolla: kaikki kirjat maksavat torstain ajan vain 10 senttiä/kpl! Sillä hinnalla voi ostaa jo vähän tylsemmänkin teoksen. Lastenosastolla on piirustuskilpailu, jossa voi piirtää pääkirjaston sisältä tai ulkoa. Paras palkitaan, ja parhaista töistä järjestetään myöhemmin näyttely.
Näiden riemujen lisäksi kirjasto on teettänyt hienon valokuvakirjan pääkirjaston 10-vuotistaipaleesta, aina projektin alkupamauksesta lähtien. Kirjassa on myös kurkistuksia takahuoneisiin ja työpöytien taakse: henkilökunnan arkea ja juhlaa. Teosta painetaan vain muutama kappale. Juhlapäivänä se on tarkoitus olla asiakkaiden selattavana aulassa.
Tervetuloa juhlimaan!
perjantai 14. helmikuuta 2014
Puulämmittäjä
Nicke Lignell pohti Suomela-lehden kolumnissaan yritysjohtajia, jotka haastatteluissa kertovat, kuinka rentouttavaa on ylipitkän työviikon jälkeen hakata mökillä halkoja. On kuulemma monenkin johtajan suosikkiharrastus suorastaan. Nicke ei moista ymmärrä; hänellä on puulämmitysmahdollisuus ja suuli täynnä isävainaan peruja olevia halkoja, mutta ei minkäänlaista mielenkiintoa hakata niitä lisää. Miksi ihmeessä raskaan halkaisukirveen kanssa liiterissä heiluminen olisi jonkun mielestä hauska harrastus? Hän toivottikin kaikki harrastajahakkaajat tilalleen hommiin.
Vaikka luenkin rivien välistä Lignellin epäilyksen, että halonhakkuuharrastuksestaan kertovat ovat lähinnä jonkinlaista maanläheistä katu-uskottavuutta epätoivoisesti toivovia konttorirottia, joiden harrastus todellisuudessa rajoittuu yhden saunanpesällisen tekemiseen kerran kesässä Turun saariston huvilalla rapukestien jälkeen, tiedän ihan oikeastikin ihmisiä, jotka pitävät polttopuiden teosta. Itseni, esimerkiksi.
Minulla on talossa kaksi varaavaa takkaa. Toinen näistä tosin on lähes käyttämättä, mutta toista lämmitän päivittäin. Yhdessä ilmalämpöpumpun kanssa takka mahdollistaa sen, ettei sähköpattereita tarvitse laittaa päälle lainkaan. Periaatteessa pelkällä takallakin pärjäisi, mutta kokemus on osoittanut, että elo alkaa silloin mennä turhankin alkukantaiseksi. Kun takkaa ei ehdi lämmittämään kuin kerran päivässä, niin pakkaskausilla etenkin lattiatason lämpötila alkaa pudota alle 15 asteen. Kaikkeen toki tottuu, ja kylmyyshän on vain vaatetuskysymys, mutta vähempikin katu-uskottavuus kyllä jo nykyisin riittää. Loppujen lopuksi ei ole talvesta toiseen mukavaa pukea aamiaispöytään mennessä takkia päälle. Sitäkin on joskus tapahtunut.
Mutta puita siis kuluu. Onnekseni saan ystävältäni polttopuuta varsin huokeaan hintaan, ja vielä kotiin kuljetettuna. Metsätöihin ei tarvitse ruveta. En kuitenkaan mene helpointa tietä: saisin polttopuut valmiina klapeina samaan hintaan, mutta pyydän ne metrihalkoina, jotka itse sahaan ja pilkon klapeiksi. Siksi koska se on kivaa.
Puulämmityshän on siitä mukava lämmitysmuoto, että jokainen pesällinen antaa kaksi lämmityskertaa: ensin kun niitä pilkkoo ja sitten kun niitä polttaa. 15 asteen pakkasellakin saa hien virtaamaan, kun sahaa inkkarikanootin levyisen rungonpuolikkaan 35 sentin pätkiksi ja sitten kirveellä hakkaa pätkät klapeiksi. Paksuin ja vahvinkin sitkistynyt koivunrunko antaa lopulta periksi, vaikka aikaa voi mennä. Isoimpien runkojen katkaisuun vaaditaan satoja sahanvetoja. Moottorisahaa ei klapiharrastaja tietenkään käytä.
Teen klapeja noin joka toinen päivä. Olen ollut puulämmittäjä yli 6 vuotta, mutta en suinkaan syntynyt sellaiseksi. Voi olla, että kirves oli ensimmäisen kerran kädessä silloin runsas 6 vuotta sitten, kun nykyiseen talooni muutin. Voi olla, että se tuntui peräti hiukan oudolta. Voi olla, ettei iskuissa ollut tehoa eikä tarkkuutta. Voi olla, että täyden puulaatikon kantaminen liiteristä yhden käden varassa, toisella ovet avaten, tuntui raskaalta. Nykyään homma sujuu. Ja sellainen työ, minkä osaa, tuntuu mukavalta. Kun asettaa kapean koivuklapin pölkylle ja halkaisee sen kahtia yhdellä kevyellä iskulla, tuntee osaavansa jotain. Ei se sen ihmeellisempää ole. Kaiken harrastamisen perusta on osaamisen tunteesta tuleva nautinto.
Harrastus säilyy hauskana niin kauan kuin siitä ei tule työtä. Halonhakkuun voi lopettaa milloin vain; ei tarvitse tuntikausia riehua. Puoli tuntia joka toinen päivä riittää minulle, harvemmin teen pidempää urakkaa. Ehkä Nicke Lignellin ajatuksissa klapien teko näyttäytyy suurena urakkana; ikään kuin pitäisi pilkkoa suulillinen yhdellä kertaa. Ei siihen kuitenkaan tarvitse suhtautua kuin Siperiassa tukkeja sahaava elinkautisvanki. Voi sahata sen verran, minkä kerralla polttaa, ja lopettaa, kun siltä tuntuu.
Toimistossa ja keräilyharrastuksen parissa kököttämisen vastapainoksi halonhakkuu antaa paljon kaivattua liikuntaa. Stressin ja istumisen jumiuttamat hartiat aukenevat ja oikein tuntee, kuinka veri lähtee kiertämään. Loma-anomukset, laskut, budjetit ja tilastot unohtuvat ja jostain huoneihmisen salatuista syvimmistä sopukoista metsästäjä-keräilijä huutaa. Vaimeasti, mutta kuitenkin!
Vaikka luenkin rivien välistä Lignellin epäilyksen, että halonhakkuuharrastuksestaan kertovat ovat lähinnä jonkinlaista maanläheistä katu-uskottavuutta epätoivoisesti toivovia konttorirottia, joiden harrastus todellisuudessa rajoittuu yhden saunanpesällisen tekemiseen kerran kesässä Turun saariston huvilalla rapukestien jälkeen, tiedän ihan oikeastikin ihmisiä, jotka pitävät polttopuiden teosta. Itseni, esimerkiksi.
Minulla on talossa kaksi varaavaa takkaa. Toinen näistä tosin on lähes käyttämättä, mutta toista lämmitän päivittäin. Yhdessä ilmalämpöpumpun kanssa takka mahdollistaa sen, ettei sähköpattereita tarvitse laittaa päälle lainkaan. Periaatteessa pelkällä takallakin pärjäisi, mutta kokemus on osoittanut, että elo alkaa silloin mennä turhankin alkukantaiseksi. Kun takkaa ei ehdi lämmittämään kuin kerran päivässä, niin pakkaskausilla etenkin lattiatason lämpötila alkaa pudota alle 15 asteen. Kaikkeen toki tottuu, ja kylmyyshän on vain vaatetuskysymys, mutta vähempikin katu-uskottavuus kyllä jo nykyisin riittää. Loppujen lopuksi ei ole talvesta toiseen mukavaa pukea aamiaispöytään mennessä takkia päälle. Sitäkin on joskus tapahtunut.
Mutta puita siis kuluu. Onnekseni saan ystävältäni polttopuuta varsin huokeaan hintaan, ja vielä kotiin kuljetettuna. Metsätöihin ei tarvitse ruveta. En kuitenkaan mene helpointa tietä: saisin polttopuut valmiina klapeina samaan hintaan, mutta pyydän ne metrihalkoina, jotka itse sahaan ja pilkon klapeiksi. Siksi koska se on kivaa.
Puulämmityshän on siitä mukava lämmitysmuoto, että jokainen pesällinen antaa kaksi lämmityskertaa: ensin kun niitä pilkkoo ja sitten kun niitä polttaa. 15 asteen pakkasellakin saa hien virtaamaan, kun sahaa inkkarikanootin levyisen rungonpuolikkaan 35 sentin pätkiksi ja sitten kirveellä hakkaa pätkät klapeiksi. Paksuin ja vahvinkin sitkistynyt koivunrunko antaa lopulta periksi, vaikka aikaa voi mennä. Isoimpien runkojen katkaisuun vaaditaan satoja sahanvetoja. Moottorisahaa ei klapiharrastaja tietenkään käytä.
Teen klapeja noin joka toinen päivä. Olen ollut puulämmittäjä yli 6 vuotta, mutta en suinkaan syntynyt sellaiseksi. Voi olla, että kirves oli ensimmäisen kerran kädessä silloin runsas 6 vuotta sitten, kun nykyiseen talooni muutin. Voi olla, että se tuntui peräti hiukan oudolta. Voi olla, ettei iskuissa ollut tehoa eikä tarkkuutta. Voi olla, että täyden puulaatikon kantaminen liiteristä yhden käden varassa, toisella ovet avaten, tuntui raskaalta. Nykyään homma sujuu. Ja sellainen työ, minkä osaa, tuntuu mukavalta. Kun asettaa kapean koivuklapin pölkylle ja halkaisee sen kahtia yhdellä kevyellä iskulla, tuntee osaavansa jotain. Ei se sen ihmeellisempää ole. Kaiken harrastamisen perusta on osaamisen tunteesta tuleva nautinto.
Harrastus säilyy hauskana niin kauan kuin siitä ei tule työtä. Halonhakkuun voi lopettaa milloin vain; ei tarvitse tuntikausia riehua. Puoli tuntia joka toinen päivä riittää minulle, harvemmin teen pidempää urakkaa. Ehkä Nicke Lignellin ajatuksissa klapien teko näyttäytyy suurena urakkana; ikään kuin pitäisi pilkkoa suulillinen yhdellä kertaa. Ei siihen kuitenkaan tarvitse suhtautua kuin Siperiassa tukkeja sahaava elinkautisvanki. Voi sahata sen verran, minkä kerralla polttaa, ja lopettaa, kun siltä tuntuu.
Toimistossa ja keräilyharrastuksen parissa kököttämisen vastapainoksi halonhakkuu antaa paljon kaivattua liikuntaa. Stressin ja istumisen jumiuttamat hartiat aukenevat ja oikein tuntee, kuinka veri lähtee kiertämään. Loma-anomukset, laskut, budjetit ja tilastot unohtuvat ja jostain huoneihmisen salatuista syvimmistä sopukoista metsästäjä-keräilijä huutaa. Vaimeasti, mutta kuitenkin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)