Mainospalaveri

(”Voitais tehdä tämmönen mainos… tässä olis niinku ensin semmonen kaunis nainen, joka hakee epätoivoisesti hyllystä luettavaa, mutta ei löydä, koska se on niinku lukenu jo melkein kaikki ja uutuuksiin on kauheat varausjonot…”)

Treenattu mainosääni:
”Ahmitko kirjan päivässä? Odotatko kärsimättömänä uutuuksia käsiisi? Ahdistutko, kun varausjono edelläsi on 20? Ei hätää! Ratkaisu on uusi pikalainahylly!”

(”Tässä sit niinku kamera siirtys siitä naisesta semmoseen sirpsakkaan kirjastotätiin, sillä vois lukee vaikka paidassa et Kirjastotäti, ni se niinku selvittäs sitä asiaa…”)

Kirjastotäti:
”Uudesta pikalainahyllystä löydät vain suosituimpia uutuuksia ja puhutuimpia lukuromaaneja! Ei enää hankalaa ja aikaa vievää harhailua hyllyjen välissä! Ei enää varausjonoissa odottelua! Pikalainahyllystä saat parhaimmat kirjat heti käyttöösi!”

(”Sit taas niinku zoomattas siihen naiseen. Sillä ois vähän semmonen epäuskoinen ilme kasvoilla.”)

Nainen:
”Mutta kuinka se on mahdollista!?”

(”Se kirjastotäti sit nostais tässä kätensä ylös, vähän sillee niinku supersankarityylisesti, ja sillä ois kädessä semmonen kirja, jossa lukis isolla Pikalaina.”)

Kirjastotäti:
”Hankimme uuteen pikalainahyllyyn vain kaikkein suosituimpia teoksia! Pikalainan laina-aika on vain viikon, eikä sitä voi varata tai lainata uudestaan. Tämän vuoksi varausjonojakaan ei ole, ja kirjat kiertävät nopeasti. Saat uutuuden käyttöösi jopa 76% nopeammin!”

Nainen (ilahtuen ja ihmettelevällä äänellä):
”Aivan ihanaa! Nyt voin siis koska vain ahmia uutuuksia heti kun ne ilmestyvät!?”

Kirjastotäti (voitonriemuisena):
”Aivan! Mutta ei tässä vielä kaikki! Koska uusi pikalainahyllymme on varustettu pyörillä, se siirretään joka sunnuntai lukusaliin! Pystyt siis lainaamaan suosituimpia kirjoja myös sunnuntaisin! Eikä tämä maksa sinulle mitään!”

Nainen (ylistäen):
”Kiitos Kirjastotäti! Minä ja perheeni käytämme tästä lähin aina pikalainahyllyä!”

(”Tässä niinku kamera siirtyis kuvaamaan sitä hyllyä… jotenki sillee niinku hienosti…no, se täytyy vielä jotenki katsoo, et miten…mut kumminkin…”)

Treenattu mainosääni:
”Käytä sinäkin Rauman kirjaston uutta pikalainahyllyä! Suosikkikirjasi saatavilla viikon jokaisena päivänä! Pikalainahylly – meille, jotka luemme nopeammin!”

(”Ja tähän se mainos niinku loppus. Mitä mieltä ollaan? Eikai toi slogan menny mitenkään överiks tai sillee…? Yksityiskohtia voidaan tietty vielä viilata…”)

Lukukummit keskuudessamme

Rauman nuorisotoimi kyseli äskettäin laajasti kaupungin lapsilta ja nuorilta siitä, mikä Raumalla on hyvää ja mikä huonoa. Kirjasto mainittiin hyvänä asiana sadassayhdessä vastauksessa, huonoja kommentteja ei ainakaan saamastani loppuraportista löytynyt. Hyvä siis. ”Raumalla on kirjasto josta saa lainata kirjoja ja joistain kirjoista oppii”, oli eräs vastaus ja tiivistää asian oivallisesti. Niinhän se on.

Ylivoimaisesti eniten hyvänä asiana Raumalla kirjastoa pitivät 10-12 –vuotiaat lapset. Vanhemmissa ikäluokissa kirjaston tärkeys laski dramaattisesti, ja vain yksi 17-vuotias oli kirjaston merkityksen tunnustanut. Tämä on pitkään tunnettu fakta, eikä tilanteen muuttamiseksi ole valtavasti tehtävissä. Tietyssä iässä tietyt muut asiat alkavat tuntua tärkeämmiltä. Lohdullista on, että sitten parinkympin jälkeen kirjastoon aletaan hakeutua uudestaan, mikäli kirjastossa käynti ja lukeminen on lapsena omaksuttu. Tämän vuoksi juuri lapset ovat erityisasemassa: jos he eivät opi käyttämään kirjastoa, he harvoin käyttävät sitä aikuisenakaan. Ainakin kynnys on paljon korkeampi. Tiedän ihmisiä, jotka arastelevat kirjastoon tulemista, koska kuvittelevat sen joksikin haudanhiljaiseksi ja arvokkaaksi paikaksi, jossa pölyiset mummot järjestelevät vielä pölyisempiä dostojevskeja. He eivät tiedä, että täältä löytyy dostojevskien lisäksi myös tex willerit ja korjaamokäsikirjat, eikä mitään pukukoodeja tunneta; sisälle pääsee verkkareissakin. Eikä täällä tarvitse hiipiä, kunhan ei nyt ihan seinille hypi.

Lasten lukuharrastusta pyritään Rauman kirjastossa tukemaan useillakin tavoilla, ja syksyn mittaan toimintaa on luvassa erityisesti. Kirjastotoimen ja sosiaalitoimen vanhustyön yhteistyönä on palkattu puoleksi vuodeksi erityinen Lukukummi, joka järjestää työpajoja ja tapahtumia ”vauvasta vaariin ja ikäryhmät yhdistäen” -periaatteella. Luvassa on niin satusukellusta kuin Harry Potter-työpajaakin, löytyy kirjastoetsiväkurssia, hevoskirjallisuustyöpaja ja täysin uutena sovelluksena vauvojen runo- ja värikylpy! Varttuneemmalle väelle on tietenkin omaa ohjelmaansa, ja suunnitelmissa on kokonainen mummoviikko ensi helmikuussa. Katso kirjaston sivuilta lisätiedot ja ilmoittautumisohjeet työpajoihin, kaikkiaan tapahtumia lapsille ja nuorille on tämän projektin tiimoilta luvassa jouluun mennessä ainakin 40!

Kirjastoa käyttää säännöllisesti runsas 30% raumalaisista. Jotenkin pitäisi tavoittaa nuo puuttuvat 70%, mutta ongelmana on, miten heihin saisi yhteyden. Ei kirjaston omia tiedotteita lue kuin kirjaston omat asiakkaat. Tiedotus pitäisikin viedä sinne, missä potentiaaliset uudet asiakkaat ovat. Tämän vuoksi syksyn aikana starttaa hakeutuvan kirjastotiedotuksen ja –opetuksen kokeilu. Perustamme pienen iskuryhmän, joka tilauksesta tai muuten vain jalkautuu kirjaston ulkopuolelle ihmisten pariin kertomaan kirjastosta ja sen käytöstä aseinaan kannettava ja nettitikku. Kirjavinkkaus vaihtuu kirjastovinkkaukseksi, kuten kirjastonhoitaja ja idean äiti Anne Alatalon termi kuuluu. Ehkäpä jo ennen ensilumia voi vinkkarin tilata työpaikalleen, kerhon kokoukseen tai vaikka kauppakeskukseen levittämään kirjaston ilosanomaa. Vielä on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä Satakirjastot ovat, miten netissä varataan kirja ja miten halvalla saat kotoasi tilattua minkä tahansa kirjan vaikka Kodisjoelle. Se onnistuu ihan keneltä vain, ja jos kirja löytyy Rauman kirjaston kokoelmista, se ei maksa penniäkään. Jos löytyy Porista, niin maksaa euron. Ei ole kallista. Ja yhtä lailla voit tilata dvd:n, cd:n tai vaikka sen korjaamokäsikirjan. Mitä järkeä on ostaa jotain, jos sen voi saada ilmaiseksi? Se nyt vain on tyhmää maksaa MITÄÄN.

Sitä paitsi joistain kirjoista tosiaan oppii. Toimikaamme siis kaikki lukukummeina paitsi lapsillemme, myös muille lähimmäisillemme, jotka eivät vielä ole saaneet juonesta kiinni.

Lukutaitokampanja

Taas nuorisoa haukutaan. Taloussanomien siteeraama saksalaistutkimus lyttää nuorten nettitaidot täysin: ”Nuoret eivät osaa edes googlata”. Tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret kyllä kokevat osaavansa käyttää nettiä, ja viettävät siellä paljon aikaa, mutta käyttö on typistynyt vain yhteydenpitokanavaksi ystäviin tai pelipaikaksi. Tiedetään kyllä, mistä saa musiikkia ja miten chatataan, mutta tietoa ei osata etsiä, eikä varsinkaan oikeaa tietoa.

Saksalainen lukionopettaja oli seurannut oppilaittensa tiedonhakukäyttäytymistä tekemässään kokeessa, jossa piti löytää tietoa intialaisista alihankkijoista. Nuoret pitivät tehtävää helppona, mutta opettajan mukaan he vain klikkailivat sivulta sivulle ymmärtämättä lainkaan, mikä oli tärkeää. Heti löydettyään sivuston, jossa asiasta mainittiin, he pysähtyivät, ja tyytyivät sivuston antamaan tietoon. Sivustoihin ei paneuduttu, tiedon luotettavuutta ei pohdittu eikä etsintä ollut muutenkaan pitkäjänteistä. Jos se on Googlessa, se on totta, oli ajattelumalli.

Muitakin tutkimuksia on tiedonhakupalveluiden käytöstä tehty. Hirvittävän suuri osa ihmisistä hakee tietoa yhden sanan perusteella, ja käy läpi ainoastaan ensimmäisen sivun linkkejä. Haku on enemmän tai vähemmän satunnaista klikkailua, ja ensimmäinen teksti, joka aiheesta eteen tulee, hyväksytään kritiikittä oikeaksi. Totuus on kuitenkin se, etteivät ensimmäiset linkit ole välttämättä parhaita: ensimmäiseksi hakutulokseen tulevat ne linkit, jotka ovat maksaneet ensimmäiseksi pääsemisestä. Kaikki me tiedämme ilmiön: haet autokorjaamoa, ja kymmenen ensimmäistä linkkiä viekin uuteen hakupalveluun, eikä suinkaan ko. korjaamon sivuille. Välillä tuntuu, ettei loppujen lopuksi tahdo löytää mitään, klikkailee ees taas, ja lopulta menee hermo, ja hakee tiedon puhelinluettelon keltaisilta sivuilta. Kaikki on netissä, joo, mutta löytääkö sen sieltä?

Nettimainonnan katiskat oppii kokemuksen myötä välttämään. Paljon vaarallisempaa on erilaisen tiedon kritiikitön vastaanottaminen ja se, ettei ymmärrä tekstin sisältöä. Nykynuoret ovat jatkuvan informaatiopommituksen kohteina. He myös kirjoittavat jatkuvasti tekstiä, ja he osaavat lukea sujuvasti. Vieraan kielenkin iskulauseet ovat hyvin hallussa. Se, mitä ei välttämättä hallita, on pidemmän tekstin ymmärtäminen. Tämä johtuu kokemuksen puutteesta: pitkien tekstien kirjoittaminen ja lukeminen on vähentynyt. Ei kukaan kirjoita enää kirjeitä ja loppujen lopuksi hyvin harva pitää edes blogia. Viestittely on typistynyt tekstareiksi, chatiksi ja muutaman rivin facebook-päivityksiksi. Kaikki pitkät sepustukset ovat niin eilistä. Blogipäivityksetkään eivät kuulemma saisi olla näin pitkiä, mutta tässä(kin) asiassa taistelen vastaan ja pysyn vanhanaikaisena. Jos ei yhtä A4:sta jaksa lukea, niin olkoon lukematta.

Pitkässä tekstissä asian sisältöön pitää paneutua paljon enemmän. Pitää osata tulkita tekstiä; sitä mitä sanotaan rivien välissä ja millainen kokonaisuus tekstistä syntyy. Mikä on tekstin tarkoitus ja sanoma? Mekaaninen lukutaito ei riitä, jos ei ymmärrä, onko teksti faktaa vai fiktiota, kenties satiiria, ironiaa, propagandaa tai silkkaa valhetta. Mekaaninen lukija ikään kuin juuttuu kirjaimiin, eikä pääse niiden takana olevaan juoneen käsiksi (kielikuvaa käyttääkseni). Pienikin sananjärjestyksen muutos voi nimittäin muuttaa lauseen merkityksen täysin. Jos on tottunut lukemaan ja tuottamaan max. 160 merkin viestejä, vivahteiden tuotto- ja tulkintakyky jää vajaaksi. No, tietysti voi käyttää hymiöitä=)

Tulkintakyky kehittyy vain treenaamalla, ja treenimateriaalina kirjat ovat ylivoimaisia. Kirjoissa on juoni, niissä on usein pitkiä, merkityksellisiä lauseita, niissä on eri tyylilajeja. Kirjoihin pitää keskittyä, niitä pitää tulkita. Kirjat kehittävät myös kieliopillisia taitoja. Kammottavat yhdyssanavirheetkin häviävät, sillä aivosi muistavat oitis, miten joku sana piti kirjoittaa, koska olet nähnyt sanan lukemattomia kertoja kirjan sivulla. Ja kirjoja lukemalla kehität empatiakykyäsi ja kriittistä suhtautumista yhteen totuuteen: osaat katsoa asioita monen eri ihmisen näkökulmasta. Kirjat ovat linkki toisen ihmisen ajatuksiin, jonkun oikean tai kuvitellun ihmisen pään sisälle. Toisen ihmisen ajatukset ovat todennäköisesti aivan erilaiset kuin omasi, mutta kirja kertoo niistä sinulle. Sinun pitää vain osata kuunnella.

Elokuvamysteeri

Kuukausi sitten ihmettelin cd-levyjen tulevaisuutta, tänään ihmettelen elokuvia. On selvä juttu, että jos cd-levy häviää 10 vuodessa, niin DVD:t menevät perässä. Elisan liiketoimintajohtajan mukaan jopa 30-40% kaikesta verkkoliikenteestä on nykyään elokuvien laitonta lataamista. Laillinenkin on sentään jo päässyt vauhtiin. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä. Minua ihmetyttää se fakta, että elokuvavuokraamoidenkin käyttö on tästä huolimatta vielä kasvanut. Siis ihmiset maksavat mielellään 3-6 euroa vuorokauden elokuvalainasta, voimme tästä päätellä. Kävin tuossa kotikuntani R-kioskilla ja ihmettelin, kun hyllyssä vuokrataan samoja elokuvia, jotka kirjastosta saisi ilmaiseksi! Kai niitä joku vuokraa, kun niitä siellä vuokrattavana on?

Lainaehdotkin tuntuvat kirjastoissa selvästi reilummilta. Kirjastossa laina-aika on 2 viikkoa, minkä jälkeen voit uusia lainan ilmaiseksi; vuokraamossa jokainen päivä maksaa euron lisää, ja sovitun laina-ajan ylitys vaikka vain yhdellä päivälläkin johtaa automaattisesti vuokrataksan puolitoistakertaistamiseen. Alkaisi kirjastokin tuottaa paremmin, jos korvaukset hilattaisiin markkinatasolle…hmm…

Jotenkin tuntuu, että on paljon ihmisiä, joilla ei vielä ole täysin käsitystä kirjaston valikoimista. Täällä on ihan ”tavallisia” ja kaikenlaisia elokuvia tarjolla; ei tarvitse yrittää Ingmar Bergmania jos klassikot eivät miellytä. Kaikkea löytyy, mykkäfilmeistä kauhuun. Eikä maksa mitään. Euron hinnalla saa minkä tahansa Satakirjastoissa olevan elokuvan tilattua, jos Rauman kokoelmat eivät riitä. Pikaisella haulla näkyi pelkästään Rauman pääkirjastossa olevan yli 2500 dvd:tä, joten luulisi nyt niistäkin jotain perjantai-illan täytettä löytyvän jokaiselle.

No, totta on, että valikoima ei suinkaan ole täydellinen, emmekä pysty kilpailemaan kaupallisten toimijoiden kanssa tässä suhteessa. Aivan uutuuksia on kirjastoissa harvoin, eikä läheskään kaikkea ole tarjolla. Emme voi ostaa tavaraa marketista, koska saamme lainata vain kirjastokäyttöön lisensoituja elokuvia, joista on maksettu tekijänoikeusmaksut. Läheskään kaikkia elokuvia ei ole kirjastokäyttöön saatavissa. Toisaalta kirjastossa on paljon sellaisia elokuvia, mitä vuokraamoista ei löydä.

Tekijänoikeusmaksujen vuoksi elokuvat ovat kirjastolle kallis investointi: marketin alelaarista kolmella eurolla saatava elokuva voi maksaa kirjastolle yli 60 euroa. Tämä kannattaa lainaajan muistaa, ja käsitellä levyjä sen mukaisesti. Korvaukset levyn vaurioituessa nimittäin peritään kirjaston maksaman hinnan perusteella, eikä vastaavaa markettilevyä voida ottaa vaihdossa. Ei siis kirjaston dvd:itä lasten käsiin ilman valvontaa, kiitos. Sattumoisin tuo vähän yli 60 euroa on muuten juuri saman verran, kuin jokainen kuntalainen maksaa kirjastolaitoksen toiminnasta vuodessa. Kaikki on suhteellista…

Kirjaston huono puoli verrattuna laittomaan lataamiseen on tietysti myös hitaus. Kaukolaina voi kestää useita päiviäkin. Ei millään ehdi huomiseksi. Ja perjantaihan on nyt. Haluan sen NYT! MÄ HALUAN!! On niin kova kiire, nimittäin. Niinpä jätän hakematta vastinetta sille vähän yli kuudellekymmenelle eurolleni, jotka olen kirjastosta maksanut, ja imutan filmin laittomasti netistä. Taikka poikkean työmatkalla vuokraamossa ja maksan sinne hiukan vielä lisää. Ostan popcornia sitten vähän vähemmän.

Mikäs siinä, mutta saan kai silti ihmetellä? Popcorn on minusta hyvää. Siis: enemmän kirjastoa; enemmän popcornia elämään!

Saaristokirjasto

Tänään avattiin Raumalla uusi kirjasto. Mitä, et ole kuullut vai? Lue siinä tapauksessa eteenpäin.


Kuuskajaskarin Saaristokirjasto on Rauman kaupungin, Kuuskajaskarin ravintolayrittäjän ja Kuuskajaskarilla toimivien seurojen yhteistyönä synnytetty kokeilu, pieni kirjastopiste Kuuskajaskarin entisessä kasarmirakennuksessa, tilausravintolan tiloissa. Täältä löytyy tällä hetkellä noin parinsadan niteen kokoelma kirjoja ja lehtiä, joiden teemat valtaosin liittyvät mereen; erityisesti Selkämereen ja Rauman meriympäristöön. Mukana on lisäksi viihteellisempää kirjallisuutta Cornwellia ja Paasilinnaa myöten.

Yksityisestä kansalaisaloitteesta lähtenyt hanke toimii kokonaan vapaaehtoisvoimin. Aineisto on saatu lahjoituksena, Rauman kaupunginkirjasto on lisäksi hankkinut kirjoja yli 800 eurolla kirjaston käyttöön. Kirjastopisteessä on hyvät lukutilat muhkeine nojatuoleineen, ja kirjoja on mahdollisuus ihan oikeasti lainata. Lainaus ja palautus tapahtuvat omatoimisesti vihkoon merkitsemällä ja valvontakamera auttaa rehellisyyteen. Aineistoa saa viedä saaren ulkopuolelle vain ravintolanomistajan erityisluvalla. Kokoelma on siis tarkoitettu Kuuskajaskarilla vierailevien käyttöön. Saarella on majoitustoimintaa ja monet yöpyvät useita päiviä tai jopa pidempään. Kokoelman avulla voi tutustua alueen luontoon tai syventyä sadepäivinä dekkarin tunnelmiin. Lapsillekin on meriaiheisia kirjoja, joiden avulla vältetään tylsistyminen.

Kirjasto on auki elokuussa viikonloppuisin klo 12-15, ja vakituisemmin toiminta lähtee käyntiin ensi kesäkuussa, jolloin se on auki päivittäin aina elokuun loppuun saakka. Kokoelmaa täydennetään vielä talven aikana ja mikäli käyttäjiä riittää, uutta materiaalia hankitaan säännöllisesti. Kirjastohuoneessa toimii myös Selkämeren kansallispuiston infopiste.

Vierailimme osastonjohtaja Maisa Hyytisen kanssa kirjaston ”avajaisissa”, eli tiedotusvälineille järjestetyssä pienessä infotilaisuudessa. Kuvia tuli räpsittyä paljonkin, laitetaan niitä sitten Facebookiin lisää näytille. Ilma ja saari olivat kauniita, ja meininki hyvä. Kirjastotila oli nätisti järjestetty, ja ensimmäiset asiakkaatkin saatiin paikalle sopivasti median tentattavaksi.




Vaikkei Saaristokirjaston ole tarkoitus olla mikään turistimagneetti, se on yksi kokeilu lisää saada tämä ainutlaatuinen saari vetovoimaisemmaksi. Minusta Rauman kaupungin ei kannata hukata tilaisuutta muuttaa Kuuskajaskari ja Rauman saaristo yleensäkin tunnetummaksi osaksi Raumaa ja luoda siitä Vanhan Rauman veroinen matkailuvaltti. Saari on tietenkin aina saari, joten mitään suuria turistimassoja ei sinne voi ihan logistiikankaan vuoksi tuoda. Mielessä kajastavat kuitenkin kesäleirit, elämyshotellit, erilaiset kesätapahtumat…jos ei nyt Raumanmeri-rockia, niin vähän rauhallisempaa yleisötapahtumaa. Vuosikymmeniä armeijan nahkasaappaiden alla kestäneen saaren luulisi kestävän suurempaakin yleisömäärää. Ja saisiko sinne jostain hiekkarannankin, kuka ties. Jo nyt saarella on monenlaista toimintaa ja alueen rakennuksia laitetaan kuntoon. Vesibussi kulkee kesäisin ja ainakin kunnon talvina taitaa saarelle päästä jäätäkin pitkin. Ainakin sinne on autoja tuotu jollain konstilla.

Poiketkaapa ihmettelemässä! Kuvan kaverikin oli jo siellä. Oli vain hieman ujo esiintymään kuvissa ja laittoi sorkkaa toisen eteen aina kun piti poseerata.



P.S. Pahuksen vaikea saada näitä kuvia tähän blogiin niin, ettei teksti muutu hankalaksi lukea. Valitan, ja yritän jatkossa kehittyä.

Ilmainen, kallis ja aineeton

Cd-levyjen myynti on kahdeksassa vuodessa laskenut yli 40%, ja lasku vain kiihtyy. On ennustettu, että koko formaatti kuolee kymmenessä vuodessa musiikin oston siirtyessä kokonaan nettiin. Nettikauppa on kasvanut rajusti, vaikkei vielä läheskään korvaa levymyynnin laskua. Vaikka levy-yhtiöt kaivavat aina esille piratismikortin ja laittoman tiedostojakelun, on todellinen syy levymyynnin vähenemiselle kulttuurin muutos. CD, esine, ei sinänsä monelle musiikin kuuntelijalle merkitse mitään. Todelliset musiikin harrastajat ja keräilijät, ja innokkaat fanit kyllä ostavat levynsä nimenomaan levyinä (eräs signaali on LP-levyjen kasvanut myynti), mutta heitä on kuitenkin vähän. Valtaosa kuuntelee ”ihan laidasta laitaan” musiikkia, siihen suuremmin paneutumatta ja heille cd on vain hankala, hauras ja kallis esine. MP3 –soitin on käyttömukavuudeltaan ja laajuudeltaan murskaava, puhumattakaan nettiradiosta.

Monet ovat sitä mieltä, että on järjetöntä maksaa musiikista, kun ilmaiseksikin saa, ja unohtavat sen, että musiikin tekeminen ei kuitenkaan ole ilmaista. On totta, että lähes kaikki musiikki on kuunneltavissa netissä, eikä tarvitse olla kovin suuri guru kyetäkseen lataamaan musiikin itselleen maksamatta senttiäkään. Tätä kehitystä ei voi estää, ja se tulee mullistamaan musiikin myymisen ja tekemisen. Aineettoman hyödykkeen ilmainen nauttiminen ei kovinkaan monen mielessä aiheuta suuria moraalisia kädenvääntöjä. Jotkut pitävät laitonta musiikinjakoa jopa siunauksena: huono musiikki ladataan ja hylätään, hyvä musiikki ostetaan, ja tästä seuraa, että huonon musiikin valmistaminen vähenee ja vain ne artistit pärjäävät, jotka ovat aidosti hyviä.

Vaikka tällainen ideaalinen malli ei todellisuudessa toimi, koska musiikin hyvyys ja huonous ovat lähes täysin subjektiivisia asioita, niin ajatuksessa on pointtinsa: miksi ylipäätään huonoa musiikkia pitäisi ostaa? Ei autoakaan osteta koeajamatta, mutta cd-levyn sisällöstä ei välttämättä tiedä kuin sen yhden hittibiisin, jos sitäkään. 20 euron arpajaiset siis, ja vaikka sisältö ei miellyttäisikään, palautusoikeutta ei tunneta. Ehkäpä musiikkimyynnin väheneminen todellisuudessa kertookin vain musiikin huonoudesta ja täytebiisien hylkäämisestä? Miksi maksaa sellaisesta, mitä ei kuuntele? Netistä voi ostaa valikoiden vain ne kappaleet, jotka haluaa.

Yllättävää minusta on, että myös kirjastojen cd-lainaus vähenee tasaisesti. Täältähän saisi valtavan määrän musiikkia ilmaiseksi, ja ihan laillisesti! Kopion tekeminen lainatusta cd:stä on aivan laillista. Taitaa vain olla niin, että se on kuitenkin monille liian hankalaa ja hidasta verrattuna netin google + download –menetelmään tai Spotifyn valtavaan musiikkiarsenaaliin. Jääkö kirjastojen tehtäväksi välittää sellaista musiikkia, jota netistä ei löydy? Onko mahdollista, että musiikkia ei vain yksinkertaisesti kuunnella niin paljon kuin ennen? Ainakin sitä tuotetaan enemmän kuin koskaan.

Itse en ole koskaan ladannut musiikkia netistä, mutta kopioita olen kyllä levyistäni tehnyt, ja ystävienkin levyistä. En osaa kuvitella maksavani musiikkitiedostosta. Haluan ostaa konkreettisen tavaran, jotain jota voi pitää kädessä, katsella ja ehkäpä 10 vuoden päästä myydä eteenpäin. En halua, että kaikki vuosien varrella ostamani musiikki häviää olemasta, kun mp3-soitin hajoaa tai DRM-suojatut kappaleet katoavat, kun nettimusiikkikaupan serveri suljetaan. Olkoon vain vanhakantaisen materialistinen näkemys tai ekologisesti epäilyttävää: haluan esineen. Minulle musiikki on muutakin kuin ääni: se on äänen ja sitä välittävän ja tukevan esineen yhdistelmä.

Soitan samoja levyjä kymmeniä vuosia, satoja kertoja. Radiota en kuuntele. Autossani soi aina musiikki. Muovikassillinen cd-kopioita on aina etupenkillä, ja myönnetään, se ei ole kovin kätevää. Toistaiseksi en kuitenkaan omista USB-paikalla varustettua soitinta, jotta voisin siirtyä muistitikkuun. Originaalit levyt ovat kotona hyllyssä. Soitan samoja levyjä ja ostan samoja levyjä. Minulla voi olla toistakymmentä versiota samastakin albumista, identtistä musiikkia. Ostan nimittäin levyjä lähinnä keräilytarkoituksessa, formaatista riippumatta, esineinä. Myös vinyylejä ja kasetteja, vaikka minulla ei ole edes levysoitinta. Tosin eipä niitä LP-levyjä voisi muutenkaan soittaa, kun useimmat ovat vielä avaamattomissa muoveissa, joita ei tulla koskaan avaamaan. Niillä oleva musiikki kuitenkin soi, toisessa formaatissa, eikä unohdu. Se on tapani osoittaa uskollisuutta, kunnioitusta ja kiitollisuutta niitä harvoja kohtaan, jotka ovat onnistuneet luomaan hyvää musiikkia.

Kesän nostalgiapläjäys

Olen huomannut itsessäni selvän taipumuksen nostalgiaan, kaipuun jonnekin ihmeellisiin vanhoihin hyviin aikoihin. 70- ja 80-lukuun, jolloin vielä asiat olivat hyvin ja jokaisella paikkansa. Pelkkää nostalgiaa ja kuvitteluahan tämä on, koska ensinnäkään en juuri mitään ko. ajoista 1973 syntyneenä muista ja toisekseen tiedän, että jätän muistamatta kaikki tolkuttoman kömpelöt, vanhanaikaiset ja hankalat asiat ja sen, että lihaa oli pöydässä vain sunnuntaisin, autona Warre ja halusin isona Suomen seuraavaksi kekkoseksi. Totta kai moni asia on niistä ajoista parantunut.

Mutta silti. Tuntuu, että jotain noissa ajoissa oli, mikä nykyään puuttuu. Optimismi, usko siihen, että asiat paranevat ja että itse pystyy niihin vaikuttamaan. Ammattiylpeys ja tieto siitä, että kuului porukkaan, joka piti yhtä. Selkeys tulevaisuudesta ja tehtävistä. Ei tarvinnut olla moniosaaja, kunhan osasi sen homman, missä oli töissä. Joka tippaa ei tiristetty irti: tehokkuus ei ollut kaiken perusta. Jokaiselle löytyi edes joku homma, vaikka se olisikin ollut nykypäivän mittapuulla täysin turha ja hyödytön. Oli paljon vähemmän informaatiota ja kontakteja. Kaikki oli paljon hitaampaa. Jos oli kiire, lähetettiin pikakirje. Perillä viimeistään ylihuomenna.

Aloin miettiä näitä osuessani kesälomamatkalla etelärannikolla sijaitsevan ja tänä vuonna Loviisan kaupunkiin liitetyn Pernajan kunnan kirjastoon. Siellä on jo usean vuoden ajan toiminut posti, jota kirjaston työntekijät hoitavat. Kunta saa siitä noin 450 euron korvauksen kuukaudessa Itellalta. Halpaa lystiä, ja toimiihan se, kirjastotöiden ohessa. Varsinaisia Postin työntekijöitä ei enää tarvita.

Ennen postinhoitaja oli arvostettu ihminen, postitoimiston johtaja suorastaan herra. Ja herroja piisasi, koska toimipaikkoja oli parhaimmillaan Suomessa yli 4500 kpl. Nykyään tullaan toimeen hieman yli tuhannella, ja niistäkin 90% on kesäapulaisten ja kassojen sivutöinään pyörittämiä asiamiesposteja. Ennen postin pitoon tarvittiin pitkä koulutus: kirjeiden oikeaoppiseen leimaukseenkin oli ohjeet. Nykyään asiakas saa auttaa virkailijaa oikean postimaksun löytämiseksi ja postimaksutarran tulostaminenkin saattaa olla vuorossa olevalle apulaiselle liian vaikeaa. Hän on tullut kesätöihin kauppaan, eikä hän tiedä postinkulusta mitään, ei ole ehditty opettamaan. Ja mitä välii, kun syksyllä tää loppuu kuitenkin. Työpaikat eivät ole enää pysyviä vaan työurat ovat kuin vanhanajan maantie: välillä hiekkaa, välillä öljysoraa ja paljon mutkia ja mäkiä. Kunhan suoriutuu jotenkuten pätkältä toiselle, kaikki on ok. Mitään reittiä ei tarvitse opetella ulkoa.

Töiltä on nykyään riisuttu vaativuuden naamio. Naamio, joka tehtiin virkapuvulla, pitkällä uralla, koulutuksella ja komealla tittelillä. Postitirehtööristä tuli kassaharjoittelija, ja homma toimii silti. Jotenkuten, mutta toimii. Eivät useimmat työt ole ylivoimaisen vaikeita, ja harva homma on sellainen, ettei sitä tekemällä oppisi välttävästi (okei, lentäjän ja aivokirurgin on syytä harjoitella hieman ensin). Virka-aseman antaman naamion mukana lähti kuitenkin myös toisen työn ja opiskelun kunnioitus ja työntekijän ammattiylpeys ja omistautuminen työlleen. Työntekijät laitettiin kilpailemaan koko maailman työntekijöiden kanssa. Kuka halvimmalla tekee, hän saa paikan, kaikki ovat korvattavissa. Valtava määrä ihmisiä muuttui työmarkkinoiden silmissä turhiksi. Heille ei riittänyt tehokasta, järkevää työtä ja he putosivat pois.

En minä halua takaisin junanlähettäjiä tai elokuvalippujenrepijöitä tai herroittelua ja virkapukuja. Virkapuvut ovat vain teatteria, tiedän sen. Mutta uskon, että tarvitsisimme eräänlaiset henkiset virkapuvut, jotka näyttävät asemamme itsellemme ja muille, ja joista näemme, että töissä on ammattilainen. En kaipaa pönötystä ja ylemmyydentuntoista virkamiesmäisyyttä, vaan puvut, jotka ansaitaan ammattitaidolla. Puvut, joita ei voi vain ottaa pukuhuoneen nurkasta ja sovittaa jokaisen päälle. Tarvitsemme työn ja hyvän työntekijän kunnioitusta ja vanhanajan ammattiylpeyttä, jossa huonoa jälkeä ei kehdata päästää käsistä. Tietoa siitä, ettei kaikkea työtä voi tehdä kuka vaan, kun muilta töiltä ehtii, jotenkuten. Jokaiselle on oma paikkansa, jokaisella oma erityisosaamisalueensa. Niin aivokirurgian ammattilaisella, postin ammattilaisella kuin kirjastonkin ammattilaisella.