Luova tauko

Selailin satunnaisia blogeja tästä blogger.comista. Tai ei ne ihan satunnaisia olleet, vaan jostain kumman syystä keskittyivät aluksi lähinnä kirjallisuuteen. Kyllä Isoveli tietää, mitä haluat lukea. Ennen kuin lopulta päädyin ja jumituin arabiankielisille sivuille ja lopetin ”lukemisen”, tein havainnoin: aktiivisia blogeja ei ollut kuin kourallinen. Valtaosa oli jo lopetettu vähintään vuosi pari sitten. Trendi oli muutenkin selvä: aluksi valtava määrä postauksia ja sitten tahti hidastuu niin, ettei vuodessa ole kuin muutama ja lopulta, ilman sen tarkempaa ilmoitusta, bloginpito vain loppuu.

Eräiden blogien kohdalla koin suorastaan melankolisia tunnelmia: toinen oli laihdutusblogi ja toinen rikastumisblogi. Laihdutusblogissa kirjoittaja seurasi laihtumistaan ja oli tehnyt painolaskurin, joka tikitti kohti tavoitepainoa. Tai olisi tikittänyt, jos laihdutus olisi onnistunut. Puoli vuotta tapahtui kehitystä, sitten paino alkoi junnata paikallaan, ja lopulta nousta. Itsesyytökset ja ihmettelyt vaihtuivat huonosti huumoriksi verhoiltuihin selityksiin ja ”ei oo nyt vaan jaksanut”-kommentteihin.

Ja sitten blogi vain loppui, eikä tavoitteesta tullut totta. Jäi surullinen olo. Vaikka mistä sen tietää, jos kirjoittaja onkin nyt blogittomana onnistunut ihannepainoonsa pääsemään. Toivotaan näin.

Toisessa blogissa kirjoittaja oli omaksunut kansankapitalismin opit ja asettanut tavoitteeksi päästä eläkkeelle, jos ei nyt nelikymppisenä, niin ainakin viisikymppisenä, osakesijoittamisen kautta. Asianmukainen eläkelaskuri pyöri sivulla tietenkin, ja osakesalkun ostoja, myyntejä ja tuottoja arvioitiin innokkaasti. Ensin näyttikin menevän hyvin ja pari ensimmäistä vuotta potti kasvoi lujaa. Siis muutaman kymppitonnin verran. Elämäntyyliin tulivat sikarit, laatukellot ja nopeat autot, koska pitäähän osakemiljonääriys näkyä myös päälle.

Sitten tuli Talvivaara ja Nokia, avioero, uuden asunnon osto ja kiusaukset, joita vain ei voinut vastustaa. Tuotot sulivat kuin keväthanki ja lopulta ”varasalkku” laitettiin kokonaan lihoiksi asuntolainaa varmistamaan ja ostettiin urheiluauto (tätä perusteltiin, että auto oli kuitenkin oikeastaan klassikko, joka säilyttää arvonsa aika hyvin). Vuoden ”tilinpäätökseksi” tuli karu toteamus, ettei tänä vuonna onnistuttu säästämään mitään ja asuntolainaa oli 250000 euroa. Ja siihen se blogikin sitten päättyi, uutta nousua odotellessa.

Olen nyt pitänyt tätä blogia vuodesta 2010. Päätöksen aloittaa olin tehnyt jo ennen kuin paikkani sain. Ajattelin, että kyllähän sitä nyt yhden pikku sivun aina kirjoittaa, mistä hyvänsä. Lisäksi olin varautunut mahdolliseen kirjoitusinspiraation hyytymiseen: asetin itselleni hyvin löysän tavoitteen, vain 2 kirjoitusta kuukaudessa. Aika hyvin se onkin pitänyt. Vain parin pidemmän loman vuoksi on kirjoitus jäänyt välistä. Näitä tekstejä on nyt 110, jos tämä lasketaan mukaan. 110 aanelosta. Siitähän saisi jo kirjan.

Mutta viime aikoina on alkanut tökkiä. Ei vain yksinkertaisesti tahdo keksiä kirjoitettavaa, ja viikot tuntuvat menevän niin nopeasti, että koko ajan on ”blogiviikko”. Stressi ei lisää luovuutta pidemmän päälle. Aihepiirit tällaisessa työblogissa ovat aika rajatut (virkamies on lähtökohtaisesti puolueeton, eikä voi moneen asiaan kovin kärkevästi kantaa työssään ottaa). Samoja asioita ei viitsisi kovin usein toistella. Ja ihmisen arjessa ei vain aina tunnu mitään mainittavampaa tapahtuvan. Eikä kirjaston arjessakaan.

Joten: kunnes inspiraatio taas löytyy, varaan oikeuden luovaan blogitaukoon. Katsotaan, jos se siitä vielä lähtisi. Nyt kun on käytetty jo tämäkin mahdollisuus, että kirjoittaa blogin siitä, ettei keksi mistä kirjoittaisi blogin.

Hyvää joulua ja tulevaa kirjastovuotta!

Tyhmistymisen trendi

Olen vajaan parin viikon sisällä ollut kahdessa kaupungin järjestämässä viestintäkoulutuksessa. Näissä on kerrottu viestinnän ja kaikenlaisen uutisoinnin peruuttamattomasta murroksesta, johon myös kaupungin ”virallisten viestijöiden” tulee reagoida, ja sopeuttaa viestintänsä uusien trendien mukaisiksi. Jos ei sopeudu, ei viestiään saa läpi.

Avainsana on uutiskilpailu, johon osallistuvat niin lehdet, yritykset, kunnalliset toimijat ja valtio kuin yksityiset kansalaisetkin. Netin ja siihen liittyvien sovellusten ja median kulutustottumusten muutosten vuoksi, alkavat kaikki olla samalla viivalla: yksittäinen kansalainen voi saada aikaan todellisen mediamylläkän ja nousta ”virallisten” uutiskanavienkin pääotsikoihin. Kuka tahansa voi postata YouTubeen videon, joka saa valtavasti näkyvyyttä. Tietenkään miljoonat postaajat eivät saa minkäänlaista huomiota, koska valtaosa hukkuu informaatiotulvaan. Mitä enemmän on kilpailua, sitä enemmän on niitäkin, jotka häviävät.

Ihmiset ovat käyneet lyhytpinnaisiksi, kouluttajat kertoivat. Meille kerrottiin, etteivät alle 40-vuotiaat juuri jaksa aanelostakaan lukea, ja teineille riittävät nykyään jo pelkät kuvat ja videot. Hyvä kun sen twiittauksen jaksavat kirjoittaa. Tiedonvälitys on viihteellistynyt niin, että hassu kissavideo hakkaa maailmanpolitiikan tapahtumat mennen tullen, talousjutuista puhumattakaan. Ja kulttuuri…hohhoijaa…kuka jaksaa?

Lehdet ovat pulassa, ja sen sijaan, että tarjoaisivat vaihtoehtoja, muuttavat omaakin tiedotustaan viihteelliseksi. Toimittajat, tuo entinen neljäs valtiomahti, tehtailevat lyhytotsikkoisia minijuttuja, mahdollisimman nopeasti. Se voittaa, joka saa eniten klikkauksia. Sanomalehdet muuttuvat iltapäivälehtimäisiksi kohuotsikkokokoelmiksi. Valtakunnan päälehden otsikotkin ovat käytännössä jo vähintään vuoden olleet lähes identtisiä päivästä toiseen. Putin uhkaa maailmaa, ulkomaisen julkkiksen tissi/pylly näkyi, perheenäiti surmasi lapsensa. Ja, kuulemma, yhä suurempi osuus kansalaisista omaksuu maailmankuvansa ja tietonsa maailman tapahtumista näiden otsikoiden kautta. Ne riittävät heille. Ja kun ne riittävät, ei muuta julkaistakaan. Kun ei julkaista, ei muusta tiedetäkään.

Tutkivaa journalismia ei Suomessa käytännössä enää ole. Toimittajan tärkein ominaisuus on haistaa joku raflaava juttu nopeasti, ja olla paikalla ensimmäisenä, kun jotain (ikävää) tapahtuu. Ja kuvia pitää olla, ja liioittelevia tunteita. Minkäänlaista taustatyötä ei ehditä tekemään, koska nopeat syövät hitaat. Tästä seuraa suoraan tiedotustilaisuudessa tai haastattelun aikana värkättyjä, väärinkäsityksillä ja faktavirheillä ryyditettyjä lyhyitä pikajuttuja. Näitä sitten kilpailijat kopsaavat parilla omalla sanalla lisättynä. Sen ei enää ole väliä, onko juttu totta vai ei: tärkeintä on olla uutiskilpailun kärjessä ja saada klikkaajia ja tätä kautta mainostuloja. Virheet voi sitten korjailla myöhemmin, jos jaksaa. Eikä niitä enää kukaan viikon päästä muistakaan, koska silloin on jo uudet jutut kohistavina.

Koulutuksissa ei kertaakaan mietitty uutisoinnin sisältöä. Ei mietitty sitä, että tällainen pikatiedotus johtaa väärien faktojen, propagandan ja maksettujen epäuutisten lisääntymiseen. Väärän tiedon lisääntymiseen, mikä taas johtaa lukijoiden väärien käsitysten lisääntymiseen. Tyhmyyden lisääntymiseen.

Eikö tiedonvälityksen idea ole välittää mahdollisimman oikeaa, puolueetonta, tarkasti punnittua tietoa? Ketään ei näytä kiinnostavan tai pelottavan se, MILLAISTA tietoa me saamme, vaan keskitytään siihen, miten kukin saisi oman totuutensa esiin mahdollisimman tehokkaasti. Sen totuus voittaa, joka huutaa äänekkäimmin ja hämää kuluttajia parhaiten.

Huono tiedonvälitys johtaa ihmisten tyhmistymiseen ja sirpaleinen ilmaisu lukutaidon rappioon, joka lisää tyhmyyttä edelleen. Noidankehä pyörii ja sen keskiössä on sekaisella viestisirpalemassalla uuvutettu älypuhelimeensa kiinni kasvanut viihteenkuluttaja, joka poukkoilee tiedotusilmiöstä toiseen vailla kykyä tai halua ymmärtää mistään mitään syvemmin. Joka saadaan uskomaan mitä tahansa ja joka on kokonaan ulkopuolelta ohjailtavissa.

Minä olen erittäin surullinen ja peloissanikin tästä tyhmistymisen ja tyhmistämisen trendistä. Kirjaston johtajana ja yksityisenä ihmisenä. Mikä on tällaisena aikana kirjaston tulevaisuus? Kirjaston, joka edustaa pikatiedotuksen vastakohtaa? Mikä on tällaisena aikana yhteiskunnan ja ihmiskunnan tulevaisuus?

Minä toivon, että vielä on tarpeeksi suuri joukko ihmisiä, jotka omilla valinnoillaan pystyvät muuttamaan asioiden suuntaa. Maailmassa, missä kaikki tottelee rahaa, on mahdollista muuttaa asioita muuttamalla omaa rahankäyttöään. Älä klikkaa!

Ja vaikka et mahtaisikaan enemmistölle mitään, vaikka et muuttaisikaan maailmaa, muuta edes itseäsi.

Eino Leinokin tämän jo tajusi:
”Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa;
toivoa, että valkeus voittaa;
ja taistella valkeuden eestä.

Vai:
taistella;
tietäen, ettei vapaus koita;
tietäen, ettei valkeus voita;
ja… sentään taistella?”

Valmistui se Iisakinkirkkokin

Iisakinkirkkoa rakennettiin 40 vuotta, ja sen suunnittelija ehti jo kuolla ennen rakennuksen valmistumista. Olkiluoto kolmosen valmistuminen on tällä hetkellä venynyt 5 vuotta. Siihen nähden kirjaston projektit etenevät nopeasti. Välillä on kuitenkin tuntunut, että tuleeko valmista koskaan. Tulee.

Rauman kirjastolla on ollut kaksikin isoa projektia, jotka lähestyvät nyt loppuaan. Yleisölle tunnetumpi lienee Lapin lähikirjaston rakentaminen vanhan kunnantalon tiloihin. Haave periytyy jo ”muinaisen” Lapin kunnan ajoilta, ja liikahti eteenpäin pari vuotta sitten valtion näyttäessä hankkeelle vihreää valoa. Kirjastorakentamiselle korvamerkitty valtionavustus poistuu 2017, eli voi hyvinkin olla, että Lapin kirjasto on viimeinen valtion rakennustukea saava lähikirjasto. Toki uskon, että kirjastoja sentään vielä maahamme rakennetaan, mutta ajat ovat sellaiset, että uusia lähikirjastoja tuskin monta valmistuu. Kun rahasta on puute, voivat tällaiset hankkeet, ilman valtion rahallista tukea, jäädä kokonaan tekemättä.

Nyt Lapin uuden kirjaston tilat kuitenkin alkavat olla valmiit, ja hyllyjä asennetaan juuri. Viimeisiä kalusteita vielä tilaillaan, ja joulukuussa käynnistyy varsinainen muutto. Tällöin myös vanha Lapin kirjasto sulkee ovensa ja toiminnassa on kahden kuukauden tauko(kannattaa lainata Lapista nyt oikein urakalla joululukemista: voit pitää kirjoja lainassa ensi vuoden helmikuuhun!). Toivottavasti helmikuussa voimme aloittaa uusissa tiloissa ja asiakkaat myös runsaasti kirjastoa käyttävät. Vielä on hyllyissä ja muissa yksityiskohdissa fiksailtavaa, mutta eiköhän kaikki nippuun saada helmikuuksi.

Toinen pitkä projekti on Satakirjastojen uudet nettisivut, eli web-kirjasto. Siis ne sivut, joilta asiakkaat voivat tehdä hakuja, varata aineistoa ja uusia lainoja. Ei luulisi tällaisen järjestelmän rakentamisen olevan näin iso hanke, mutta niin se vain on, että sivujen julkaisu on nyt lykkääntynyt puolitoista vuotta. Alun perin sivujen piti olla valmiina viime vuoden keväällä!

Kirjaston kirjastojärjestelmä koostuu siis asiakasliittymästä (web-kirjasto) ja virkailijaliittymästä. Nämä ovat yhteydessä toisiinsa ja jos joku vaikka varaa kirjan netissä, pitää varauksen ja maksujen kirjautua oikein myös virkailijoiden käyttämään ohjelmaan. Ja tietysti toisin päin myös. Reaaliaikaisesti. Homman pitää toimia saumattomasti ja lisäksi hakujärjestelmien pitää toimia oikein. Näissä onkin riittänyt ohjelmantoimittajalla vääntämistä, sillä Satakirjastoissa käytössä oleva virkailijaohjelma ja uusi web-kirjasto on ollut hankala saada keskustelemaan keskenään. Aina kun yksi virhe on korjattu, on toinen huomattu.

Kirjastot eivät tietenkään ole hyväksyneet puolivalmista ohjelmaa, ja siksi lopullinen käyttöönotto on viivästynyt. Jo vuosia sitten otettiin Tampereen alueen PIKI-kirjastoissa käyttöön hieman keskeneräinen asiakasliittymä, ja sen aiheuttamat ongelmat poikivat niin paljon huonoa palautetta, että tätä virhettä ei haluttu toistaa. Tämän vuoksi asiakkaillekaan ei uusia sivuja ole pahemmin rummutettu, ennen kuin ollaan oltu varmoja, että valmista tulee.

Uusi käyttöliittymä otetaan näillä näkymin käyttöön 27.11. (EDIT 18.11.: päivää on siirretty muutamalla päivällä: julkistus on 1.12. ) Se tarjoaa aikaisempaa värikkäämmän ja informatiivisemman käyttöympäristön, ja mukaan on lisätty myös vuorovaikutuksellisuutta: asiakkaan on mahdollista tehdä kirja-arvosteluja ja –suosituksia muiden nähtäväksi. Sivut esittelevät uutuuksia ja kirjastojen suosittelemia teoksia ja kirjastojen tapahtumia koko Satakunnan alueella. Eri aineistoille ja käyttäjäryhmille on omat sivunsa. Uusien nettisivujen sisältö on kokonaan kirjastojen henkilökunnan tekemää ja ylläpitämää, mutta itse ohjelma ja sen toiminnot tietysti ulkopuolisen ohjelmistotoimittajan heiniä.

Toivottavasti molemmat projektit palvelevat asiakkaitamme mahdollisimman hyvin ja osaltaan lisäävät kirjastopalveluiden käyttöä Raumalla. Ne on tehty meille kaikille, meitä varten, meidän käytettäviksemme.

Netti tappoi kirjallisuuskriitikon

Sanomalehtien palkatut kriitikot olivat ennen suuria herroja. Jos Heikinheimo tai Hauru tyrmäsi tai kehui, niin se oli siinä sitten: Suomen virallinen mielipide oli syntynyt. Helsingin Sanomien tai Parnasson kritiikit olivat syväluotaavia ja perusteltuja analyysejä, ammattitaitoisten pitkänlinjan musiikin- ja kirjallisuudenharrastajien päivätyötä. Ja elitistisiä ja puolueellisia, sanoivat ne, jotka saivat huonot kritiikit. Yhtä kaikki, kriitikoilla oli suuri valta siihen, mikä virallisesti oli hyvää tai huonoa ja mitä myytiin. Kansa ei tietenkään näkemyksiä aina allekirjoittanut ja osti Irwininsä, mutta ehkä kuitenkin pientä huonoa omatuntoa potien: rahvaalla on rahvaan maku, ajateltiin.

Sitten tuli netti ja netin mukana jokaiselle ihmiselle mahdollisuus kirjoittaa ja julkaista mitä vaan, mistä vaan. Myös kirjallisuus- ja musiikkikritiikkejä. Kun digitalisoitumisen vuoksi lähes kaikki musiikki oli kuunneltavissa netistä ja kuka tahansa saattoi kirjastosta lainata uutuuskirjan, alkoi etuoikeutettujen eliittikriitikoiden asema hankaloitua. Ihmiset alkoivat syytää nettiin omia arvioitaan teoksista, ihan ilman palkkaa, ja usein ilman koulutustakin. Syntyi kirjallisuus- ja musiikkiblogeja, ja sitten niitä kerääviä sivustoja, jotka pystyivät arvioimaan monikymmenkertaisen määrän teoksia yksittäisiin kriitikoihin verrattuna. Yleensä toki enemmän tai vähemmän kevyesti ja lyhyesti.

Palkkakriitikoiden aika alkaa olla ohi. Toki heitä vieläkin on, mutta asema on vakavasti uhattuna, ja moni on jo irtisanottu. Ehkä individualismin ja itse tekemisen korostaminen on myös vienyt heiltä arvovaltaa. Nykyään jokainen voi olla kriitikko, jokainen voi kertoa, mitä mieltä jostain asiasta on. Ei tarvitse tyytyä jonkun kulttuurieliittiin nousseen tai nostetun mielipiteeseen.

Sillä kaikesta laadustaan, kaikesta kokemuksesta ja osaamisesta huolimatta ammattikriitikoidenkin kritiikit ovat lopultakin vain mielipiteitä. Eivät periaatteessa sen oikeampia tai todempia kuin ala-astelaisen ”se oli hyvä, kerta siinä oli lohikäärmeitä” –mielipide. Asiaa tunteva ammattilainen toki pystyy perustelemaan mielipiteensä paljon laajemmin ja laadukkaammin, mutta mitään jokaiselle sopivaa ehdotonta totuutta ei kritiikeissä kerrota. Itsehän jokainen lukija mielipiteensä teoksesta muodostaa, ja saa toki tykätä mistä ja millä kriteereillä vain.

Ongelmaksi muodostuu, kuten netissä yleensäkin, arvostelun luotettavuuden ja laadun hahmottaminen. Mistä tietää, mikä arvostelu on laadukas, mikä on tehty vain toisesta blogista kopioiden ja mikä on suorastaan pelkkä maksettu mainos. Blogeja kerääville sivustoille on nimittäin rahoituksen saamiseksi tulossa myös kustantajien omia ”arvosteluja”, omista kirjoistaan. Voisi kuvitella, ettei niissä pahemmin kritiikkiä esitetä. Mainoksen, kritiikin ja mielipiteen rajat hämärtyvät, ja lukijan voi olla vaikea erottaa tekstin vaikuttimia ja totuudenmukaisuutta. Vaikka kaikki arvostelut ovat aina mielipidekysymyksiä, ei lukija kuitenkaan halua tulla huijatuksi. Kritiikkiin oletetaan sisältyvän ajatus puolueettomuudesta ja rehellisyydestä.

Mahdollisesta ajoittaisesta vaikeudestaan huolimatta ammattitaitoinen analyysi antaa myös tavalliselle lukijalle tai kuuntelijalle mahdollisuuksia laajentaa osaamistaan ja se nostaa esille asioita, joihin muuten ei välttämättä tulisi kiinnittäneeksi huomiota. Ehkä omakin maku alkaa ”jalostua” (mitä tämä nyt sitten tarkoittaakaan), ja alkaa löytää teoksesta tasoja ja merkityksiä, joita ei ensin tajunnut olevankaan. Kenties joku uskaltautuu kokeilemaan aivan uusia ilmaisutyylejäkin. Tällöin voi varmasti sanoa ammattitaitoisen kritiikin olleen hyödyllistä.

Uotilan kirjastonjohtajan Anneli Näätäsen taatusti puolueeton kirjallisuusblogi jo vuodesta 2009: Annelin lukuvinkit

Toimintaa kehittämässä II

Kirjastotyö on siitä erikoinen homma, että tätä joutuu monessa kunnassa lähes joka vuosi perustelemaan. Pitää perustella olemassaolonsa ja työnsä tärkeys. Pitää vakuuttaa, että on tarpeellinen. Kirjastotyön kehittäminen on jo monia vuosia ollut sitä, että keksitään kirjastolle lisää tehtäviä, jotka eivät liity itse kirjastotyöhön mitenkään. Tai kehitetään toimintoja lakkauttamalla toimipisteitä.

Yleensäkin ihmetyttää, että se tuntuu aina olevan juuri kirjasto, jonka niitä palveluja pitäisi uusilla tehtävillä laajentaa. Miksei se edellisen blogin hammaslääkäri päivystä urheilukentällä? Miksi hammaslääkärin vastaanotto kaupungintalon aulassa on vitsi, mutta kirjastossa se on toiminnan kehittämistä? Miksi kaikesta tulee tunne, että se, mitä kirjasto NYT tekee, ei riitä: se ei ole riittävän laadukasta, hyvää ja rahanarvoista. Meidän pitäisi tehdä kaikenlaista muutakin kuin kirjastotyötä: samalla palkalla, koulutuksella ja resursseilla. Eikö rivien välistä voi lukea, että työtämme ei arvosteta? Että me itse asiassa vähän laiskottelemme ja pystyisimme paljon parempaankin?

Minulla on teoria mistä tämä johtuu. Jokainen ihminen luulee tietävänsä kirjastotyöstä paljon. Jokainen ihminen voi tulla tarkkailemaan kirjastoon, mitä siellä tehdään. Hän ei voi mennä vesilaitokselle insinööriä tarkkailemaan, ja siksi hän ei tiedä ko. insinöörin työstä yhtään mitään. Vesilaitoksen insinöörin työ näyttäytyy satunnaiselle ihmiselle jonain mystisenä ja arvokkaana tieteenä, jota tuo alansa ammattilainen pitkän koulutuksen jälkeen laitoksella tekee. Ihminen ei tiedä mitä tuo työ on, mutta varmasti jotain vaikeaa ja erikoista, ja siitä maksetaankin ainakin tuplasti se, mitä yhtä pitkän ajan kouluttautunut kirjastonhoitaja saa.

Jokainen näkee mitä kirjastonhoitaja tekee: se istuu pöydän takana, hymyilee, ja antaa lapselle kirjan. No ei ole todellakaan vaativaa tuo homma. Nehän voisi tehdä paljon enemmän ja vaativampia töitä, ajatellaan. Tilaakin täällä olisi tehdä mitä vain. Kukaan ei ehdota, että vesilaitoksen insinööri pitäisi myös lastenkerhoa tai korjaisi autoja vesilaitostyön ohessa.

Silti vesilaitoksen insinööri voi tehdä ihan sitä samaa: istua pöydän takana ja värkätä papereitaan, ja se työ voi olla päällepäin nähtynä ihan helpon näköistä. Se voi ollakin hänelle ihan helppoa ja kiireetöntä. Me emme vaan tiedä, ja siksi me emme osaa asiaa arvostella. Emme pysty arvioimaan työtä, jota emme näe ja jota emme tunne. Satunnainen tarkkailija ei tiedä, mitä kirjastonhoitaja tekee silloin kun hän ei ole tiskin takana, tai mitä hän on tehnyt voidakseen ojentaa oikean kirjan. Hän näkee vain sen kun virkailija hymyilee ja kirja vaihtaa haltijaa. Tarkkailija katsoo tätä ja kirjastonhoitajan palkkapussia ja arvioi työn sen mukaan.

Kirjastojen toiminnasta päättävien joukossa on usein ikään kuin syvä huoli siitä, että ellei mitään dramaattisia muutoksia tehdä, kirjasto lakkaa kokonaan käytön puutteessa. Tästä ei kuitenkaan esimerkiksi Raumalla ole mitään vihjettä: lainausluvut ovat vain nousseet viiden vuoden takaisista, ja silloinkin käyttö oli vilkasta. Kirjastot ovat kaupungin kaikkein käytetyimpiä tiloja. Kirjastojen käyttö Suomessa ylipäätään on maailman vilkkainta. Ruotsin kirjastoista tehdään keskimäärin 8 lainaa/vuosi/asukas, ja se tuntuu riittävän heille. Suomessa kaikkein pysähtyneimmissäkin syrjäseutujen sivukirjastoissa tuo luku ylitetään. Raumalla luku on 21,6! Rauman pääkirjasto voi lainauslukujen puolesta hyvinkin olla maailman 200:n vilkkaimman kirjaston joukossa, väkilukuun nähden.

Totta kai kaikkea toimintaa pitää kehittää ja pyrkiä mahdollisimman taloudelliseen ja hyödylliseen toimintaan, ja totta kai myös kirjasto joutuu kohtaamaan esimerkiksi digitalisoitumisen ja vapaa-ajankäytön muuttumisen tuomat haasteet, mutta ei kirjastolla ole mitään paniikkia vähäisen käytön tai budjetissa pysymisen kanssa, ainakaan Raumalla. Lisäksi kirjasto tuottaa palvelut pienellä rahalla: kirjastopalvelut käyttää alle 1,5% prosenttia kuntien budjetista, ja osa tästäkin katetaan valtion vuotuisella tuella. Ei kirjasto ole mikään voimavaroja syövä käenpoika. Raumalla määrärahat ovat pysyneet käytännössä samoina 4 vuotta, eikä budjettia ole ylitetty kertaakaan.

Tällä rahalla saadaan hyvät kokoelmat ja laajat aukioloajat, Raumalla yli 10000 tuntia vuodessa. Kun kaupungintalo laitetaan neljältä kiinni, kirjastossa jatketaan seitsemään. Eikä ovia suljeta viikonlopuiksikaan. Kun kaupungintalon väki on pari viikkoa joululomalla, kirjasto palvelee vielä uudenvuoden aattonakin.

Onneksi kirjaston asiakkaat ymmärtävät työmme tärkeyden, heillehän me tätä teemme. Kun kysytään Rauman parasta paikkaa, se on kirjasto. Kun asukastyytyväisyyskyselyssä vammaispalveluja pitää 11% raumalaisista hyvin hoidettuina, on kirjastopalveluilla luku 92%. Onhan siinä toki 8% kehitystarpeita vielä.

Toimintaa kehittämässä I

Sastamala on profiloitunut Suomen kirjapääkaupunkina. On Vanhan kirjallisuuden päivät, kirjamuseo Pukstaavi ja Mauri Kunnaksen töiden laaja hyödyntäminen kaupungin markkinoinnissa. Sastamala, ja etenkin Vammala sen keskuksena, on näyttänyt, että kirjallisuuskin voi olla vetovoimaista ja tuoda kaupunkiin merkittävästi rahaa. Kirjakaupungin imagon vaaliminen mainitaan tavoitteena jopa Sastamalan kaupunginjohtajan talousarvioalustuksessa.

Sastamalassa on myös kunnan kokoon nähden paljon kirjastoja. Tämä ei niinkään johdu kirjastomyönteisyydestä, vaan lukuisista kuntaliitoksista. Lakihan edellyttää, että joka kunnassa on kirjasto, joten kun kunnat yhdistyvät, onkin yhdessä kunnassa paljon kirjastoja. Kirjastojen tai asukkaiden lukumäärä ei ole silti kasvanut liitosta edeltäneestä tilanteesta yhtään. Ihan yhtä monta kirjastoa palvelee aivan samaa aluetta ja väestöpohjaa. Mutta jos vertaa johonkin muuhun kuntaan, johon ei ole yhdistynyt muita kuntia, näyttää kirjastoja olevan paljon.

Sastamalassa on tehty kirjastoverkkoselvitys, joka suosittelee esim. Sastamalan keskustasta 35 km:n päässä olevan Suodenniemen kirjaston lakkauttamista. Paikallinen Alueviesti –lehti uhrasi asialle paljonkin palstatilaa: pääkirjoituksen, mielipidekirjoituksia ja yhden artikkelin. Mielipidekirjoitukset olivat kaikki suodenniemeläisten lasten hellyttäviä pikku kirjoituksia. Kirjastoa ei saa lopettaa, koska se opettaa. Artikkelissa sitten haastateltiin kuvan kanssa tohtorismiestä, joka arvovaltaisesti kertoi, ettei ”pelkillä kirjalainaamoilla” ole tulevaisuutta, ja että toimintaa pitää kehittää yhdessä muiden toimijoiden kanssa. Hän kertoi, ettei nouse barrikadeille sivukirjastojen säilyttämisen puolesta. Pääkirjoitus puolestaan kertoi, että toimittaja oli pohtinut tohtorin ajatuksia ja todennut ne hyviksi.

Alueviestin asiantuntijatohtori ehdotti, että miksei Mouhijärven kirjastoon voisi perustaa myös hammaslääkärin vastaanottoa, se kun oli kylältä jo aikaisemmin viety. Ok idea, ei siinä mitään, jos tilaa on ja hammaslääkäri tähän suostuu. Henkilökunta tuskin hommaan ryhtyy, tai ainakaan paljon asiakkaita kerää. Kiikoisten kirjastoa hän ehdotti siirrettäväksi ABC-asemalle. Ok, mikäs siinä, hauska idea. Kirjastoautoja pitäisi hankkia lisää ja niitä toimisi useita, naapurikuntien alueellakin. Ihan hienoa.

On vain semmoinen pieni mutta. Tätä toiminnan kehittämistä perusteltiin sillä, että ”nykyisellään kirjastoverkko käy yhä raskaammaksi ylläpitää”. Toisin sanoen loihdittiin lukijan eteen kuva käenpojan lailla kansalaisten varoja imevästä, alati kasvavasta Suodenniemen kirjastosta, jonka taakan alla Sastamalan talous horjuu. Todellisuudessa kysymys on yhden henkilön työllistävästä sivukirjastosta, joka on taajaman liki ainoa oleskelupaikka, jos ei kyläkaupan edustalla tai kirkossa viitsi aikaa viettää.

Kirjaston kulut ovat arviolta 15te kirjastoaineistoon, 40te palkkoihin kuluineen ja 45te sisäisiin vuokriin ja kaikkeen muuhun toimintaan. Ehkä noin satatuhatta euroa vuodessa siis, joista ainakin 40000e menee takaisin kaupungille ja osa verotuloiksi. Se on 0,0005% Sastamalan kaupungin yli 200 miljoonan vuosimenoista. Puoli promillea. Tämä summa säästyy, jos kirjasto lopetetaan. No, ei säästy: työntekijä varmaankin siirretään muualle, joten palkkamenot pysyvät samoina. Rakennus, jossa kirjasto toimii, ei häviä: jos sille ei keksitä uutta käyttöä tai sitä ei voida myydä, sitä pitää edelleen pitää kunnossa ja se maksaa. Kirjastopalveluilta raha säästyy, mutta samaa konsernia oleva tekninen toimi tai talotoimi menettää vastaavan määrän. Eivät eurot lisäänny eivätkä vähene sillä, että siirtää rahaa toisesta taskusta toiseen, jos se sama takki on edelleen harteilla.

Kirjaston siirtäminen huonoista kunnan omistamista tiloista ABC-asemalle on hyvä idea (jos siellä olisi tilaa, ja ketju asian hyväksyisi), mutta vuokramenot kasvavat tästä melkoisesti. Miten tällaista voidaan ehdottaa säästöjen nimissä, ja ikään kuin asia olisi vain kirjastonjohtajan tahdosta kiinni?

Ja entäs ne kirjastoautot? Miten ne korvaavat kiinteät kirjastot, kun ne eivät mitenkään ehdi joka paikkaan laajaa kuntaa? Millä rahoilla niitä hankitaan? Tohtori maalailee kuvaa kirjastoauton ”lukunurkkauksista” ja kokoontumispaikoista, tapahtumista ja terveyspalveluista. Kauanko hän uskoo auton kullakin pysäkillä viipyvän? Kuka ehtii jotain autossa lukemaan, kun pysäkillä ollaan puoli tuntia? Kuka siellä kokoontuu? Autojahan pitäisi olla vaikka kuinka monta, että ne ehtisivät seisomaan pysäkillä tuntikausia. Auto ei voi kuljettaa asiakkaita kyydissään, ne eivät ole linja-autoja. Ja siltikin, auto on vain auto: ei sinne mahdu kuin pieni määrä ihmisiä kerrallaan. Sitä ei mitenkään voi verrata kiinteään kirjastoon. Se antaa lainat, mutta paljon muuhun oleelliseen se ei pysty, vaikka kuinka innovoitaisiin.

Kaikessa kehittämisessä tuntuu usein realismi loistavan poissaolollaan. Ehdotetaan toisaalta palvelujen lakkauttamista ja resurssien vähentämistä ja toisesta suupielestä loihditaan uusia hienoja ja kalliita ideoita kirjaston toteutettavaksi. Kirjaston työntekijöiden mielipidettä näiden ideoiden toteuttamiskelpoisuudesta kovin harvoin kysytään. Ja sitten kun kysytään, ja työntekijät pilaavat ilon muistuttamalla kulujen vain kasvavan, syytetään heitä siilipuolustuksessa poteroissa kyyhöttäviksi ja uusiutumiskyvyttömiksi tylsimyksiksi, joilta vain se innovatiivinen johtajuus puuttuu.

Ja mistä tämä johtuu? Siitä kuulemme kahden viikon kuluttua!

Roskajuttu

Olin joskus vuosia sitten, toisella paikkakunnalla, eräillä cocktail-kutsuilla. En muista, mitkä pippalot olivat kyseessä, mutta tarjoiluissa löytyi kuohuviiniäkin ja monenmoista pikkupurtavaa. Paperipäällysteisiä konvehteja oli suuressa maljassa.

En ole tämänkaltaisten tilaisuuksien ystävä, enkä niissä juuri käy kuin ”pakotettuna”, mutta juhlat saatiin onnistuneesti loppuun ja tunnelma oli kaikin puolin hyvä ja rento. Tilaisuuden päätyttyä ihmiset tekivät lähtöä kuka minnekin, jotkut jatkoille, jotkut (kuten minä) autolleen. Herkkupöydästä haettiin viimeisiä suupaloja. Eräs nainen kahmi kulhon pohjalta viimeisiä konvehteja tarjoilusta ylijäänyt puolityhjä viinipullo kädessään. Pöydälle koottu suuri kasa karkkipapereita lennähti lattialle ja levisi ympäri juhlasalia. ”Ei taida siivoojat tykätä”, sanoin, ja aloin kokoilla roskia lattialta. ”Anna olla, siitä he palkkansa saa”, totesi nainen jotenkin halveksivaan sävyyn ja meni sammuttamaan valoja. Minua ärsytti suuresti.

Rauma vaikuttaa minusta hyvin siistiltä kaupungilta. Lehdissä on joskus juttuja pikaruokaloiden ympäristön roskaisuudesta, mutta yleiskuva kaduilla ei ole häiritsevän roskainen, paremminkin pikkusievän siisti. Ulkomailta tullut saattaisi hämmästellä; esimerkiksi mieleeni on jäänyt Manchesterin käsittämättömän roskaiset kadut 90-luvulla: tuuli kieputteli kaikkialla jalkakäytävillä käärepapereita, sanomalehtiä ja muovipusseja, eikä se kaiketi ollut kenenkään mielestä mitenkään outoa, koska niitä ei kukaan pois siivonnut. Kallion Helsinginkadun kieltämättä boheemi meno ei saa aikaan läheskään niin paljon roskaa kuin siellä oli. Ja Helsinkiin verrattuna Rauma on kuin Singapore, jossa karkkipaperin heittämisestä kadulle saa sakot.

Kyllä täällä sen verran roskia kuitenkin on, että kahdessa tunnissa saa yhden jätesäkin ainakin puolilleen. Kirjaston kolmen hengen tiimi osallistui keskiviikkoaamuna Lähivesihaasteen Kanalin siivoustalkoisiin, ja putsasi Kanalin molemmat rannat Teatterisillalta Hankkarintien sillalle, sekä vielä suihkulähteen ympäristön. Vedoten kaksi viikkoa vaivanneeseen selkäkipuun ja miehiseen teknisten laitteiden käytön tarpeeseen sain itselleni ryhmän ainoan roskapoimurin, jolla tupakantumpitkin sai nätisti koukistelematta mukulakivien raoista. Muut käyttivät sitten vaan sormia, mikä ehkä olikin käytännössä nopeampi tapa, mutta onhan se paljon tylsempää niin.

Mutta siistiä oli. Vitsailimme jopa, että oliko koko siivouspäivä ollut jo edellisenä päivänä, kun roskia sai paikoitellen ihan etsimällä etsiä. Saalis koostui lähinnä tupakantumpeista, joita kyllä poimittiin satamäärin. Muut roskat olivat harvinaisia, eikä varsinaisia löytöjä tullut. No, kokonainen murskaantunut kurpitsa oli aika eksoottinen. Karkkipapereitakin oli vain muutamia ja juomatölkkejä löytyi tasan kaksi. Joko raumalaiset eivät tässä kirjaston edustalla roskaa, tai sitten kaupungin siivous toimii, oli loppupäätelmämme.

Itse Kanali sen sijaan ei ole mikään silmänilo nykykunnossaan. Paksu leväinen liete odottaa muutamankymmenen sentin syvyydessä, kätkien syliinsä ties mitä. Sinne kun päälleen putoaa, niin onkin potkimista. Ei siis tehnyt mieli yrittää noukkia vedestä mitään. Onneksi palokunnan vapaaehtoiset siivoavat Kanalin pohjan omissa talkoissaan. Ruoppaus olisi kiva juttu, mutta en tiedä, estääkö sen jokin tekninen syy.

Roskien keruu kauniina päivänä, pienenä rajattuna urakkana, on ihan hauskaa puuhaa, ja pienellä porukalla voi jopa kilpailla, kuka löytää eniten poimittavaa. Jokainen voi sitä harrastaa joskus. Mutta ei pidä olettaa, että työnjako menee aina niin, että sinä roskaat, ja muut kerää. Maailma toimii vastavuoroisuudella. Roskaaja teettää toisilla ihmisillä työtä ja aiheuttaa kustannuksia kaikille ja lisää epäviihtyisyyttä. Roska on ihan yhtä helppo heittää roskikseen kuin maahan, mutta maasta sen noukkiminen aiheuttaa tuplakulut. Ärtymyksestä puhumattakaan.

Joukkovoimaa

Kun netissä rekisteröityy johonkin palveluun, tai lähettää vaikka kommentin keskustelupalstalle, joutuu usein kirjoittamaan vastauksen jonkinlaiseen bottivarmistuskysymykseen. Kyseessä voi olla vastaus vaikka yksinkertaiseen päässälaskutehtävään tai jollain sotkuisella fontilla olevan tekstinpätkän kopioiminen vastausruutuun. Näin voidaan erottaa, yrittääkö kommenttia laittaa ruudulle oikea ihminen vai tietokoneohjelma. Ohjelmat eivät osaa tunnistaa vaikeaselkoista, kuvatiedostona olevaa tekstiä, ja näin ne voidaan torjua. Joskus merkkirivit ovat niin oudoilla fonteilla ja viivoilla sotkettu, että hädin tuskin ihminenkään erottaa, mistä kirjaimista on kyse.

Harvempi tietää, etteivät ko. tekstinpätkät aina ole pelkästään sattumanvaraista siansaksaa. Google esimerkiksi käyttää tunnistussanoina oikeista vanhoista kirjoista ja sanomalehdistä otettuja pätkiä. Tekstin tunnistuksessa kyse on Googlen hankkeesta nimeltä reCAPTCHA, jossa netinkäyttäjiä käytetään apuna käännettäessä kirjoja ja sanomalehtiä digitaaliseen muotoon. Tunnistettavat sanat ovat sellaisia, joista kaksi erillistä tekstintunnistussovellusta on antanut erilaisen tuloksen, eikä niille löydy vastinetta sanakirjasta.

Tällaiset sanat lähetetään toisistaan erotettuina reCAPTCHAN kautta www-sivuille rekisteröityjien tunnistettavaksi. Kun tarpeeksi moni ihminen on tulkinnut ne samalla tavalla, tekstit lähetetään takaisin tunnistettuina, hyväksytyksi osaksi alkuperäistä digitoitua tekstiä. Netinkäyttäjät siis tekevät digitointityötä tietämättään. Vaikka jokainen käyttäjä tunnistaa vain yhden sanan kerrallaan, käyttäjien suuri määrä todellakin jouduttaa käännöstyötä: päivässä lähetetään ihmisten tunnistettavaksi yli 100 miljoonaa tekstinpätkää. Todennäköisesti sinäkin olet tietämättäsi digitoinut The New York Timesia. Idea on kieltämättä nerokas.

Vaikka toisaalta reCaPTCHA herättää kysymyksiä siitä, mitä kaikkea muuta tietoa näppäilyistämme minnekin tallentuu ja tietämättämme hyväksi käytetään, on joukkovoiman käyttäminen isoissa projekteissa suuri säästö kaikille. Kukaan ei jaksa yksinään skannata miljoonaa sivua, mutta miljoonalle käyttäjälle kyseessä on minuutin homma. Suuria urakoita saadaan valmiiksi ilman että kukaan huomasi edes tehneensä työtä.

Tietoverkot ovat mahdollistaneet sekä työn että työn tulosten jakamisen. Kirjastoissa yhteiseen aineistotietokantaan siirtyminen on säästänyt suuren määrän työtä ja nopeuttanut aineiston lainauskuntoon saamista. Ennen Satakirjastojen syntyä, oli käytännössä jokaisella kirjastolla oma, suljettu tietokantansa. Jokaisessa kirjastossa oli työntekijöitä, jotka luetteloivat kirjat tietokantaan. Samoja kirjoja luetteloi, periaatteessa samoin, standardoiduin säännöin, satoja työntekijöitä ympäri Suomen. Jotkut kirjastot tilasivat tiedot maksua vastaan yksityiseltä yritykseltä, jotkut luetteloivat ihan perinteisesti käsipelillä itse.

Yhteinen aineistotietokanta merkitsee sitä, että teos tarvitsee luetteloida vain kerran. Sen jälkeen tieto on kaikkien käytettävissä. Hyöty on valtava. Vaikka luettelointi”kieli” ja säännöt ovat standardoituja, poikkesivat saman kirjan luettelointitiedot eri kirjastoissa. Joissain kirjastoissa luetteloitiin vain melko suppeasti, joissain tietoja oli enemmän. Koska luettelointi toimii asiakasliittymän hakujen pohjana, siitä suoraan riippuu, kuinka hyvin joku aineisto tai aihepiiri on tietokannasta löydettävissä. Väärät tai puutteelliset hakusanat antavat vääriä tuloksia. Nyt sama teos löytyy samoilla kriteereillä joka kirjastossa. Kirjat myös ehtivät hyllyyn asiakkaan lainattaviksi nopeammin, kun jokaista ei tarvitse erikseen luetteloida.

Joskus tulevaisuudessa kaikkien Suomen kirjastojen aineistot saattavat olla samassa tietokannassa, ja luettelointitiedot tilataan valmiina yksityiseltä yritykseltä tai kirjastojen luettelointieksperteistä kootulta ryhmältä. Toisin kuin Googlella, kirjastojen asiakkaita tässä työssä tuskin käytetään. Sen sijaan asiakkaiden kirja-arvostelut, suositukset ja muun sisällöntuotannon hyödyntäminen alkaa olla arkea uusimmissa kirjastojärjestelmissä jo nykyisinkin.

Kaikki hajoaa

Työelämäni pisin kesäloma päättyi viime viikon maanantaina, ja taas mennään. Ylimääräistä askartelua ja huolta onkin riittänyt, sillä tuntuu, että pääkirjastosta pettää paikka toisensa jälkeen. Tässä pitäisi sitten tehdä puolivuotisraportti, koulutussuunnitelma ja ensi vuoden talousarvio samalla, joten työt ovat käynnistyneet ns. reippaasti.

Heti ensimmäisenä työpäivänä asiakkaat valittivat ilmastoinnista: yläkerrassa alkoi olla melkoisen nihkeä tunnelma. Työhuoneet sen sijaan olivat paikoin kuin jääkaappeja. Talotoimi hälytettiin apuun, mutta he eivät vikaa löytäneet, vaan päättelivät, ettei järjestelmä yksinkertaisesti jaksa viilentää asiakastilojen valtavaa ilmamassaa. Manuaalisesti ilmastointia säätämällä olo kuitenkin helpottui.

Seuraavana päivänä alkoi vesihanoista tulla syvänkeltaista vettä. Näytti kuin olisi menneet lähtevän ja tulevan veden putket jossain ristiin. No, tämä ilmiö ei onneksi kestänyt kuin iltapäivän, ja korjaantui itsestään. Syy oli kuulemma putkiremontti jossain keskikaupungilla.

Keskiviikkona hajosi palautusautomaatti, eikä suostunut ottamaan kirjoja vastaan. Laite on kalliisti huollettu alkukesästä, ja hajonnut kaksi kertaa sen jälkeen. Iltapäivällä saatiin puhelinneuvontaa puolisen tuntia, mutta laitetta ei saatu käynnistymään. Seuraavana aamuna konsultoitiin lisää, samoin tuloksin. Parin päivän päästä saapui asentaja, ja nyt kone taas toimii. Ohjelmointivika.

Torstaina asiakkaat valittivat lukusalin hämäryydestä. Kattolamppuja on sammunut niin paljon, ettei myrskyn pimentämä taivas enää tuottanut tarpeeksi valoa. Onneksi olemme jo vuosi sitten hankkineet pöydille erillisiä pöytälamppuja, sillä katonrajassa olevien lamppujen vaihto ei onnistu noin vain. Ennen syyspimeitä ne täytyy kuitenkin urakoida nosturin kanssa.

Perjantaina ei muistaakseni hajonnut mitään, ainoastaan tuli yöllä aiheeton murtohälytys. Lauantaina kirjasto on kiinni, joten mikään paikka ei voinut hajota, mutta sunnuntaina reistaili ulko-oven sähköinen avaussysteemi; murheenkryyni jota on korjattu ja pelätty vuosittain. Ovi korjaantui tälläkin kertaa itsekseen. Asiakkaat valittivat myös miesten vessan vilkkuvasta lampusta. Sen sain kunnian vaihtaa itse eilen. Toivottavasti lampun kupu ei putoa kenenkään päähän, kun oli se kiinnityssysteemi semmoinen ruuviton malli.

Tämä viikko käynnistyi hissin hajoamisella. Joku muuntaja tms. isompi juttu. Asiakkaat joutuivat kipuamaan portaita yläkertaan, ja vielä harmillisempi oli, että yläkertaan hyllytettävät kirjatkin piti kantaa portaita pitkin. Palautetut kirjathan tuodaan kärryissä hissillä ylös, joten niiden kantaminen koreissa on aikamoista jumppaa. Hissinkorjaaja on töissä parhaillaan, ja toivottavasti työ onnistuu. Ja vielä kun riittäisi rahaa tämän kaiken korjaamisen maksamiseen.

Maanantai-iltapäivällä huomattiin, että katolla olevan ilmastointijärjestelmän vesijäähdytys vuotaa pitkin rakennuksen seinää. Kyseisen puoliomatekoinen systeemi on aiheuttanut harmia ja vuotoja ennenkin, koska lehdet ja roskat tukkivat lattiakaivon, jonne veden pitäisi virrata, ja näin vesi uhkaa valua rakenteisiin.

Tiistaina sitten eräs asiakas tuli kertomaan, ettei kirjaston langaton verkko ole toiminut viiteen päivään. Omilla lainattavilla koneillamme se kuitenkin näytti toimivan ihan normaalisti, joten asia jäi siihen. Ehkä vika oli asiakkaan laitteissa tai asetuksissa.

Nyt on keskiviikko. Odotellaan.


EDIT: seuraavan viikon saldoa: kassakone kiukutteli, 3 aiheetonta murtohälytystä, kulunvalvonta ei toiminut kahden päivän ajan, miesten vessan ilmastoinnista (sen puutteesta) valitettiin ja digitointihuoneen kone on taas rikki, eikä sitä saada lainkaan hereille. Toimii normaalisti korjaajan pöydällä, mutta kirjastoon tuotuna ei tule virratkaan päälle. On tämä ihmeellistä.

Mistä ne kirjat tulee?

Rauman kirjastot hankkivat vuosittain n. 16000 uutta nidettä, eli lainattavaa yksikköä (kirjoja, cd:itä, dvd:itä, nuotteja yms). Pääkirjastossa on yli 200000 nidettä. Miten kirjasto hankkii aineistonsa?

Kun päivässä uusia niteitä hankitaan melkein 45 kappaletta, on selvä juttu, ettei niitä paikallisesta kirjakaupasta käydä noutamassa. Kirjaston aineistonhankinta ja aineiston luettelointi tapahtuu koneella ja siihen osallistuu parikymmentä kirjaston työntekijää. Valtaosa tavarasta hankitaan yhden, Satakirjastojen yhteiskilpailutuksella valitun suuren aineistontoimittajan kautta, kirjaston aineistotietokantaan integroidun ohjelman avulla.

Suuria aineistontoimittajia on Suomessa käytännössä vain kolme, ja taistelu niiden kesken on veristä. Koska erilaiset kirjastokimpat ja muu kuntien välinen kirjastoyhteistyö ovat lisääntyneet, voivat lukuisat kunnat osallistua yhteiskilpailutuksiin, jossa aineistontoimittaja valitaan pidemmäksi ajaksi. Aineistontoimittajat lähettävät tarjouksensa, joissa otetaan huomioon paitsi hinta (toimittajan tarjoama alennus ovh-hinnasta), myös tilaamisen helppous ja palvelun toimivuus. Kilpailu suosii tällä hetkellä kirjastoja, sillä suurten sopimusten saamiseksi aineistontoimittajayritykset ovat valmiita tiristämään omat katteensa minimiin. Tämän vuoden alussa Satakirjastot saivat kaikkien aikojen edullisimman sopimuksen. Kirjojen kohdalla alennusprosentit ovh-hinnasta ovat jopa 45, ja lisäksi meidän ei enää tarvitse edes itse muovittaa kirjoja, sillä ne saapuvat valmiiksi muovitettuina halvemmalla hinnalla kuin mitä pelkkä muovi olisi meille maksanut.

Vaikka tänä vuonna Raumalla on käytössä hieman vähemmän rahaa aineistonhankintaan kuin viime vuonna, ei se kappalemäärissä juuri näy, koska hinnat ovat halventuneet. Kääntöpuolena isoilla sopimuksilla on se, että ala uhkaa monopolisoitua, kun sopimuksia saamattomat yritykset joutuvat nälkäkuurille. Sama toisaalta koskee myös voittaneita yrityksiä, jotka likistävät marginaalinsa niin pieniksi, että heidän oma työväkensä kärsii vaikkapa lomautuksista.

Kirjaston aineistovastaavat käyvät läpi aineistontoimittajan uutuusluettelot ja valitsevat niistä hankittavan materiaalin. Aineistonhankinnan osastonjohtaja käy vielä hankintaehdotukset läpi. Usein kirjat tilataan jo puolikin vuotta ennen niiden ilmestymistä. Tämä hiukan hankaloittaa budjetin seuraamista. Joskus voi käydä niin, ettei tilattu kirja edes ilmesty, tai sen ilmestyminen lykkääntyy. Uutuusluettelot olivat aikaisemmin sekä paperisia, että koneella, mutta tästä kesästä alkaen paperiversiota ei enää ilmesty. Koska hankintaohjelma on integroitu kirjastojärjestelmään, uudet tilauksessa olevat hankinnat tulevat automaattisesti asiakkaidenkin näkyville.

Kirjaston takaovelle tuodaan uusi kirjoja, cd:itä ja dvd:itä viikossa rullakkotolkulla. Vaikka kiireisimmät ajat ovat keväällä ja syksyllä, tapahtuu hankintaa ympäri vuoden. Saavuttuaan kirjat merkitään aineistotietokantaan saapuneiksi, niiden luettelointitiedot täydennetään ja yhdenmukaistetaan Satakirjastojen käytäntöjen mukaisiksi ja tämän jälkeen ne tarroitetaan. Kukin kirja saa yksilöllisen viivakooditarran, joka erottaa sen kaikkien kirjastojen muista kirjoista. Koska kirjat saapuvat valmiiksi muovitettuina, ovat ne tämän jälkeen jo valmiita vietäväksi uutuushyllyyn, kunhan hälytintarrat on laitettu.

Vaikka kirjastolla on sopimus yhden aineistontoimittajan kanssa, tämä ei kuitenkaan täysin sido hankintaa. Aineistoa siis saa ostaa vapaasti muualtakin, vaikka suoraan kirjailijalta. Yleensä muualta hankitaan Rauman alueella ilmestyviä omakustanteita ja muuta pienipainoksista materiaalia, joita aineistontoimittajilta ei saa. Nämä joudutaan luetteloimaan tietokantaan vanhanaikaisesti käsin, mikä vie huomattavasti enemmän aikaa. Valtaosaan kirjaston materiaalista saadaan luettelointi- ja kuvailutiedot, kansikuvat ja –tekstit automaattisesti, maksullisen luettelointipalvelun kautta.

Dvd:itä hankitaan myös jonkin verran yksityisten myyntiedustajien kautta. Dvd:itä ei koskaan voida ostaa tavallisesta kaupasta tai kioskista: kirjasto saa hankkia ainoastaan lainausoikeuksin varustettuja elokuvia. Ne maksavat huomattavasti enemmän kuin marketin elokuvat, ja valikoimakin on valitettavasti suppeampi. Sen sijaan musiikin hankinnassa ja lainauksessa ei ole rajoituksia.

Vuosittain kirjastoon hankittavan materiaalin määrä on siis suuri. Jos jostain syystä joku teos, jonka ehdottomasti kokoelmiin tahtoisit, jää ostamatta, lähetä meille vinkki. Ehkä toiveesi toteutuu!

Blogi jää nyt tauolle, 5 viikon kesäloma edessä. Vielä kun tarkenisi ilman takkia. Hyvää kesää!

Miki? Mikä??

Ihme, että se keksittiin vasta 2009, koska periaatteessa idea on hyvinkin yksinkertainen. Suomeen se tuli vuosi sitten. Kirjastosta sen saa: minikokoinen kirja eli miki.

Hollantilaisen yrityksen lanseeraama miki on vastaus kevyen kesä- ja matkalukemisen haasteeseen. Sen voi myös nähdä kilpailevan älypuhelimiin ja tabletteihin asennettujen kirjasovellusten ja muiden lukulaitteiden kanssa. Siis perinteinen kirja, mutta pienessä koossa. Ongelma oli seuraava: miten saada kirja pieneen kokoon pienentämättä kuitenkaan tekstiä ja paisuttamalla kirjan paksuutta? Yritys äkkäsi kääntää kirjan pystyasentoon: teksti, joka ennen mahtui yhdelle normaalille pokkarin sivulle, mahtuu nyt ylhäältä alas lukien kahdelle minikirjan sivulle. Kun paperina käytetään ohutta ”raamattupaperia” (on se hiukan paksumpaa sentään, mutta selvästi normaalia ohuempaa), kirjan paksuus ei kasva. Luettavuus säilyy ihan yhtä hyvänä kuin normaalistikin, ja näppärän sidoksen vuoksi kirja aukeaa ja sulkeutuu helposti. Kooltaan 12x8cm kirja on pienempi kuin kännykkäkoteloni! Ensimmäiset suomenkieliset minikirjat julkaistiin keväällä 2013, ja sen jälkeen niitä on julkaistu säännöllisesti.

Huonoja puolia minikirjasta on oikeastaan vaikea löytää, kun itse ajatukseen tottuu. Paperin ohuudesta johtuen teksti näyttää hiukan kuultavan läpi sivun vastapuolelta. En ole itse vielä minikirjaa kokonaisuudessaan läpi lukenut, joten en tiedä, haittaako tuo läpikuultavuus käytännössä, esimerkiksi tietyssä valossa. Teksti on normaalin kokoista, ellei hiukan isompaakin, joten sen puolesta ei ole ongelmia. Kirjaa pidetään yhdellä kädellä, ja sivujen kääntely alhaalta ylös saattaa alkuun oudoksuttaa, mutta eiköhän siihen totu. Luulisi, että minikirja olisi loistava ajantappoväline esim. junamatkan aikana, ja mahtuu pienempäänkin käsilaukkuun. Itse asiassa se mahtuu periaatteessa vaikka housuntaskuun.

Kirjastot suhtautuvat perinteisesti hieman epäillen erikoisen kokoisiin tai –muotoisiin kirjoihin. Ne ovat hankalia muovittaa ja hyllyttää. Kun pokkaritkin ovat puritaanisiempien mielestä hiukan kakkoskastia kirjastokäytössä, koska niiden kestävyys on kovakantisia huonompi, ei minikirjaan aluksi suhtauduttu kovin innokkaasti.

Nyt kuitenkin näyttää, ettei kyseessä ole pelkkä nopeasti ohimenevä muoti-ilmiö, joten Rauman pääkirjastoon on hankittu 33 eri minikirjateosta, ja lisää hankitaan, kun lisää ilmestyy. Kirjoilla on ainakin aluksi kahden viikon laina-aika, ja ne on sijoitettu pikalainahyllyn yhteyteen. Pikkuisen koon vuoksi niitä olisi hankala hyllyttää normaalien kirjojen joukkoon. Pikalainahylly sijaitsee pääkirjaston palvelutiskiä vastapäätä.

Lähes puolet kirjoista näyttäisi olevan lainassa, joten monet ovat jo mikit löytäneet. Tarjolla on suosituimpia tuoreita lukuromaaneja ja dekkareita. Käy sinäkin tutustumassa ja hommaa kesäterassille rentouttavaa ja taatusti kevyttä luettavaa!

Tosi-elämää kirjastosta

Muistaako joku vielä aikaa ennen tosi-tv –ohjelmia? Sitä aikaa, kun ei ollut kuin elokuvia, luontodokumentteja, muutama sarja, urheilua ja uutiset? Kun kanavia oli korkeintaan kolme? Nykyään kanavia on kymmenittäin ja niiden ohjelma-aika täytetään, siltä se ainakin tuntuu, lähes valtaosin tosi-tv:llä. Avaat minkä kanavan vain, niin aina sisustetaan, rakennetaan ja selviydytään. Ensin kokataan herkkuja ja seuraavan tunnin aikana laihdutetaan läskit pois.

”Tavallisten ihmisten” ”käsikirjoittamaton” ”tosi-tv” rakentuu lähes aina samalla kaavalla. Ohjelmaformaatti toki määrää käyttäytymisen nyanssit, mutta perusperiaate on se, että yksi vie aina kaiken ja muiden tehtävä on kärsiä, itkeä ja pudota. Tavikset kilpailevat jonkun kaikkitietävän asiantuntijaraadin tai muun ehdottoman auktoriteetin mieltymysten mukaisesti, unelmanaan nousta ainakin melkein yhtä hyväksi ihmiseksi kuin ko. auktoriteetti. Itket ja teet ja sitten ehkä lopulta saat kymppitonnin ja pääset suutelemaan jonkun puolijumalan kynsiä ja itket lisää silkasta kiitollisuudesta. Tosi-tv:hen kuuluu yleensä kovan raadannan periaate: vain lähes yli-inhimillinen kilvoittelu, kärsimys ja raudanluja tahto tuottavat kauden lopuksi voiton kaikkein parhaimmalle. Muut joutuvat pakkaamaan tavaransa ja lähtemään.

Erilaisissa sisustus- ja rakentamisohjelmissa formaatti on hieman erilainen. Näissä vastakkain ovat usein ”asiantuntijat”, jotka kilvoittelevat keskenään siinä, kuka esittää ja toteuttaa hienoimmat suunnitelmat jonkun taviksen mökillä tai pihassa. Itse rakentamista ei koskaan näytetä: ensin suunnitelmat ovat paperilla ja sitten parissa päivässä ryteikköinen torppa onkin muuttunut merenrantahuvilaksi, jonne epäuskoinen tavis tuo kaverinsa skoolaamaan, vuodatettuaan ensin onnen kyyneleitä asiatuntijatiimin osaamisen vuoksi. Asiantuntijat myhäilevät, ja alkavat valmistautua seuraavaan viikkoon ja vielä hienompiin suunnitelmiin. Rahasta ei ihmeemmin puhuta ja projektit valmistuvat ikään kuin itsestään.

Kelpaisi minullekin. Valitettavasti oikean taviksen elämä ei ole tosi-tv:tä, eikä piha rakennu itsekseen mainostauon aikana. TV tarjoaa unelmia, mutta toteutukseen tarvitaan kovaa työtä taikka sitten tosi paksua lompakkoa. Sellainen taas tavikselta puuttuu, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää työ. Työn osaaminen taas vaatii oppimista, ja oppiminen vaatii oppaita. Kirjoja ja lehtiä. Lukemista. Jotkut harvat ovat opiskelleet puutarhanhoitoa tai terassinrakentamista koulussa, mutta loput saavat oppinsa kirjoista, omin päin opettelemalla. Kaikki kirjat ja oppaat puolestaan saa kirjastosta.

Tänäkin kesänä Suomen pihoille nousee tuhansia kirjastovetoisia terasseja, grillipaikkoja, pihalaatoituksia, suihkulähteitä, aitoja ja pensasryhmiä. Hienoja tai vähemmän hienoja, mutta itse tai talkooporukalla tehtyjä kumminkin. Harvoin tulee ajatelleeksi, kuinka suuri rahallinenkin merkitys kirjastolla voi olla, ja kuinka paljon kirjaston avulla saadut taidot ja ideat muuttavat ympäristöämme. Jos kirjastoa ei olisi, valtava määrä tietoa ja ideoita jäisi löytämättä, syventämättä ja käyttöön ottamatta. Joku kaupasta ostettu yksittäinen opus ei koskaan pysty kilpailemaan kirjaston tarjoaman valtavan tietoarsenaalin kanssa. Tuskin siihen pystyvät netin sirpalemaiset sivustotkaan. TV puolestaan antaa unelmia, mutta ei yleensä kerro niiden toteuttamisesta mitään.

Opettele sinäkin tänä kesänä joku uusi taito ja toteuta unelmasi, vaikka pienikin. Kirjastosta saat sekä unelmat että ohjeet niiden toteuttamiseksi.

Eikä sekään suuri synti ole, jos ottaakin pelkästään aurinkoa ja tyytyy kirja kädessä unelmoimaan.

Unelmatyö

”Toiveammattini on kirjastonhoitaja siksi, että ne tekevät monenlaisia juttuja. He esimerkiksi lukevat pikkuipanoille satuja ja ottavat vastaan myöhästyneitä kirjoja. Välillä he vain hörppivät kahvia, katselevat työskenteleviä työkavereitaan ja viettävät aikaa kirjaston nettisivuilla. Päivän päätteeksi he lukitsevat kirjaston ovet ja alkavat kaivata viikonloppua.”

Ei ihme, että näin rattoisaan ja leppoisaan työhön on tunkua. Neljäsluokkalainen Saimi tosin ehkä maalaili Kevätpörriäinen-lehdessä turhankin idealistista kuvaa kirjastotyöstä, mutta moni tähän työhön yhtä kaikki haluaisi. Kyselyjä, työharjoittelutoiveita ja oppisopimuskoulutusehdotuksia tulee harva se viikko. Siviilipalvelusmiehiä on pelkästään tänä vuonna ilmoittautunut käytettäviksi muistaakseni 6 tai 7.

Valitettavasti vain lähes kaikille on tarjottava ei-oota. Harjoittelijoita ei voi monta kerralla ottaa, eikä siviilipalvelusmiesten palkkaamiseenkaan ole käytettävissä varoja. Miten sinne kirjastoon pääsee töihin, moni kyselee. Ei ole helppoa, voin kertoa. Vakituisen työpaikan saanti vaikkapa Raumalta vaatii sitkeää kitkuttelua, hyvää työmoraalia ja usein myös ripauksen onnea.
Ja alan koulutuksen.

Kirjastot ovat siitä erikoisia paikkoja, että kirjaston työntekijöiden koulutustaso määritellään laissa. Koko kirjastolaitos on lakisääteinen palvelu, joka on pakko olla joka kunnassa. Uimahallia tai luistinrataa ei tarvitse olla, mutta kirjasto pitää olla. Toisin kuin ehkä moni luulee, kirjaston työntekijöillä on varsin kovat koulutusvaatimukset.
Kirjastoasetuksen neljäs pykälä määrää, että:

Kunnan kirjastolaitoksen henkilöstöstä vähintään 70 prosentilla tulee olla:

1) yliopistossa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;

2) ammattikorkeakoulussa suoritettu korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot;

3) ammatillinen perustutkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 35 opintoviikon laajuiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot; taikka

4) tieto- ja kirjastopalvelujen ammattitutkinto.

Ja vähintään 45 prosentilla tulee olla 1- tai 2-kohdan mukainen korkeakoulututkinto. Nämä korkeakoulutetut ovat pääasiassa kirjastonhoitajia, ja perus- tai ammattitutkinnon suorittaneet kirjastovirkailijoita, joilla on kirjaston koosta riippuen hieman erilaisia tehtäviä ja eri palkka.
Lisäksi määrätään vielä johtajista erikseen: heillä tulee kaikilla olla ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyvät tai jonka lisäksi on suoritettu vähintään 60 opintopisteen tai 35 opintoviikon laajuiset korkeakoulutasoiset kirjasto- ja informaatioalan opinnot.

Tiukoista pätevyysvaatimuksista johtuu, ettei kirjastoon voi käytännössä päästä vakituiseksi työntekijäksi ilman tutkintoa, vaikka olisi kuinka hyvä. Raumankin kirjastossa on työskennellyt ja työskentelee pitkäaikaisiakin sijaisia, jotka kelpaisivat koska vaan vakituisiksi työntekijöiksi, mutta jotka eivät koskaan voi normaalin hakumenettelyn kautta tulla valituksi. Jos yksikin pätevä löytyy, hänet pitää ottaa.

Päteviä myös löytyy paljon, etenkin isompien kaupunkien kirjastoihin. Yhtä virkailijanpaikkaa Raumalta hakee kymmenittäin päteviä hakijoita, ja hoitajanpaikoillekin riittää tulijoita reippaasti. Kirjastojen henkilökunnan määrä valtakunnallisesti vähenee, ja ehkä alalle on koulutettu takavuosina liikaa väkeä: kaikille vain ei riitä avoimia työpaikkoja.

Toisaalta, maaseudulta paikan saanee paljon helpommin, ja johtajan hommiin ei joskus löydetä hakijoita lainkaan. Itsekin aikoinaan laitoin Euraan hakemuksen, kun siellä ei ensimmäinen hakukierros ollut tuottanut lainkaan hakijoita. Pääsin johtajaksi hyvin vaatimattomalla työkokemuksella.

Koulutukseen nähden pieni palkka ei houkuttele pienen kunnankirjaston johtajaksi, vaikka kuinka saisi kahvia juoda välillä. Kirjastoalan heikohkoa palkkausta toki kompensoi se, ettei toistaiseksi ole tarvinnut yt-ilmoituksia pelätä, ja lomia kertyy pidempään töissä olleille aika reilusti. Kirjastoalalla leipä on vielä pitkä, jos kohta kapea.

Jos tästä kaikesta pelottelusta huolimatta yhä tahdot kirjastoon töihin, niin parhaat mahdollisuudet saat seuraavasti:
1. Yritä päästä työharjoitteluun (vaikka sitten palkattomaan), että saat jalan oven väliin

2. Tee töissä hyvä vaikutus, ole ahkera, kiinnostunut ja fiksu.

3. Kouluttaudu alalle jos et vielä ole sitä tehnyt (oppisopimuskoulutus voi onnistua jollekin onnekkaalle, mutta sen varaan ei kannata laskea, koska monella kirjastolla ei ole varaa ottaa koulutettavaa, jos tälle joutuu maksamaan palkkaa).

4. Odottele, että (tutussa) kirjastossa tulee jokin paikka eläköitymisten tms. syiden vuoksi vapaaksi. Tee sijaisuuksia tänä aikana, jos mahdollista.

Ja sitten haet ja toivot parasta. On siinä Raumallakin aika moni onnistunut, joten niin voit sinäkin!

Kiekkohuuman kuolema

Havahduin: 4 vuotta blogeja, eikä yhtään mainintaa jääkiekosta. Raumalla.

Toisaalta pitäisi ehkä olla varovainen, kun lähtee tällaista muurahaispesää sorkkimaan. ”Ulkopaikkakuntalaisena” ei aina ihan edes käsitä sitä, kuinka tärkeä ja harras asia jääkiekko ja Lukko tuntuu Raumalla ja raumalaisille olevan. Päivästä toiseen näyttää paikallislehdessä olevan ainakin 2-3 sivua pyhitetty kokonaan jääkiekolle, ja kansantekstareista ja muista yleisönosastokommenteista voisi jääkiekolle perustaa vaikka oman osion. Se on uskomattoman paljon, kun kyseessä nyt kuitenkin on ”vain” yksi harvinainen urheilulaji. Aion kuitenkin olla rohkea.

Laitetaan se pyhäinhäväistys heti tähän alkuun.
En ole Lukko-fani. Kannatan Oulun Kärppiä.

Noniin. Nyt se on sanottu.

Älkää lyökö, voin selittää. Kaikki alkoi jo melkein 30 vuotta sitten.

Vaikka nykyisin en ihmeemmin seuraa jääkiekkoa, on joskus ollut toisin. Yläasteen aikana olin intohimoinen jääkiekkofani, ja yhtenä vuonna pidin jopa vihkoa, johon kirjasin jokaisen ottelukierroksen tuloksineen ja pistetaulukoineen, seuraten Kärppien taivalta (joka päättyi tuolloinkin pettymyksiin ja pudotuspelien ulkopuolelle jääntiin).

En tiedä, miksi olin Kärppä-fani, sillä minulla ei ollut mitään yhteyksiä Ouluun. Huittislaisissa oli melko tasaisesti Tappara-, Tepsi- ja Ässä-faneja, mutta Kärppä-faneja en muita tuntenut. Kaiketi olin valinnut joukkueeni pelkän logon tms. muun älyttömän perusteella, mutta se ei vähentänyt innokkuuttani ja tosifaniutta. Poru kurkussa seurasin 90-luvulle tultaessa Kärppien loistonaikojen kääntymistä tappioputkeksi, putoamista divariin ja lopulta konkurssin kautta aivan totaaliseen umpikujaan, kakkosdivariin. Kuuntelin vaieten kaverien ilkkumista ja lopulta menetin mielenkiintoni koko lajiin. Ei tästä enää noustaisi, ajattelin.

80-luvun loppupuolella, kun kaikki oli vielä hyvin, sain joululahjaksi aidon Kärppien pipon. Juppikauden värinen petroolinsininen päähine oli varustettu valtavalla neonkeltaisista, mustista ja valkoisista langoista kootulla tupsulla. Vain neonsininen lasketteluhaalari ja Rossignolin laskettelusukset puuttuivat täydellisestä ajanhenkisestä lookista. Pipo oli siis suuri ylpeydenaihe.

Kaverini kuului paikalliseen Tapparan faniseuraan, joka järjesti kisamatkoja Tampereelle, ja täällä pääsin kannustamaan Kärppiä myös livenä. Ottelu tosin oli Tappara-Ässät, mutta tosifania ei tämmöiset pienet yksityiskohdat haittaa. Kirjavassa Kärppä-pipossani pistin varmasti Tapparan fanikatsomossa silmään kuin Pertti Kurikan Nimipäivät Eurooppa-nuorten cocktail-kutsuilla, mutta kaikki suhtautuivat kuitenkin huvittuneen ystävällisesti kapinointiini. Enkä minä niitä rytmikkäitä ”Kärpät!” –kannustuksia kovin kauaa jatkanutkaan.

Sitten tuli kausi 88-89 ja Jokerit tiputti Kärpät divariin (tästä teosta jäi ikuinen Jokeri-vastaisuus), eikä se pipo pian ollut yhtään hieno. Jokereiden lisäksi inhosin Tapparaa, koska luokan Tappara-fanit lisäsivät suolaa haavoihini. Muutaman kauden vielä jaksoin tuloksia seurata, mutta kyllähän sen tietää, että jos joukkueesta kuulee kerran viikossa jossain Urheiluruudun tuloskimaran loppuhenkosessa, ei sitä kauan jaksa. Saa olla aikamoinen fani, että innostuu jostain Jukurit-peleistä ja jatkuvista tappioista. Enkä minä edes ollut oululainen.

Ja näin sitten kiekkoinnostus minussa väheni, jos nyt ei kokonaan kuollut sentään. Mielenkiinto kuitenkin hiipui, eikä se loppujen lopuksi enää noussut, vaikka 2000-luvulla kaikki muuttui, ja Kärpät ratsasti voitosta voittoon. Voitot eivät pystyneetkään lääkitsemään 90-luvun haavoja sielussa. Sitä odottaa monta vuotta revanssia, ja sitten kun se lopulta tulee, on jo liian myöhäistä. Ei tunnu oikein miltään. En edes muista, millä kaudella Kärpät sitten lopulta voitti mestaruuden. Tuloksia en enää seuraa; jos lehdessä tai telkkarissa kohdalle osuvat, niin ne kyllä katson, mutta intohimo on poissa. ”Ai voittivat? No hyvä”.

Että ei sen niin väliä, jos Lukko mestaruuden tänä vuonna vie.
Kunhan ei Tappara.

Verba volant, scripta manet

”Maailman museot ja kirjastot ovat täynnä taidetta, jota kukaan ei rakasta. Samoin ovat hautausmaat täynnään taiteilijoita ja kirjailijoita, joita joskus rakastettiin ja ihailtiin, mutta jotka ovat nykyisille ohikulkijoille vain nimiä hautakivissä. Ihmisruumis lahoaa ja palauttaa molekyylinsä luonnon kiertokulkuun. Samaa ei voi sanoa teoksista, joita he ovat jättäneet jälkeensä. Heidän taiteensa ja kirjoituksensa merkitsivät aikalaisille paljon, mutta nykyisin ne vievät lähinnä tilaa ajatuksissa ja reaalimaailmassa. Jokainen, joka on kierrellyt museon tai kirjaston varastotiloissa, ei voi kuin ihmetellä esiäitiemme ja -isiemme jälkeensä jättämän kulttuuriroinan uskomatonta määrää.”

Tämän provosoivan, mutta paljolti toden lainauksen on kirjoittanut islantilainen runoilija Kári Tulinius. Löydän sukulaissieluisuutta; kuinka monta kertaa olen kulkenut kirjaston varastossa, ja päässäni ajatellut, tai jopa ääneen huokaillut: ”kauheesti on näittenkin tekemisessä ollut hommaa, ja nyt niitä ei enää kukaan lue eikä tarvitse”.

Valtavat määrät ihmisen intohimoisenkin toiminnan tuloksia. Sydänverellä kirjoitettuja runoja, jotka tuntuvat vanhoilta, naiiveilta ja kömpelöiltä; hurjia seikkailukertomuksia, jotka kuluneet vuodet ovat vesittäneet lapsellisiksi ja pitkäveteisiksi; vakavia ja tärkeitä mietintöjä, tutkimustuloksia ja hankeraportteja, joilla ei valmistumisensa jälkeen ollut välttämättä mitään vaikutusta mihinkään, ja jotka nykyaikana kiinnostavat lähinnä huumorina. Tekijät ovat olleet tosissaan ja innostuneita ja käyttäneet pitkiä aikoja elämästään päämääränsä saavuttamiseen, mutta se päämäärä ei enää merkitse kellekään mitään. Sisälläni asuu outo melankolinen myötätunto näitä kirjoittajia kohtaan.

Vain pikkiriikkinen osa kirjoituksista jää kuolemattomiksi. Kaikki muu unohtuu ja kuolee pois, jättäen vain kellastunutta paperia jäljelle, täynnä merkityksettömiä sanoja. Tulinius tietää kohtalonsa; hän tuskin jää historiaan itsekään. Ajatukset, jotka olivat hänelle tärkeitä, ehkä jopa monille hänen nykyisistä lukijoistaan, kuolevat hänen jälkeensä, eikä niistä ehkä, kaikesta toivomisesta huolimatta, koskaan jää mitään pysyvää jälkeä. Vain joku kellastunut runokirja muiden joukossa tulevaisuuden kirjavarastojen nurkassa, kohdassa ”islantilainen runous, 2000-luvun alku”.

Tulinius kehottaakin manifestissaan tekemään runoutta, joka häviää ennen kirjoittajaansa. ”Kirjoittakaa runoja vedellä!”. Runo, joka tekee tehtävänsä ja häviää, eikä jää tulevan maailman painolastiksi. Kirjoita puunkuorelle ja vie se takaisin metsään lahoamaan. Kiinalainen kuvataiteilija Song Dong on vienyt aatteen äärimmilleen: hän on vuodesta 1995 kirjoittanut päiväkirjaa kivipaateen pelkällä vedellä. Kaikki kirjoitettu häviää saman tien.

Taiteilija, joka haluaa teostensa häviävän on paradoksi. Taiteilija, joka ei halua kuuluisaksi. Eikö kaikkeen taiteen tekemiseen liity jo lähtökohtaisesti yritys vaikuttaa muihin, mahdollisimman moneen? Eikö taiteilijan pyrkimys ole tulla kuolemattomaksi teostensa kautta? Tehdä täydellinen runo, huutaa se tuuleen ja unohtaa; siihen vaaditaan todellakin pokkaa. Toisaalta; maailma on täynnä pöytälaatikkorunoilijoita ja –kirjailijoita, jotka kirjoittavat vain itselleen. Taidetta aidoimmillaan vai silkkaa epätaidetta?

Millaista on Tuliniuksen runous; millainen runoilija hän on? Voit tulla ottamaan siitä selvää Rauman pääkirjastoon ensi viikon tiistaina 8.4., klo 17:30-18:30. Tuliniuksen lisäksi paikalla ovat uutta kirjaansa esittelevä Tapio Koivukari ja nuortenkirjailijana Finlandia Junior 2011-palkittu, mutta myös useita runoteoksia julkaissut Vilja-Tuulia Huotarinen. Hieno kattaus, vapaamuotoinen tilaisuus; runoutta, joka täytyy kuulla ennen kuin se häviää!

Tulen ja jään ilta

Rokkitähti

Kun kuulin oululaisen Sami Lopakan kirjoittaneen esikoisteoksensa, laitoin kirjan jo ennen ilmestymistään varaukseen. Lopakka oli Muhoksella 1989 perustetun ja sen jälkeen Oulussa vaikuttaneen Sentenced –yhtyeen kitaristi ja pääasiallinen sanoittaja, ja bändi on ollut suuri suosikkini.

Kahdeksan albumin jälkeen vuonna 2005 yhteisellä päätöksellä lopetettu kokoonpano aloitti klassisella death metallillla ja muuntui solistinvaihdoksen myötä rokahtavaksi ja raskassoutuiseksi melodis-melankoliseksi synkistelymetalliksi, joka saavutti melkoista suosiota niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Paikoin mustaa huumoria lähestyvän synkät sanoitukset käsittelivät lähes pelkästään masennusta ja itsemurhaa, jonkinlaisen karun pohjoisen uhon vallassa. Jos HIM vietteli tyttöjä ikuisiin rakkauden ja kuoleman syleilyihin, tuli Sentencedin biiseistä lähinnä mieleen hankien ympäröimä korpimökki Kainuussa, vahakangaspöytäliinalle isketty puolityhjä viinapullo ja köysi aikamiespojan kaulassa.

Tällä konseptilla, vereslihaisen ahdistuksen ja mustan huumorin rajalla tasapainoillen, ja jo edesmenneen soolokitaristi Miika Tenkulan tarttuvien melodioiden voimalla, yhtye nousi parilla albumillaan jopa Suomen myydyimpien listan kärkeen ja kiersi laajasti niin Euroopassa, Japanissa kuin Amerikoissakin. Levyjä kaupattiin puolisen miljoonaa, eli suurin piirtein saman verran kuin on myyty Juice Leskisen albumeita 1973-2008. Melko hyvä menestys, kun ajatellaan, ettei bändin kappaleita juuri radiosta voi kuulla, ja valtaosa kansalaisista tuskin nimeäkään tunnistaa.

Lopakka on kertonut, että suuri syy bändin kuoppaamiseen oli se, ettei kukaan enää jaksanut kiertueita. Levymyynnillä tehdään bändi tunnetuksi, mutta rahat tulevat keikkailusta ja oheistuotemyynnistä. Kierrettävä on, vaikka vaimo synnyttää koti-Suomessa, tyttöystävä jättää tai isä kuolee. Joka keikasta tulee kirjan mukaan kulujen jälkeen noin tonni mieheen. Tulee, mikäli kaikki keikat myydään loppuun, bändipaitakauppias ei käännä kassaa heroiiniaddiktiotaan rahoittaakseen, kitaristi ei sammu ennen keikkaa, eikä huoltoaseman nakkisämpylästä saa ruokamyrkytystä. Kun kaikki menee pieleen, on kuukauden rundista tuliaisena tyhjät taskut, hajonnut bändi ja alkoholipsykoosi.

Lopakan teos ”Marras” kertoo siitä, kun 5 ahdistunutta ja kiertämistä vihaavaa miestä laitetaan samaan bussiin kuukaudeksi ruotsalaisen lämppäribändin, englantia osaamattoman saksalaiskuskin ja loppumattoman olut- ja viinalastin kanssa. Siitä on glamour kaukana eikä hyvää synny.

Kiertue merkitsee kuukauden ryyppyputkea, koska ”se tavallaan kuuluu toimenkuvaan”, huonoa ruokaa, valvottuja öitä ja sekavaa koti-ikävän kalvamaa odottelua ja kännistä mölyämistä. Viinalla sekoitetut hauraat mielet alkavat rakoilla yhä pahemmin ja keskinäiset riidat tuhoavat lopulta kaiken. Painajaiset vaihtuvat juoppohulluudeksi, kaupungit vaihtuvat eikä lopulta enää tiedä edes missä maassa on. Keikalle tulleet fanit näyttäytyvät vain kasvottomana ihmismassana, joihin vain harvoin saa todellista yhteyttä. Toisaalta ne harvat hetket synnyttävät onnistuneen keikan ja saavat jaksamaan eteenpäin.

Ja tästä kaikesta Lopakka repii paikoin suorastaan hysteerisen hauskaa tekstiä. Varsinaisesti mistään huumorikirjasta ei tosin ole kyse, vaikka irtovitsejä ja sanoilla leikittelyä viljelläänkin. Ankeat sattumukset vaan viedään niin pitkälle, ettei voi kuin nauraa. Toisaalta kirjan pohjavireenä on synkkä ja pessimistinen, jopa filosofinen pohdinta, jota linkitetään vaihtuvien keikkakaupunkien historiaan ja nähtävyyksiin. Lopakka pohtii elämää, kuolemaa ja olemassaoloa yleensä, uskontoakaan unohtamatta (kanta tähän tulee harvinaisen selväksi).

Henkilöhahmot ja tarinan sivuhenkilöt ovat melkoisia tragikoomisia persoonia, ja kertojana toimivan kitaristi Hautamaan lisäksi bändin jäsenet ovat ulkonäköä myöten nimenomaan Sentencedin muusikot, vaikka nimet onkin muutettu. Tapahtumissakin on aidosti koetun leima. Tosin tuskinpa mikään rundi ihan näin hirveä on voinut olla. Harvemmin kuitenkaan saa lukea keikkailusta ja kiertue-elämästä artistin näkökulmasta ja pään sisältä näin aidon ja koruttoman tuntuisesti.

Kirjassa käytetty autenttinen Oulun murre on hauskaa luettavaa. Seutulainana Euran kirjastosta saamani teos on siellä jostain syystä sijoitettu nuorten aikuisten hyllyyn, mutta sen verran roisia meno on, etten tätä nuortenkirjaksi kyllä mitenkään saa enkä suosittele. Jos rokkielämän raadollisuus, synkkä pohdiskelu ja huono huumori kiinnostavat, lue pois!

Knoppitieto: avasin kirjasta 8 satunnaista aukeamaa. Jokaisella juotiin kaljaa tai viinaa.

10 vuotta

Äkkiä se menee. Yhtäkkiä havahtuu, että on ollut Raumalla töissä jo pian 4 vuotta, vaikka juuri aloitti. Silloin tuli töihin ”Rauman kaupungin uuteen pääkirjastoon”. Nyt se pääkirjasto täyttää 10 vuotta. Tai täyttikin jo.

Eipä silti; hyvin tuoreelta tämä vieläkin näyttää. Ajan kulumisen huomaa ehkä helpoiten vanhoista, kuvaputkimallisista info-tv:istä (tulevaisuuden projektina on päivittää ne vähän modernimpiin), mutta muutoin pääkirjasto vaikuttaa edelleen modernilta ja hämmästyttävän paljon samanlaiselta, kuin 10 vuotta sitten. Niin samanlaiselta, että talon aikanaan piirtänyt arkkitehti itsekin asiaa ihmetteli, kun täällä vuosi sitten kävi. ”Miten te olette saaneet tämän pysymään näin samanlaisena?”, hän kysyi, ja seurueessa olleet kirjaston työntekijät hymyilivät. Hän ei tainnut tietää, että kaupunki on pääkirjastoon suhtautunut aivan erityisellä varjeluksella: muutokset vaativat hyvät perustelut ja paljon aikaa.

Kirjasto on tarkoituskin säilyttää lähes alkuperäisessä asussaan mahdollisimman pitkään. Yhtenäistä ja arkkitehtonista silmää miellyttävää linjaa vaalitaan hyvinkin pikkutarkasti, eikä muutoksia voi useinkaan tehdä noin vain henkilökunnan päätöksellä. Joskus tuntuu, että sääntelyssä mennään liiallisuuksiinkin; kun vaikkapa lehtisalin mapit piti vaihtaa samanvärisiin (mustiin) ja poistaa sekalaiset siniset ja punaiset mapit takahuoneisiin. Aulassa olevan Cafe Käpälän myyntihyllyjä ovat arkkitehdit joskus katsoneet karsaasti, ja varoittaneet ”kaaoksen leviämisestä”. Näyttävä kirjastorakennus on ”käyntikortti muualta tuleville”, joka edustaa raumalaisuutta, eikä sen kortin sovi olla sotkuinen.

Kirjaston työntekijöille ja suurimmalle osalle asiakkaista tämä on kuitenkin ensisijaisesti kirjasto, eikä ulkomuseo. Toiminnallisuus ja viihtyisyys pitää asettaa muiden arvojen edelle, tai ainakin tasapainoon niiden kanssa. Kirjasto elää ja hiljalleen muuttuu ajan kanssa; hitaasti, mutta väistämättä.

On tämä kuitenkin sen verran hieno kirjasto, että se yhden juhlapäivän ansaitsee. Se juhlapäivä on ensi viikon torstai, 27.2.2014. Tällöin järjestämme pitkästä aikaa kirjailijavierailun, tai kirjaillan, miksi sitä nyt haluaa kutsuakaan. Paikalle ei tule yhtä kirjailijaa, vaan 3-4, kaikki ”Rauman reunoilta”, eli raumalaisia tai ainakin melkein raumalaisia. Kirkkaimpana tähtenä Heli Laaksonen, joka on myös lupautunut vetämään tilaisuuden. Hän ottaa mukaansa ystäviään: ”Mää ja muu” –murretarinakirjan kirjoittaneen Aila Vuorisen, ja ”Kodiksamin kutomo”-kirjan kirjoittaneet tutkija Vesa Pietilän ja kuvaaja Miikka Lappalaisen. Puoliksi raumalaisen ja puoliksi laitilalaisen Vuorisen kirjan ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun, mutta uusi painos on tulossa, joten kirjan voinee ostaa tilaisuuden jälkeen vaikka nimmarilla varustettuna. Heli Laaksonen vierailee pääkirjastossa esiintyjänä ensimmäistä kertaa ”raumalaistuttuaan” ja kutomon vaiheita esitellään suunnitelmien mukaan jopa aitojen ryijyjen avulla.

Kirjailta on klo 17-19 pääkirjaston kokoustilassa, mikä ei ole valtavan suuri paikka, mutta suurempaakaan ei talosta löydy (erillisellä sisäänkäynnillä varustetun riittävän suuren tilan puuttuminen onkin mielestäni pääkirjaston harvoja puutteita). Noin 50-60 henkeä mahtuu sovinnolla istumaan, joten paikalle kannattaa tulla ajoissa, ettei joudu seisomaan. Etukäteen on mahdotonta tietää, paljonko katsojia paikalle kertyy. Mitään pääsymaksua ei tietenkään peritä.

Tapahtuman lisäksi tyhjennetään pääkirjaston poistokirjavarastoja oikein kunnolla: kaikki kirjat maksavat torstain ajan vain 10 senttiä/kpl! Sillä hinnalla voi ostaa jo vähän tylsemmänkin teoksen. Lastenosastolla on piirustuskilpailu, jossa voi piirtää pääkirjaston sisältä tai ulkoa. Paras palkitaan, ja parhaista töistä järjestetään myöhemmin näyttely.

Näiden riemujen lisäksi kirjasto on teettänyt hienon valokuvakirjan pääkirjaston 10-vuotistaipaleesta, aina projektin alkupamauksesta lähtien. Kirjassa on myös kurkistuksia takahuoneisiin ja työpöytien taakse: henkilökunnan arkea ja juhlaa. Teosta painetaan vain muutama kappale. Juhlapäivänä se on tarkoitus olla asiakkaiden selattavana aulassa.
Tervetuloa juhlimaan!

Puulämmittäjä

Nicke Lignell pohti Suomela-lehden kolumnissaan yritysjohtajia, jotka haastatteluissa kertovat, kuinka rentouttavaa on ylipitkän työviikon jälkeen hakata mökillä halkoja. On kuulemma monenkin johtajan suosikkiharrastus suorastaan. Nicke ei moista ymmärrä; hänellä on puulämmitysmahdollisuus ja suuli täynnä isävainaan peruja olevia halkoja, mutta ei minkäänlaista mielenkiintoa hakata niitä lisää. Miksi ihmeessä raskaan halkaisukirveen kanssa liiterissä heiluminen olisi jonkun mielestä hauska harrastus? Hän toivottikin kaikki harrastajahakkaajat tilalleen hommiin.

Vaikka luenkin rivien välistä Lignellin epäilyksen, että halonhakkuuharrastuksestaan kertovat ovat lähinnä jonkinlaista maanläheistä katu-uskottavuutta epätoivoisesti toivovia konttorirottia, joiden harrastus todellisuudessa rajoittuu yhden saunanpesällisen tekemiseen kerran kesässä Turun saariston huvilalla rapukestien jälkeen, tiedän ihan oikeastikin ihmisiä, jotka pitävät polttopuiden teosta. Itseni, esimerkiksi.

Minulla on talossa kaksi varaavaa takkaa. Toinen näistä tosin on lähes käyttämättä, mutta toista lämmitän päivittäin. Yhdessä ilmalämpöpumpun kanssa takka mahdollistaa sen, ettei sähköpattereita tarvitse laittaa päälle lainkaan. Periaatteessa pelkällä takallakin pärjäisi, mutta kokemus on osoittanut, että elo alkaa silloin mennä turhankin alkukantaiseksi. Kun takkaa ei ehdi lämmittämään kuin kerran päivässä, niin pakkaskausilla etenkin lattiatason lämpötila alkaa pudota alle 15 asteen. Kaikkeen toki tottuu, ja kylmyyshän on vain vaatetuskysymys, mutta vähempikin katu-uskottavuus kyllä jo nykyisin riittää. Loppujen lopuksi ei ole talvesta toiseen mukavaa pukea aamiaispöytään mennessä takkia päälle. Sitäkin on joskus tapahtunut.

Mutta puita siis kuluu. Onnekseni saan ystävältäni polttopuuta varsin huokeaan hintaan, ja vielä kotiin kuljetettuna. Metsätöihin ei tarvitse ruveta. En kuitenkaan mene helpointa tietä: saisin polttopuut valmiina klapeina samaan hintaan, mutta pyydän ne metrihalkoina, jotka itse sahaan ja pilkon klapeiksi. Siksi koska se on kivaa.

Puulämmityshän on siitä mukava lämmitysmuoto, että jokainen pesällinen antaa kaksi lämmityskertaa: ensin kun niitä pilkkoo ja sitten kun niitä polttaa. 15 asteen pakkasellakin saa hien virtaamaan, kun sahaa inkkarikanootin levyisen rungonpuolikkaan 35 sentin pätkiksi ja sitten kirveellä hakkaa pätkät klapeiksi. Paksuin ja vahvinkin sitkistynyt koivunrunko antaa lopulta periksi, vaikka aikaa voi mennä. Isoimpien runkojen katkaisuun vaaditaan satoja sahanvetoja. Moottorisahaa ei klapiharrastaja tietenkään käytä.

Teen klapeja noin joka toinen päivä. Olen ollut puulämmittäjä yli 6 vuotta, mutta en suinkaan syntynyt sellaiseksi. Voi olla, että kirves oli ensimmäisen kerran kädessä silloin runsas 6 vuotta sitten, kun nykyiseen talooni muutin. Voi olla, että se tuntui peräti hiukan oudolta. Voi olla, ettei iskuissa ollut tehoa eikä tarkkuutta. Voi olla, että täyden puulaatikon kantaminen liiteristä yhden käden varassa, toisella ovet avaten, tuntui raskaalta. Nykyään homma sujuu. Ja sellainen työ, minkä osaa, tuntuu mukavalta. Kun asettaa kapean koivuklapin pölkylle ja halkaisee sen kahtia yhdellä kevyellä iskulla, tuntee osaavansa jotain. Ei se sen ihmeellisempää ole. Kaiken harrastamisen perusta on osaamisen tunteesta tuleva nautinto.

Harrastus säilyy hauskana niin kauan kuin siitä ei tule työtä. Halonhakkuun voi lopettaa milloin vain; ei tarvitse tuntikausia riehua. Puoli tuntia joka toinen päivä riittää minulle, harvemmin teen pidempää urakkaa. Ehkä Nicke Lignellin ajatuksissa klapien teko näyttäytyy suurena urakkana; ikään kuin pitäisi pilkkoa suulillinen yhdellä kertaa. Ei siihen kuitenkaan tarvitse suhtautua kuin Siperiassa tukkeja sahaava elinkautisvanki. Voi sahata sen verran, minkä kerralla polttaa, ja lopettaa, kun siltä tuntuu.

Toimistossa ja keräilyharrastuksen parissa kököttämisen vastapainoksi halonhakkuu antaa paljon kaivattua liikuntaa. Stressin ja istumisen jumiuttamat hartiat aukenevat ja oikein tuntee, kuinka veri lähtee kiertämään. Loma-anomukset, laskut, budjetit ja tilastot unohtuvat ja jostain huoneihmisen salatuista syvimmistä sopukoista metsästäjä-keräilijä huutaa. Vaimeasti, mutta kuitenkin!

65 euroa

Mitä saa 65:llä eurolla?

- 65 eurolla saa 4 neliömetrin suojapeitteen
- 65 eurolla saa tukusta 47 rullaa ruskeaa pakkausteippiä
- 65 eurolla saa Hummelin miesten toppatakin
- 65 eurolla saa 13 askia tupakkaa
- 65 eurolla saa kaksi Arabian muumipurkkia
- 65 eurolla saa kaikki Turhapuro-elokuvat samassa pakkauksessa ja 2 pussia karkkia
- 65 eurolla saa Jörn Donnerin Mammutti-kirjan tarjouksesta
- 65 eurolla saa kaksi 30ml:n pulloa Christina Aquilera Royal Desire –hajuvettä
- 65 eurolla saa 39 litraa 98-oktaanista bensiiniä
- 65 eurolla saa 6 lounasateriaa ravintola Ankkurissa ja kahvit
- 65 eurolla saa vuokrattua 10 uutuusleffaa ja yhden vanhan vuorokaudeksi
- 65 eurolla saa 25 purkkia Jalostajan stroganoffia säilykkeenä


Mitä saa 65:llä eurolla?

- 65 eurolla saa 855 000 lainausta
+
- 65 eurolla saa käyttöönsä 366 590 kirjan, elokuvan, cd:n ja lehden kokoelman
+
- 65 eurolla saa 14 894 uutta kirjaa muovitettuna ja luetteloituna
+
- 65 eurolla saa 1249 uutta dvd:tä
+
- 65 eurolla saa 766 uutta cd:tä
+
- 65 eurolla saa ilmaisen nettiliittymän, 31 kiinteää tietokonetta, 10 kannettavaa tietokonetta ja 2 tablettia
+
- 65 eurolla saa kirjastonkäytön ryhmäopetusta 1301 henkilölle
+
- 65 eurolla saa lähes 500 digitointihuoneen käyttökertaa
+
- 65 eurolla saa ilmaisen asianajopäivystyksen 16 kertaa vuodessa
+
- 65 eurolla saa 36 ihmisen palkan ja verotulot
+
- 65 eurolla saa 275 näyttelyä ja muuta tapahtumaa
+
- 65 eurolla saa tietokoneenkäytön perusopetuksen 139 henkilölle
+
- 65 eurolla saa 703 lehtivuosikertaa


Mitä muuta 65 eurolla saa? Kysy kirjastosta!

Viihdettä kulutetaan; taide jättää jäljen

Kulttuurin kuluttamisen suhteen voi ihmiset ehkä jaotella kolmeen eri ryhmään: kirjaihmiset, musiikki-ihmiset ja elokuvaihmiset. Vaikka olen ”kirja-alalla” töissä, olen ehkä eniten musiikki-ihminen: kuuntelen musiikkia hyvinkin pari tuntia päivässä. Nimenomaan kuuntelen, enkä pidä taustamusiikkina. En kuuntele radiota, vaan albumeja. Samoja albumeita, satoja kertoja. Minun on vaikea kuvitella, että lukisin jonkun kirjan kymmeniä kertoja. Elokuvista hyvin harva tekee minkäänlaista vaikutusta; elokuva on minulle selvästi vähiten kiinnostava kulttuurin muoto näistä kolmesta. Äärimmäisen harvoin joku elokuva todella vie mukaansa ja tuntuu merkittävältä; parhaimmillaankin ne tuntuvat vain hyvältä viihteeltä. Kertakäyttöviihteeltä, joka kulutetaan ja unohdetaan.

Syvimmän muistijäljen jättävät jollain lailla erilaiset, kompromissittomat ja lukijaa kosiskelemattomat teokset, jotka nousevat massaviihteen ylä- tai alapuolelle: erottuvat kumminkin. Teokset, joissa on joku omaperäisyys, teokset, johon taiteilija on kyennyt vangitsemaan aitoja tunteita, teokset, jotka vaikuttavat lukijaan tai kuulijaan. Se ei todellakaan onnistu monelta. Se onnistuu vain aidolta taiteelta ja aidoilta taiteilijoilta, joilla on sanottavaa. Taide on silti aina subjektiivinen kokemus: kukin saa itse määritellä, mitä taiteena pitää. Kukaan ulkopuolinen ei voi määrätä, mikä johonkin toiseen tekee vaikutuksen.

Tyylilaji ei sinänsä merkitse mitään: itselleni elämyksen aiheuttavat yhtä lailla vaikka Eino Leinon runot, Jonathan Littellin ”Hyväntahtoiset”-romaani tai Deicide-yhtyeen ensialbumi. Näistä Littellin romaaniin tosin en ole toista kertaa kajonnut. Äärimmäisen kylmä, perverssi ja nihilistisen tunteeton teos ei jätä hyvää mieltä, mutta jäljen se jättää; ehkäpä suorastaan arven. Natsivallan kauheuksia sivu sivulta lakonisesti eteen marssittava romaani onnistuu tasapainoilemaan taiteen ja tyylittömän eksploitaation rajaviivalla putoamatta, ehkä joskus hiukan horjahtaen. Harvalle sitä kuitenkaan luettavaksi suositella voi; sen verran ankea jälkimaku kirjasta jää. No, eipä silti, ei ole Deicidekaan ihan jokamiehen hittikimaraa. Taidetta kyllä, niin kuin Leinokin. Makuni on ehkä hieman valtavirrasta poikkeava toisinaan…

Nuorempana minuun teki vaikutuksen esimerkiksi Timo K. Mukan vähemmän kuuluisa, 20-vuotiaana kirjoitettu romaani ”Täältä jostakin”. Se on löyhästi kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva armeijakuvaus, osin kollaasitekniikkaa ja ajatuksenvirtaa sisältävä, takaumin hyppelehtivä ”vaikea” teos. Armeijan läpi käyneelle, muttei siellä viihtyneelle lukijalle kirja tarjosi ihmeen todellisen ja paljaan sopeutumattomuuden ja ulkopuolisuuden kuvauksen. Kyseessä on taitava, alkuvoimainen teos, jonka surrealistinen ja vertauskuvallinen loppu jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia, jääkärin muuttuessa punkassaan sudeksi.

Myöhemmin olen Erno Paasilinnan Mukka-elämäkerrasta lukenut, että loppuratkaisu oli itse asiassa kirjoitettu ihan erilliseksi novelliksi aikoinaan, ja vain rahapulan aiheuttama kiire kirjan saamiseksi valmiiksi aiheutti sen muokkaamisen osaksi romaania. Moni Mukan kuolematon teos syntyi puoliväkisin taloudellisen ahdingon pakottamana. Kollaasitekniikka ja tajunnanvirtaosuudetkin tulivat Mukan romaaneihin osin samasta proosallisesta syystä: niillä sai nopeasti lisää sivuja lyhyisiin teoksiin. Silti mitenkään päälle liimatuilta tai tarpeettomalta kikkailulta eivät tekniikanvaihtelut tunnu, vaan johdattavat päähenkilön päänsisäisiin maailmoihin ja maisemiin, jossa koko romaani suurimmaksi osaksi liikkuukin.

Kuten muutkin Mukan teokset, ei tämäkään romaani ole helppo, mukava tai iloinen, eikä siinä ole sankareita. Armeijaa käymättömälle se ei välttämättä avaudu kaikin osin, eivätkä vaikeahko kirjoitustekniikka ja ahdistavan surumielinen ilmapiiri tee siitä helposti lähestyttävää. Minulle se kuitenkin oli merkittävä ja tyylillisestikin ihailtavan taitava teos, joka jätti pysyvän jäljen. Taidetta, ilman muuta.