Pienen kirjaston puolesta

-20%. Kyllä se pakko on tehdä. Lukemat olivat laskussa kuin lehmän häntä, eivätkä hyvät tilat ja varsin kohtuulliset aineistohankintamäärärahatkaan näyttäneet tuottavan tulosta. Jonkinlainen lainauslama on iskenyt. Nyt on pakko herätellä kodisjokelaiset arkeen.

Vierailen ensi viikon torstaina 17.11. klo 18:15 -19:00 Kodisjoen koululla ja pidän esityksen, jolla yritän saada pahasti hyytynyttä kirjaston käyttöä nousuun. Siinä missä kaikki muut Rauman lähikirjastot porskuttavat noususuuntaisesti, pieni Kodisjoki näyttää kuihtuvan silmissä. Totta kai vertailu muihin lähikirjastoihin on epäreilu: Kodisjoki on pieni paikka, ja Kodisjoen kirjasto on pieni kirjasto. Aukikin vain 9h viikossa, ja hankintamäärärahoja on tietenkin käytössä selvästi muita lähikirjastoja vähemmän. Mutta silti. Potentiaalia ja ainesta olisi huomattavasti vilkkaampaan käyttöön.

Kodisjoen kirjastorakennus on Rauman lähikirjastoista uusin, valmistunut syksyllä 2004 uudistetun koulun tiloihin. Siisti ja moderni rakennus on keskeisellä paikalla Kodisjoen raitilla, eikä koululaisten tarvitse mennä edes ulos kirjastoon päästäkseen. Opettajilla on mahdollisuus viedä lapset kirjastoon aukioloaikojen ulkopuolellakin. Tila on avara ja valoisa, ja asiakkaiden käytössä on kirjojen ja lehtien lisäksi viime vuonna uusittu nettikone. Aineistonhankintabudjetti on vaikkapa vastaavan kokoisia Euran Honkilahden ja Hinnerjoen lähikirjastoja suurempi, ja totta kai kaikki pääkirjaston materiaali tuodaan ilmaiseksi Kodisjoelle, jos omasta kokoelmasta ei löydy. Lisäksi Kodisjoki kuuluu ihan yhtä lailla Satakirjastoihin kuin muutkin Rauman kirjastopisteet, eli euron seutulainamaksua vastaan saa minkä tahansa Satakirjastojen kahdesta miljoonasta niteestä Kodisjoelle asti toimitettuna. Muutaman päivän kauemmin se valittavasti kestää, koska säännöllistä kirjakuljetusta ei Kodisjoelta pääkirjastoon ole voitu järjestää. Mutta Kodisjoen kirjastovirkailijan Alisa Reunasen mukana tilaukset kyllä kulkevat.

Sitä minä vaan, että maailmassa jylläävät isot ja maailmassa jyllää raha. Maailmalta kantautuu talouden kauhu-uutisia kiihtyvään tahtiin, ja vaikka toistaiseksi tämä maailmankolkka onkin säästynyt kurimukselta, ei koskaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja siinä vaiheessa, kun rahat loppuvat, ja aletaan kyselemään säästöjä, on pieni yleensä se, joka kärsii. Palvelua, jota ei tarpeeksi käytetä, on helppo karsia. Palvelua, jota on karsittu, ei yleensä saa takaisin. Siinä vaiheessa on enää turha sanoa, että kyllä me oltaisiin käytetty.

En maalaile mitään piruja seinälle, vaan yritän vain puhua suoraan. Ja lähestyn asiaa myös positiivisessa hengessä: muutos on aivan helposti mahdollinen, jos siihen on halua. Aikoinaan Eurassa alettiin keskustella ”museoituneiden” Hinnerjoen ja Honkilahden kirjastojen lakkauttamisesta. Olen aina tuntenut sympatiaa pieniä kyliä kohtaan, ja leimaharrastukseni myötä ihan konkreettisesti kokenut sen, millä tahdilla palveluja Suomen ”syrjäseuduilta” lakkautetaan. Olen kiertänyt satoja lähi- ja kyläkauppoja ja jutellut ihmisten kanssa ympäri Suomea. Suren kyliä, joista ensin menee pankki, sitten posti, sitten koulu ja kirjasto, sitten kauppa. Ei jää mitään kuin vanhentuva ja harveneva joukko kyläläisiä, jotka katselevat entisen kukoistuksen näivettymistä. Katselevat, mikäli eivät tee asialle mitään ja taistele. Ja jos pitää kaatua, niin on parempi kaatua ainakin saappaat jalassa.

Eurassa riitti yksi käynti Hinnerjoen koulun vanhempainillassa. Yksi ainoa esitys, jossa asiat sanottiin niin kuin ne olivat. Kyse on kylähengestä, ylpeydestä meidän oman kylän palveluiden säilyttämiseksi ja suosimiseksi. Tarvitaan aktiiveja taisteluun. Hinnerjoen esityksen jälkeen sivukirjaston lainausluvut nousivat vuodessa lähes 40%. Saavutettiin torjuntavoitto, eikä mitään lakkautettu. Päättäjät näkivät, että palvelua tarvitaan. Eikä siihen mitään ihmeitä vaadita: pieniin lukuihin on helppo saada suuria prosentuaalisia korotuksia pienemmänkin aktiiviporukan toimesta. Sama on mahdollista Kodisjoella. Tule kuulemaan agitaatiota Kodisjoen kirjaston puolesta ensi torstaina. Tai edes glögitarjoilun vuoksi!

Kirjaston tunnelmaa

”Kyllä tämä on kaunein kirjasto, missä olen käynyt”, sanoi vierailija. Painoarvoa mielipiteelle antoi se tosiseikka, että vierailija oli Pohjanmaan ELY-keskuksen sivistystoimentarkastaja Anneli Ketonen, joka on varmasti työnsä puolesta vieraillut kymmenissä kirjastoissa. Esittelin Ketoselle ja noin kolmellekymmenelle Pohjanmaalta kotoisin olevalle kirjastonjohtajalle Rauman pääkirjastoa muutama viikko sitten. Noin 30 heitä tosiaan oli, vaikka itse olin luullut, että ryhmä saapuu yhdellä henkilöautolla, ja että heitä on siis noin 5 henkeä. Siinä sitten olin kaikkien kymmenen esitteeni kanssa vähän ex tempore –tunnelmissa. Mutta hyvin esittely meni kuitenkin, ja vieraiden ihastelu ja kirjaston ahkera valokuvaaminen herättivät kevyesti epäuskoista mielihyvää. Ensi perjantaina on pääkirjastoon tulossa tutustumaan ryhmä Hämeenkyrön kirjaston työntekijöitä. Ei sitä ihmettelyä ja ihastelua oikein itse tajua, kun joka päivä täällä töissä käy. Näkymiin alkaa turtua ja ne ottaa itsestäänselvyytenä.

Kirjastotila ei ole mikään kirjavarasto, vaan sen pitäisi antaa elämys jo sinällään, rakennuksena ja kirjaston tunnelmana. Valot, arkkitehtuuri, taideteokset, hyllyjen sijoittelu, rauhallisuus… ne muodostavat kaikki kirjaston tunnelman, joka on ainutlaatuinen julkiselle tilalle. Eri kirjastoissa on erilainen tunnelma: Rauman pääkirjasto on monumentinkaltainen Rauman näyteikkuna, hiukan prameileva käyntikortti muualta tulleille. Sen arkkitehtuuri on tarkasti suojeltu; juuri mitään muutoksia ei saa tehdä ilman arkkitehdin lupaa ja pitkää prosessia. Korkea kirkkomainen tila, laadukkaat kalusteet, erikoiset arkkitehtoniset ratkaisut huokuvat kaikki arvovaltaa, juhlallisuutta ja vaurautta. Viesti on erilainen kuin lähikirjastoissa. Kodikkuus ei ehkä tule pääkirjastosta ensimmäisenä mieleen; ovathan jotkut perheelliset asiakkaat jopa kertoneet hieman arastelevansa koko paikkaa: miten tänne voisi tulla lapsien kanssa? Koko valtava, juhlallisen valoisa tila saa kulkemaan hiljaa, metelöimättä ja hartaana.

Olin viime viikolla Lapin uuden kirjaston suunnittelupalaverissa arkkitehti Mari Virtasen ja Lapin kirjastonhoitajan Teija Henrikssonin kanssa. Kun arkkitehti kysyi, mitä Teija tahtoisi siirtää vanhasta Lapin kirjastosta uuteen, hän vastasi: kodikkuuden. Vaikea oli kuitenkin määritellä, mikä tuon kodikkuuden sai aikaan. Matalat katot, hämärät valot, sokkeloiset, hieman nuhjuiset tilat, tuttu henkilökunta? Kieltämättä hiukan ajastaan jäänyt 70-lukuinen kirjastotila voi monen mielestä kuitenkin olla kodikas ja viihtyisä, vaikka hyllyt hipovat kattoa ja ikkunoita on vain yhdellä seinällä. Lähikirjaston tunnelma on erilainen kuin monumenttirakennuksissa; kukaan ei varmasti ihastele arkkitehtonisia ratkaisuja, mutta ehkä tilan arkipäiväisyys juuri antaa asiakkaalle luvan hengittää vapaammin ja viihtyä? Kirjastosta puhutaan nykyään usein kansalaisten olohuoneena: olohuoneita on monenlaisia. Siinä missä toinen viettää aikaansa tuhansien eurojen design-kalusteiden ympäröimänä, toisen olohuone on koottu eri aikakausien kirpputoritavarasta tai vain siitä, mitä on sattunut vuosien varrella kertymään. Viihtyisyys ja kodikkuus merkitsevät eri ihmisille eri asioita.

Lapin kirjastosta ei aiota rakentaa monumenttia, mutta toimiva ja kodikas kirjasto siitä on tarkoitus tulla. Nykyaikaista tekniikkaa 50-luvun kuorissa. Ja edelleen pidän kiinni siitä tavoitteesta, että kyseessä olisi Satakunnan paras lähikirjasto. Pyynpään lähikirjastossa tosin oltiin sitä mieltä, ettei heidän kirjastostaan voi enää parantaa. No, yritetään kumminkin!

Satuja ja painajaisia

Piti kirjoittaa saduista, satumummoista ja Sadun päivästä. Mummoista yleensäkin; kuinka tärkeitä isovanhemmat ovat monesti lapsille, ja kuinka satuja lukeva mummo tai pappa antaa mahdollisuuden sukupolvien väliseen tiiviiseen kohtaamiseen ja kuinka jaettu satuhetki on tärkeä sekä lukijalle, että sille, jolle luetaan. Piti kirjoittaa, kuinka pääkirjastossa ovat tänä syksynä alkaneet vapaaehtoisvoimin toteutettavat satutuokiot lapsille. Kuinka olemme saaneet värvättyä Satumummun, joka Lapista saakka (tosin sieltä Rauman Lapista) saapuu lukemaan lapsille satuja. Vain koska tahtoo. Ja satumummun jälkeen olemme saaneet myös nuoren lastentarhanopettajaksi opiskelevan naisen vapaaehtoiseksi sadunlukijaksi. Puhumattakaan siitä, että ensi viikon tiistaina nämä molemmat pitävät satutuokion samana päivänä.

Ja erityisesti piti kirjoittaa siitä, että näiden lisäksi ensi tiistain Sadun päivän satutapahtumassa esiintyy myös Rauman kaupunginteatterin johtaja, Kirsi-Kaisa Sinisalo. Hän soitti taannoin ja itse pyysi päästä esittämään lapsille kaksi puolen tunnin esitystä Kirsi Kunnaksen satuja ja loruja. Vain koska tahtoi. Toinen esitys on jo liki täynnä, mutta toiseen, klo 14:00 alkavaan esitykseen vielä lapsia vanhempineen sopii. Ja saa sinne tulla, vaikkei omaa lasta mukana olisikaan. Esitykset ovat pääkirjaston lastenosastolla.

Kaikkea tällaista oli tarkoitus kirjoittaa, mutta sitten sattui asioita, joita vain sattuu, ja minusta riippumattomista syistä koko työtietokoneeni sisältö formatoitiin vahingossa. Kaikki meni, eikä tule takaisin. Muun muassa kaikki blogikirjoitukset, esitykset, selvitykset, tilastot, ohjeet, päätökset, hankepaperit, kuvat, raportit, työtodistukset, ja työsopimukset, vain muutamia mainitakseni. Puolentoista vuoden työ.

No, toki lähes kaikesta on olemassa paperikopio jossain ja tärkeimmät tiedostot lähetetty muualle säilytykseen. Blogit löytyvät netistä ja esitykset muistitikulta. Melkein kaikki pystytään hakemaan jostain, ajan kanssa. Sähköpostit eivät ole hävinneet, ja netin kautta niihin pääsee vieläkin vastaamaan, vaikka kone vietiinkin pois, uudelleentäyttöön. Nyt kirjoittelen ikivanhalla varakoneella, joka nopeudessa tuo mieleen nostalgisen 80-luvun ja Commodore 64:n (se oli kova peli vuonna -86). WordPadillakin syntyy tekstiä, kun Office-pakettia ei tässä koneessa ole. Piti vain odottaa noin puoli tuntia, että kone käynnistyi. Ihan oikeasti.

Joten sadun ja painajaisen tunnelmissa tässä on loppuviikko leijuttu. Yhtä epätodellisen tuntuista ja mieltä liikuttavaa.

Minusta ja veljestäni on olemassa pikkuinen videonpätkä jostain 70-luvun lopulta. Pätkä oli osa jotain tv-ohjelmaa, enkä muista enkä tiedä, miten perheemme ohjelmaan päätyi. Lyhyessä pätkässä äiti lukee minulle ja pikkuveljelleni satukirjaa. Se kirja on vielä olemassa jossain vanhempieni kaappien kätköissä, mutta en nyt kuolemaksenikaan muista sen nimeä. Isokokoinen, ehkä tsekkiläinen tai unkarilainen kirja se joka tapauksessa oli. Pätkässä minulla on tasan kaksi repliikkiä ja veljeni pysyy vallan vaiti, mahtoiko vielä paljon osata puhuakaan. Mutta kuunteli varmaan tarkasti. Kirjassa on aukeama, jossa suuri määrä eläimiä marssii jonnekin kuin kulkueena. Minne sitten olivat menossa, sitä en muista. "Mehiläisiä!", kiljaisen ja osoitan kuvaa. "Eiku ne on rapuja", vastaa äitini (mutta kyllä ne oli oikeasti aika paljon mehiläisen näköisiä, olen tarkastanut asian myöhemmin...oli niillä sakset tosin). Tyydyn vastaukseen ja kysyn vielä toista kohtaa näyttäen: "Mikä tossa mennee?".

Siinä se koko pätkä, muisto satuhetkestä, josta muuten ei minulla mitään muistikuvaa olisikaan. Oppimista sadun avulla. Eläytymistä ja sadun lumoa. Yhteinen hetki. Silta aikuisten ja lasten maailman välissä.

Sitä sadut tarjoavat.


Katso tästä lokakuun satutapahtumien aikataulut ja tuo lapsesi mukaan!

Kirjamessut nyt ja tulevaisuudessa

Lähden huomenna Turkuun. Jo 20 vuotta on Turussa järjestetty kansainväliset kirjamessut, jotka ovat paisuneet kolmipäiväiseksi suurtapahtumaksi vetäen mukaansa muitakin aiheita. Tänä vuonna Messukeskuksesta löytyvät kirjamessujen lisäksi ruokamessut, suku- ja kotiseutumessut ja levy- ja keräilymessut. Näkemistä siis riittää vähintäänkin tarpeeksi. Osastoilla kymmenet antikvariaatit, kirjakustantajat, yhdistykset ja yritykset esittelevät ja myyvät tuotteitaan. Tämän lisäksi on paljon yleisöohjelmaa; esityksiä, keskusteluja, musiikkia ja kirjailijavierailuja.

Kirjamessuilla on joka vuosi tietty teema tai kaksi. Viime vuonna teemakaupunkina oli Laitila, joka oli tuonut omalle lavalleen eri tavoin paikkakuntaa esittelevää ohjelmaa. Tänä vuonna hieman laajennetaan teemoja, ja erityishuomion saavat Pohjoismaat ja Japani, joiden suurlähetystöt myös osallistuvat messuihin omilla osastoillaan. Ja ensi vuonna teemana on Rauma.

Vierailuni on siis etupäässä opintomatka, sillä tehtäväni on tarkkailla ja huomioida messulavojen ja ohjelman toimivuutta ja ideoida Kirjamessujen 2012 toteutusta. Rauma saa käyttöönsä erityisen Rauma-lavan, ja tarkoitus on esitellä, paitsi raumalaista kirjallisuutta, Raumaa yleensäkin. Kulttuuripäällikkö Risto Kuparin sanoin idea on järjestää raumalaiset kulttuuri- ja matkailumessut, ja tavoitteeksi voisi asettaa vaikka sen, että monet turkulaiset suuntaisivat jouluostoksille vanhaan Raumaan. Esiintyjiä on siis tarkoitus saada kulttuurin saralta laidasta laitaan, unohtamatta paikallista elinkeinoelämää.

Erilaisia toimijoita kyllä Raumalla riittää, vaikka nykykirjallisuus onkin paikkakunnalla melko kapean kärjen varassa. Ensi vuonnahan juhlitaan myös kaupungin 570-vuotisjuhlaa (Rauma on Suomen kolmanneksi vanhin kaupunki, jos ette muistaneet…minä en muistanut), ja Pyhän Ristin kirkkokin täyttää 500 vuotta. Perinteitä löytyy enemmän kuin pienestä kylästä, niin sanoakseni. Edelleen kirjoittavista kaunokirjailijoista tunnetuimmat (aakkosjärjestyksessä), Heino, Koivukari, Niemi, Numminen & Palviainen saattavat olla kiinnostuneita kirjojensa myynnistä ja esittelystä. Nortamo- ja Riikkilä –seurat pitävät entisten aikojen kirjailijasankareiden lippua korkealla.

Lokakuun aikana on tarkoitus koota yhteen raumalaisen kulttuurin ja elinkeinoelämän toimijoita mahdollisimman laajasti, jotta nähdään millainen kiinnostus messuihin on, ja voidaan alkaa sorvata ohjelmaa ja toteutusta tarkemmin. Ensi keväänä pitäisi ohjelman jo olla hanskassa. Käytännön toteutus ja ideointi lankeaa pääasiassa kulttuuripäällikön ja kulttuurituottajan vastuulle.

Ensi vuoden messujen teemamaana on Espanja. Espanjan ja Rauman yhdistäminen saattaa olla haastavaa, mutta toisaalta, löytyyhän molemmista pitkät merenkulkuperinteet ja flamenco-tanssijoiden mustat pitsit vertautuvat raumalaiseen pitsitraditioon. Saas nähdä mitä tämä linkki poikii…

Tänä vuonna paikalle odotetaan lähes 25000 kävijää. Samalla 14 euron lipulla voi tutustua kaikkiin messuihin. Tämän lisäksi parkkipaikka maksaa vitosen. Itselleni kiinnostavinta antia kirjamessujen ohella ovat tietenkin keräilymessut. Veikkaan, että rahaa siis palaa hiukan enemmänkin, vaikka pääsylipun sainkin ilmaiseksi. Ei se mitään. Harvemmin sitä nimittäin pääsee kuulemaan vaikkapa islantilaista reggaeta livenä. Tai samana päivänä Kauko Röyhkää, Kjell Westötä, Kaari Utriota, Kari Hotakaista, Jari Tervoa, Reijo Mäkeä, Alivaltiosihteeriä ja Heli Laaksosta, vain muutamia lauantain vieraista mainitakseni. Yhden lavan vieraista. Lavojakin on ainakin viisi, ja seminaarit ja muu ohjelma siihen päälle. Ja tietenkin kaikki messuosastot. Katso itse!

Turun Kirjamessut 2011

Lapsilta kielletty

”9½. Jatkossa, yläasteella, kirjoitteletkin sitten hieman kevyemmistä aiheista.” Tällaisen arvosanan ja kommentin sain kerran äidinkielen aineeni perään ala-asteen kuudennella luokalla. Opettaja kyllä arvosti kirjoitustaitoa ja hyvää mielikuvitusta, mutta 80-luvun Yöjuttu-lukulehtien innoittama suhteellisen verinen ruumiinsyöjäghouli-tarina ei aihepiiriltään ollut hänen makuunsa. Onneksi siihen aikaan ei ilmeisesti tarkkailtu oppilaiden psyyken tilaa erilaisista huolestuttavista merkeistä niin tarkoin kuin nykyään. En siis tuolloinkaan joutunut psykiatrille tai rehtorin puhutteluun.

Minä vaan tykkäsin kauhukirjoista, ja kaiken luin mitä kirjastosta löysin. Lajityyppi ei ollut kovin suuri vielä (Stephen Kingin aloittama buumi käynnistyi vasta hieman myöhemmin) ja valtaosa kirjaksi päätyneistä tarinoista melko onnetonta kuraa. Nenoset, Benchleyt, Straubit ja Barkerit ja erinäinen määrä yhden teoksen ihmeeksi jääneiden pöhköjä tarinoita, jotka yleensä alkoivat ihan ”mukavasti”, mutta kirjailijan kyky ei vain riittänyt kantamaan juonta uskottavaan loppuun saakka. Elävistä kuolleistakin voi nimittäin kirjoittaa uskottavasti, jos on kykyä. Nimenomaan loput olivat yleensä aina pettymys: joku puolivillainen hätäinen ratkaisu, joka jättää perustelematta paljon kirjan tapahtumia ja latistaa tunnelman.

Kirjaston kirjoilla ei ole ikärajoja toisin kuin elokuvilla (joita joudumme sivumennen sanoen lainatessa noudattamaan tarkasti). Periaatteessa lapsi voi lainata mitä vaan kauheuksia, emme sitä voi kieltää. Vanhemmat ovat vastuussa lastensa lainoista. En sitten tiedä, ovatko lapset kovinkaan kiinnostuneita kahlaamaan usein tiiliskivimäisiä kauhukirjoja läpi. Suuria kansanliikkeitä tai keskustelua ei olekaan syntynyt lasten lainaamista ”sopimattomista” kirjoista ja niiden haitallisuudesta. Eniten palstatilaa on ehkä käytetty sarjakuvien turmiollisuudesta. Sarjakuvien väkivalta ja muut epäilyttävät aihepiirit ovat helposti todettavissa, heti läsnä. Jos veri lentää, se näkyy oitis. Mielikuvitusta ei tarvita läheskään niin paljon, kun asioita ei tarvitse kuvitella päässä, vaan ne näkee silmillään. Siksi sarjakuvaa pitkään pidettiin yksinkertaisena, kevyenä ja jotenkin kirjoja epäkehittävämpänä ja ”vaarallisempana”.

Suomalainen sarjakuva täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Professori Itikaisen tutkimusretkestä alkanut sarjakuvan kehitys on poikinut monenlaisia tyylisuuntia. Pilapiirrosmaisista kolmen kuvan stripeistä laajoihin, usean albumin saagoihin, Maailman Vahvimmasta Nallesta (se se on,eikä mikään Bamse!) k-18 –materiaaliin. Lukuykkösenä edelleen Aku Ankka, joka kehittyi vuosituhannen loppuun mennessä melko yksinkertaisesta lapsille suunnatusta sarjasta, kielellisiä nokkeluuksia ja erilaisia piilotettuja kulttuurillisia viittauksia sisältäväksi ajanvietteeksi, jota aikuinenkin voi lukea. 80-90 –luvuilla jylläsivät supersankarit, 2000-luvulla tuli manga. Pienten piirien vakavaa sarjakuvaakin julkaistaan, mutta yleensä ottaen sarjakuvat ovat kevyttä ajanvietettä.

Manga on nostanut viimeisimmän sarjakuvakohun 2000-luvun alussa. Ei oikein tiedetty, miten lopusta alkuun luettaviin ja oudon japanilaisen kulttuurin läpitunkemiin sarjakuviin pitäisi suhtautua. Niissä nähtiin sekä väkivaltaa, että etenkin epäilyttävää seksuaalista kuvastoa, ja laajasti vaadittiin niiden kieltämistä lapsilta. Pokkareita varustetaan yhä ikäsuositusmerkinnöin, vaikka esim. runsaastikin väkivaltaa sisältävissä supersankarilehdissä niitä ei näe. Raumalla keskustelu mangojen haitallisuudesta lapsille johti aikoinaan manga-hyllyn siirtämiseen kokonaisuudessaan aikuisten osastolle. Jo muutaman vuoden ajan on kuitenkin taas hankittu mangaa myös lasten ja nuorten osastolle. Nuorethan mangaa pääasiassa lainaavatkin. (EDIT: Nyt onkin hiukan epäselvää, siirrettiinkö mangat osin aikuistenosastolle ikärajojen vai pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Ilmeisesti mitään ihmeempää kohua ei Raumalla olekaan ollut, vaikka joskus luulin jonkun kanssa asiasta puhuneeni.)

Itse en ole manga-harrastaja millään muotoa, ja satunnaisen selailun avulla on hankala päästä genreen sisälle. Ei vaan kolahda eikä aukene pointti. Mitään erityisen vaarallista ei ainakaan omiin silmiin ole kuitenkaan osunut. Taatusti turvallisempia ja terveempiä kuin ne sarjakuvat, joita kaverien kanssa tehtailtiin ala-asteella. Näissä teoksissa lähinnä ammuttiin ja tapettiin. Toisaalta, kun en ole kovin kummoinen piirtäjä, niin väkivalta ei ollut erityisen graafista. Tein myös ehkä kolmisenkymmentä ruutua sisältäneet, hieman kunnianhimoisemmat huumoriversiot Hohdosta ja Uinu, uinu lemmikkini-kirjasta. Eikä minusta tämän omituisempi tullut.

Heti aamulla kirjastoon

Aukioloaikamme senkun laajenevat. Syyskuun alusta lukien avaa pääkirjasto lainausosastonkin jo klo 9 joka päivä, maanantaista lauantaihin. Että tervetuloa vaan aamuvirkut, sankoin joukoin. Lukusalihan on jo perinteisesti auennut yhdeksältä, mutta edellisessä blogissa kertomani aamutoimet vievät lainausosaston puolella niin paljon aikaa, ettei niitä ehditä ennen yhdeksää saamaan valmiiksi, vaikka paikalle tullaan osin jo ennen kahdeksaa. Päätettiin kuitenkin kokeilla toista lähestymistapaa: onhan meillä lainaus- ja palautusautomaatit ja hakuohjelmat, joilla etsiä materiaalia. Miksei aamun ensimmäistä tuntia voisi hoitaa pääasiassa asiakkaiden itsepalveluna, tehdä aamuhommia kuten ennenkin, mutta päästää asiakkaat etsimään, lukemaan ja lainaamaan omin päin? Mitäpä se oikeastaan haittaisi, vaikka hyllytys jatkuisi vielä, kun asiakkaita on jo talossa? Päätimme, ettei se haittaa. Kokeillaan.

Aamulla kello 9-10 välisenä aikana pidämme vain yhden kirjastonhoitajan tiskissä. Muut jatkavat aamutöitään normaalisti; palvelevat ja neuvovat toki, jos heiltä jotain kysyy. Kirjastossa saa aina ja poikkeuksetta kysyä henkilökunnalta. Ei tarvitse pahoitella edes; vastaaminen on kirjaston työntekijöiden tehtävä, ja siitä saa palkkaa. Ei kovin paljon, mutta saa kuitenkin. Joten kun on jotain kysyttävää, niin rohkeasti hihaan kiinni, vaikka virkailija olisikin hyllyjen välissä kiireisenä hyllyttämässä. Kyllä ne kirjat saa hyllyyn myöhemminkin.

Ihan tavallisessa lainauksessa ja palautuksessa toivomme kuitenkin asiakkaiden käyttävän aamuisin mieluusti automaatteja. Tiskissä oleva hoitaja käy nimittäin läpi muun muassa muista kirjastoista tulleita varauslistoja, ja joutuu siksi hakemaan kirjoja hyllystä eri puolilta kirjastoa. Hän ei siis voi pönöttää koko aikaa paikallaan. Tämän vuoksi voi asiakas joutua joskus hetkisen odottelemaan virkailijan paluuta. Jos haluaa maksaa maksuja, tai on jotain muuta erityistä asiaa, niin pikkuodottelun jälkeen asia varmasti hoituu. Tuskinpa siinä minuuttitolkulla joutuu odottamaan kuitenkaan.

Mistä tulikin mieleeni, että jotenkin kummasti kirjasto on paikka, jossa ei ole totuttu jonottamaan. Usein ahdistus lienee tosin paljon enemmän henkilökunnan puolella kuin asiakkaan päässä, jos tiskille syntyy parin asiakkaan jono. Apua, kauhee jono, eikai noi nyt suutu.. Muistan itsekin Euran-vuosilta, kuinka hikipäässä yritti tiskillä hoitaa jotain tiedonhakutoivetta tai kaukolainaa, ja tuntui, että jono kasvaa ja kasvaa, vaikka todellisuudessa tapahtumaan meni minuutti tai pari, eikä jonoon ehtinyt kertymään kolmea ihmistä enempää. Pankkiin kun menet, saat jonotusnumeron ja puolen tunnin päästä pääset tiskille, jollet ole nukahtanut tai kuollut janoon sitä ennen. Ei sitä hirveästi siunailla, se vaan on niin. Kerran kävin ruokatunnilla katsastuskonttorilla ottamassa yhden auton pois seisonnasta. Syömään en sitten ehtinytkään, kun liikkumaton jono ulottui lähes ulko-ovelle. Kirjastossa sen sijaan on totuttu nopeaan palveluun, eikä vuoronumeroita tulla jakamaan jatkossakaan.

Toivottavasti mahdollisimman moni kuitenkin käyttää hyväkseen aamuaukioloja, tuli sitten ruuhkaa tai ei. Lainausluvut ovat olleet pienessä nousussa tänäkin vuonna, ja Satakunnan pisimmillä aukioloajoilla yritämme piristää niitä edelleen. Lähikirjastojen aukioloaikoihin ei puututtu, koska henkilökunnan määrä niissä ei pidempiin riitä. Hienosti niitäkin käytetään: viime vuonna lähikirjastoista, kirjastoauto mukaan lukien, tehtiin 400 000 lainaa! Hivenen monumenttimaisen ja kuulemma jonkun mielestä liian juhlavan pääkirjaston vastapainoksi ne tarjoavat kodikkuutta ja tuttua, turvallista, henkilökohtaista palvelua.

Tässä linkki kirjaston uusiin aukioloaikoihin. Tervetuloa!

Mitä ne tekee siellä?

”Miksi virkailijat tulevat jo kahdeksaksi töihin, vaikka kirjasto avataan vasta klo 12? Mitä ne tekee siellä?”, kysyi minulta kerran kunnanjohtaja ihmetellessään pääkirjastonsa aukioloaikoja. Kysymys on klassinen ja useasti esitetty, ja koska uteliaisuus ulottuu päättäjätason huipulle asti, niin onhan se hyvä tässä hieman valaista, mitä ne tekee.

Aamun perushommia on ensinnäkin hyllyttäminen. Rauman kirjastot lainaavat kuukaudessa noin 70 000 nidettä (kaikkia kirjastosta löytyviä lainattavia kutsutaan niteiksi). Lähes sataprosenttisesti ne myös palautetaan takaisin kirjastoon ja pitää laittaa henkilökunnan toimesta hyllyyn oikealle paikalleen. Just eikä melkein oikealle paikalle. Hyllytystä saattaa ulkopuolinen pitää helppona ja rutiininomaisena työnä – kaikkihan nyt aakkostaa osaa, kuulemma – mutta kun luokkia on kymmenittäin, teoksia yli 200000 (pääkirjastossa pelkästään) ja jokaiselle teokselle vain yksi oikea paikka, niin tottunutkin tekee joskus kiiresssä virheitä. Yleisten kirjastojen luokittelujärjestelmään (YKL) perustuva kymmentasoinen luokitusjärjestelmä ei ole kaikkein itsestään selvin eikä helpoin omaksuttava. YKL-numero löytyy kirjan selän tarrasta, ja on esim. romaaneilla 84.2 ja metsästystä käsittelevillä tietokirjoilla 67.61 ja syömishäiriöistä kertovilla tietokirjoilla 59.5612. Mitä enemmän numeroita pisteen jälkeen, sitä tarkemmin kirjan aihealue on jaettu. Saman luokan kirjat menevät samaan hyllyyn. Kaikkia luokkia ei tosin ole joka kirjastossa käytössä. Vaikka aakkoset siis saisikin oikein, sijoittaa yhdenkin numeron huolimaton katsominen kirjan aivan väärään hyllyyn, josta sitä on jälkeenpäin todella vaikea löytää. Hyllytys on näin ollen ratkaisevan tärkeä työtehtävä koko kirjaston toiminnan kannalta.
YKL-luokittelun lisäksi kirjoja voidaan jakaa eri hyllyihin myös teeman mukaan tarkemmin: esim dekkarit ja sotaromaanit ovat samaa 84.2 –luokkaa, mutta Rauman kirjastossa kuitenkin omissa hyllyissään, jolloin samasta aiheesta kiinnostuneet löytävät ne helpommin.

Joka päivä pääkirjastossa hyllytetään keskimäärin ainakin tuhatkunta nidettä oikeille paikoilleen, pääasiassa aamuisin. Palautettujen lainojen lisäksi kirjastoon tulee tietenkin jatkuvasti uutta materiaalia: kirjoja, lehtiä, cd:itä, ties mitä. Sanomalehdet pitää saada heti samana aamuna hyllyyn, ja aikakauslehdetkin mahdollisimman pian. Aikakauslehdet merkitään saapuneeksi tietokantaan, ja niihin tulostetaan lainatarra, ne leimataan ja joissain kirjastoissa vielä muovitetaankin. Rauman pääkirjaston lukusaliin tilataan yli 400 aikakauslehteä ja yli 50 sanomalehteä, joten lehtisalissa riittää puuhaa materiaalin käsittelyssä joka päivä. Rikki menneiden kirjojen korjaaminen on myös lehtisalin tehtävä.

Uusiakin kirjoja tulee jatkuvasti. Viime vuonna Rauman kirjastoihin hankittiin yli 18000 uutta lainattavaa nidettä, ja kaikki ne täytyy luetteloida tietokantaan, tarroittaa, muovittaa ja laittaa esille. CD-levyt ja DVD:t saavat vielä hälytintarratkin. Kevät ja syksy ovat kiireisintä aikaa, mutta materiaalia tilataan ympäri vuoden, yleensä jo kuukausia ennen kuin teos on ilmestynyt. Aineistonhankkijat käyvät läpi kustantajien kirjaluetteloita, ja aineisto tilataan kirjastotietokantaan integroidun ohjelman avulla. Kuorma-autot lappavat rullakoita kirjaston takaovelle, ja joka ainoa kirja merkitään saapuneeksi, luetteloidaan ja asiasanoitetaan (kirjan aihetta kuvailevat hakusanat), tarroitetaan ja muovitetaan ja lopuksi hyllytetään, jotta asiakas kirjan löytää ja lainaksensa saa.

Tämän lisäksi ovat kirjakuljetukset muista lähikirjastoista ja kaikkialta Satakirjastoista. Ne tulevat isoissa laatikoissa, ja yhdessä kuljetuksessa saattaa olla toistakymmentä laatikollista kirjoja, jotka pitää mahdollisimman pian palauttaa, tarkastaa varausten varalta, siirtää varaushyllyyn mikäli teos on varattu (luojan kiitos tekniikka nykyään hoitaa saapumisilmoitusten lähettämisen) tai hyllyttää normaalisti, mikäli varauksia ei ole. Kuljetusrumba pyörii lähes päivittäin, ja sen toimiminen mahdollistaa nämä yhden euron seutulainat kaikkialta Satakirjastoista sekä ilmaiset kuljetukset Rauman lähikirjastojen välillä. Mutta ne kirjat eivät liiku itsestään, eikä virheitä saa tapahtua. Jos tapahtuu, siitä kyllä kuulee.

Laskut, muistutukset ja perinnät pitää tietenkin hoitaa, pitää hakea muista kirjastoista tulleet lainapyynnöt hyllystä ja hoitaa ne valmiiksi seuraavaan kuljetukseen. Joku poistaa huonokuntoista materiaalia, toinen kokoaa pientä kirjanäyttelyä. Sitten laitetaan kassa ja kaikki tietokoneet ja laitteet toimintakuntoon. Tämän jälkeen voidaan avata ovet ja vuorossa olevat alkavat asiakaspalvelun. Takahuoneissa toki riittää vielä töitä koko päiväksi.