perjantai 8. kesäkuuta 2012

Lähellä luontoa

Kirjastoon on yli viikon ajan tultu töihin puolijuoksua, hartiat kumarassa, takin kaulusta ylös kiskoen ja peloissaan taivaalle vilkuillen. Joku kertoi vetävänsä pihalla hupun päähän suojaksi, toinen taas ei uskaltautunut edes autosta ulos. Kovaksi on mennyt työelämä.

Sama näytelmä toistuu, kun työpäivä päättyy. Varovaisin askelin, ja huolestunein ilmein avaamme takaoven: onko se taas siellä? Mitään ei kuulu, ei tällä kertaa. Lastausluiskaa alas kulmalle…ei vieläkään mitään. 10 metriä autolle; ehdinkö? Ja sitten kuuluu veretjähmettävä kirkaisu. Se on tarkkaillut kaikenaikaa kirjaston katolta ja syöksyy kuin suuri valkoinen lumikinos räystäältä suoraan alaspäin, suoraan kohti. Se on Larus canus. Kalalokki.

Totta puhuen se voi olla myös Larus argentatus eli harmaalokki. Ainakin päälle hyökätessään se näyttää kovin isolta, eikä siinä ole jäänyt aikaa tarkastella yksityiskohtia tarkemmin. Lokki se kumminkin on, ja sillä oli pesä kirjaston katolla ja nyt sillä on poikanen kirjaston takapihalla. Äidin- (tai isän-) rakkaus tuntuu lokeilla olevan vahva ja niinpä jokainen lähelle uskaltautuva saa tuntea lokkivanhemman raivon. Hirveällä kirkunalla se syöksyy kohti kuin pommikone. Ja pommeja se myös pudottelee; kuulemma joku on jo saanut osumankin.

Tykkäsin pienenä linnuista, ja tietenkin tykkään edelleen. Sain joskus ala-asteen kolmannella luokalla lahjaksi Pohjolan linnut värikuvina –teoksen, jota tuli luettua niin ahkerasti, että melkein kannet irtosivat ja niitä paikkailtiin maalarinteipillä. Vieläkin tiedän mitä lintuja ovat Bubo bubo, Pyrrhula pyrrhula, Parus major tai Corvus corax. Ihmeellisesti tämmöiset sinänsä turhat latinankieliset nimet päähän jäivätkin. Muistan ruokit, kihut ja kiislat (pohjankiisla ja etelänkiisla, jotka muistaakseni olivat lähes identtisen näköisiä) ja tiedän, että harjalintu on satunnainen vierailija Virosta. Lunnilla on kirjava papukaijamainen nokka ja niitä on Islannissa ja muuttohaukka oli ennen sukupuuton partaalla, mutta kanta on viime aikoina ollut vahvistumassa. Eikä piekana ole mikään kana, vaan petolintu, jonka huuto on kimakka ”pjää”.

Ei minusta silti varsinaista lintuharrastajaa koskaan tullut, siis että olisin ympäri metsiä ja ruovikoita lintujen perässä rämpinyt. Sain kyllä kiikaritkin, muttei niitä tullut kotipihaa kauempana käytettyä. Lähinnä vaan luin tuota kirjaa, jossa oli kauniisti maalatut kuvat, yksi laji per sivu. Eläinkirjoja olin lukenut jo nuorempanakin, valtava ruskein kluuttikansin varustettu Valittujen Palojen eläinkirja luettiin vielä lintukirjaakin huonompaan kuntoon.

Kaikenlaista ”tutkimusta” piti tehdä myös, olihan lempiammattini lapsena kuulemma tutkija. Tutkijuudesta löytyy todisteena muun muassa vanha vihko, johon huteroilla tikkukirjaimilla, oranssilla tussilla, oli listattu eri eläinten lajinimiä ja niiden latinankielisiä nimiä. Eipä tule mieleen, minkä syyn takia, mutta varmaan sillä hetkellä se oli jotain tärkeää. Sittemmin listailin myös käytettyjen autojen hintatietoja ja autojen rekisterinumeroita, sekä tein kaikki maailman maat ja alueet käsittävän tutkimuksen postimerkkien tuotannosta vuosina 1980-85…sitä tehtiin kuukausikaupalla. No, lapsi on terve kun se leikkii, vaikka yksikseenkin, ehkä.

Ehkä tervehenkisempää on kuitenkin harrastaa välillä ulkonakin jotain, ja ryhtyä vaikka lintubongariksi. Lintubongaukseksi kutsutaan hieman virheellisesti lähes kaikkea lintuharrastusta, mutta linturetkellä oleminen ja siellä lintujen tunnistaminen ei ole määritelmän mukaista lintubongausta. Lintubongausta on se, että pyrkii näkemään linnun, josta joku muu on jo tehnyt havainnon. Wikipedian mukaan: ”Jos henkilö saa vaikka tietää, että Helsingin Viikissä on parhaillaan jalohaikara ja hän päättää mennä sinne linturetkelle nähdäkseen kyseisen jalohaikaran, hän on menossa bongaamaan sitä. Kaikki muut sillä retkellä havaitut ja määritetyt linnut ovat spontaaneja havaintoja, eivät bongauksia. Jos henkilö näkee kyseisen jalohaikaran ja lisäksi todella tunnistaa sen jalohaikaraksi, on hän bongannut sen.”

Lintukirjat saat kirjastosta. Samalla voit ehkä bongata sen lokin, oli se nyt sitten kala- tai harmaaversio.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Opin avaimet

Taas tein sen. Vaikka viimeksi vannoin, että koskaan en enää tee. Että muistan, pidän huolen. Otan ne heti, enkä jää puuhaamaan muuta. Varmistan, ennen kuin lyön oven kiinni. Varmistan, etteivät avaimet ole sisällä.

Mutta siellä ne taas ovat, auton virtalukossa. Auto on kirjaston pihassa ja auton ovet ovat lukossa. Olisiko noin kymmenes kerta? Taisi olla loppusyksyä, kun viimeksi lukitsin itseni ulos, ja auto jäi Teatteriaukiolle. Puolentoista tunnin päästä olisi pitänyt olla Porissa. En ehtinyt. Silloin taas vannoin, että tästä lähin muistan. Heti kun lukkoseppä saa oven auki, vaihdan vara-avaimen toiseen avainnippuun. Ja vaihdoinkin.

Mutta pari kuukautta sitten ostin taas uuden autonromun, jonka avaimet olivat kaikki samassa nipussa. En muistanut vaihtaa vara-avainta toiseen nippuun ja tänä aamuna se sitten kostautui. Nyt odottelen lukkoseppää. Olen tehnyt tämän lähes kaikkien omistamieni autojen kanssa ja olen omistanut aika monta autoa. En koskaan opi.

Toisaalta olen saanut opetella autoon murtautumista jälkiä jättämättä. Se on nuorten miesten maailmassa ihailtu taito. Aikaisemmin minulla oli pari Rellua, joiden ovet opin avaamaan lasintiivisteen välistä koukulla. Mitsubishin ovetkin aukenivat, vaikka silloin ekalla kerralla, 2000-luvun alussa Turussa, tarvittiin ohi kulkeneen alan miehen avustusta. Löin ovet lukkoon jätettyäni auton jalkakäytävälle tehtyyn 5 minuutin pika-asiointiparkkiruutuun. Tietysti keskellä iltapäiväruuhkaa. Eipä tarvinnut yksin ihmetellä, kun ohi virtasi jatkuva jalankulkijoiden virta.

Karun näköinen jannu huomasi silloin lopulta ahdinkoni, ja haki murtoraudan kotoaan. Ei edes maksua huolinut. Kunnon kansalaiset sen sijaan kävelivät kaulukset pystyssä ohi. Useimmat eivät vilkaisseetkaan, kun tuulilasinpyyhkijän sulan metallilistasta vääntämälläni koukulla ronkin ikkunanrakoa. Joku ehkä hiukan kyräili autoani väistäessään; en totta puhuen jäänyt reaktioita tarkkailemaan. Joltakulta pyysin apua, mutta tämä vain kiihdytti askeliaan. Tilanne oli lievästi sanoen kiusallinen.

Kävin vieressä olleen hotellin vastaanotossa kertomassa murheistani, ja sainkin yhden miehen yrittämään aukaisua. Ei se onnistunut, kun ei ollut hänelläkään oikeaa tatsia ja kokemusta. Poliisillekin soitin, mutta he eivät ehtineet tulla paikalle. Sanoivat, että soita lukkosepälle. En tahtonut laittaa kahden viikon ruokarahaa oven aukaisemiseen, enkä soittanut. Oven aukaisu olisi maksanut enemmän kuin olin koko Mitsusta maksanut.

Ja sitten tämä avulias kaapin kokoinen sänkinaamainen mies tuli luokseni pyytämättä ja sanoi: ”ei se tolla tavalla onnistu, mä haen raudan kotoa”, ja vartin päästä tuli takaisin ja 10 sekunnissa avasi oven. Myöhemmin sitten tein samanlaisen koukun ja harjoittelin asiaa kotona, ja useamman kerran taidoista oli hyötyä. Kun on tämä sama pää kesät talvet.

Sisälle jääneet avaimet olivatkin itse asiassa avaimia uuden oppimiseen, mikäli näin ontuvaa kielikuvaa sopii käyttää. Kun oikein psyykkaa itseään, pystyy kenties hivenen vähentämään tapahtuneen aiheuttamaa harmistusta. Mutta kovasti on yritettävä.

Jos tässä nyt jotain kohottavaa pitäisi keksiä blogin lopuksi, niin listaan kaksi asiaa: a) maailmassa on avuliaita ihmisiä, b) tekemällä oppii, ja uudet yllättävät tilanteet auttavat oppimaan uutta. Mutta toisaalta c) vahingosta ei viisastu ja d) tyhmyydestä aina sakotetaan.

Lukkoseppä lupasi soittaa ”tänään”, vielä ei ole soitellut. Syömäänkin pitäisi mennä. Odottelen. Työpäivä ilman ruokaa tuntuu tällä hetkellä ihan oikeutetulta rangaistukselta.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Aika aikaa kutakin

Taas pitäisi kirjoittaa blogi, mutta ei oikein ole aikaa. Aikaa on aina vähän, se on ihan lopussa suorastaan. Se valuu hyppysistä kuin hiekka, kauhean nopeasti, eikä uutta aikaa tule.

Länsimainen aikakäsitys on sellainen. Meille annetaan syntyessämme kourallinen aikaa, joka pikkuhiljaa alkaa valua sormien välistä ja vähenee. Joillekin on annettu vähän suurempi kourallinen kuin toisille, mutta kukaan ei pysty ajan valumista estämään, ja eräänä päivänä kädet ovat tyhjiä ja aika lopussa.

Tulevat ajat ovat edessäpäin. Katsomme tulevaisuuteen; kuka enemmän, kuka vähemmän leuka pystyssä. Näemme horisontin, kuvittelemme ainakin, ja horisontissa päämäärän. Ja päämäärää kohti askellamme eteenpäin. Taikka soudamme ajan virrassa, mutta myötävirtaan… ehkäpä emme souda, vaan paremminkin ajelehdimme. Airot ovat jääneet rannalle, eikä takaisin päin pääse, vaikka kuinka yrittäisi kämmenillä huovata.

Olemme aina ajatelleet näin. Siksi onkin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää kuulla, että maailmassa on erilaisiakin aikakäsityksiä. Afrikassa ajan katsotaan kasvavan, mitä pidemmälle elämä etenee. Se ei vähene, vaan sitä tulee lisää. Alussa on tyhjät kourat, ja jokainen eletty päivä pudottaa niihin hiekanjyvän: muiston koetusta, uuden päivän. Olemme saaneet aikaa. Ja jonain päivänä kädet ovat täynnä, eikä enempää mahdu.

Tulevaisuus puolestaan on selän takana. Koskaan ei voi tietää, mitä se tuo. Ihminenhän näkee vain menneen, ei tulevaa. Kun tarkemmin miettii, idea on aivan looginen ja yksinkertaisuudessaan ällistyttävän itsestään selvä. Afrikkalaisen aikakäsityksen mukaan jokainen päivä on jostain saatu lisäaika, länsimaisen mielestä jokainen päivä vie aikaa pois.

Miten erilaiset aikakäsitykset vaikuttavat elämään? Kannattaako suunnitella tulevaa ja tähdätä jonnekin, jos ei kuitenkaan näe eteensä, vaan peruuttelee kohti kohtaloaan selkä edellä? Voi olla, että pitkäjänteinen suunnittelu on enemmän länsimaisen kulttuurin heiniä. Me asetamme tavoitteita ja viisivuotissuunnitelmia. Selvitykset, mietinnöt ja sopimukset tähtäävät aina tulevaan, ennustavat ja ennakoivat sitä. Miettivät, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se on tehokkaampaa, tuottavampaa. Se varautuu olosuhteiden muutoksiin ja muuttaa itse niitä. Uskottelee ainakin muuttavansa.

Me elämme aina tulevaisuudessa. Ajatuksemme ovat tavoitteissa, eivät nykyhetkessä. Me emme osaa ottaa uutta päivää ihmeellisenä ja ainutkertaisena lahjana, vaan uskomme, että kourissamme on vielä hiekkaa kukkuroittain. Uskomme, että se on meidän oikeutemme, meidän hiekkaamme, jota ei saa viedä pois ja joka ei saa loppua kesken. Me ärrymme ja suremme, kun päiviä kuluu, ja vaikka uskottelemme, että hiekkaa riittää, tiedämme, että joskus koura on tyhjä. Masennumme, kun tajuamme sen lopulta, ja tulevaa surressamme unohdamme nykyisyyden.

Malawissa keskimääräinen elinajanodote on alle 40 vuotta. Heidän kourallisensa on hyvin pieni länsimaisittain ajatellen. Kurjuutta piisaa, köyhyyttä ja tauteja. Periaatteessa aivan karmeaa elämää. Mutta ihmiset hymyilevät, näin kerrotaan. Koska tänäkin päivänä on saanut yhden päivän lisää elämään. Se voi olla viimeinen, mutta hei; tänään ollaan elossa. Pistetään tanssiksi, kun kerran siltä tuntuu. Kun elää jatkuvasti lisäajalla, on iloinen jokaisesta minuutista.

Ja kuin huomaamatta aika riittää vaikka blogiksi asti. Mutta tanssimaan en nyt ala kuitenkaan.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kahden viikon päästä ne tulevat


Samuel Beckettin näytelmässä ”Huomenna hän tulee”, kaksi miestä odottaa tien varressa salaperäistä henkilöä, joka ei koskaan saavu. Vähän samanlaisin fiiliksin on kirjastossa odotettu uusia kannettavia asiakastietokoneita. Erona se, että Beckettin hahmot odottivat kaksi päivää, mutta kirjasto on odottanut jo pian puoli vuotta. Toinen ero on se, että Godot ei koskaan saapunut, mutta tietokoneet: ne ovat nyt täällä. Vihdoinkin!

Projekti starttasi jo viime vuoden keväällä, jolloin pääkirjastoon asennettiin langaton internet-verkko. Tai oikeastaan projekti starttasi jo syksyllä 2010, jolloin siihen haettiin valtionavustus: ”Kannettavien asiakastietokoneiden kokeilu ja langattoman internet-verkon asentaminen Rauman pääkirjastoon”. Ideana oli siis hankkia kymmenkunta pienikokoista läppäriä, joita lainattaisiin asiakkaille aivan kuin kirjoja, ja he voisivat sitten käyttää niitä kirjastossa uuden langattoman verkon avulla. Toki lainaamisessa on tiettyjä rajoituksia, joista kerron jäljempänä.

Pääkirjastossa on aika paljon kiinteitä asiakaskoneita. Monet alkavat kuitenkin olla uusimisen tarpeessa, ja joka vuosi niitä uusitaankin, mutta rahavarat eivät anna periksi riittävään päivittämiseen. Koneita on käytettävissä oleviin varoihin nähden liikaa (kaikkiaan Rauman kirjastopalveluilla on 85 tietokonetta, kun otetaan mukaan myös lähikirjastot ja työntekijöiden koneet). Uusia pitäisi ostaa suurin piirtein 10 vuodessa, etteivät koneet vanhenisi käsiin, eikä semmoiseen tahdo rahat riittää. Niinpä tuntuu, että jatkuvasti joku kone tilttaa jossakin ja sitä saa olla uusimassa. Jotkut koneet ovat pian 10 vuotta vanhoja, ja sen tietää, etteivät ne silloin ihan nopeimpia mahdollisia enää ole.

Toisaalta monet asiakkaat tuovat omia kannettaviaan kirjastoon, nyt kun langaton verkko on käytössä. Täällä voit surffata ilmaiseksi ja lähettimien teho riittää lähes joka nurkkaan asiakastiloissa. Ei ole muutenkaan tarpeen sitoa kaikkia asiakkaita kiinteille nettikoneille, ja onhan surffailu omassa rauhassa Kanaalia katsellen paljon mukavampaakin. Siispä saimme idean: hankkimalla kannettavia asiakaskoneita voimme kenties luopua muutamista kiinteistä ainakin sitten kun ne hajoavat. Normaaleihin koneisiin ei apurahoja saa, mutta tällainen kokeilu hellyttää helpommin sydämet ministeriössä ja löysää kukkaronnyörit. Monessa kirjastossa ei nimittäin vastaavaa toimintaa ole. Kun apurahaa anottiin, kannettavia sai lainata kai vain Espoossa ja Hämeenlinnassa. Nyt keväällä ilmoitti Porikin niitä hankkineensa. Esittelivät niitä Satakirjastojen johtajien kokouksessa ylpeinä, jolloin sain tietysti kehaista, että meillä Raumalla on noita hankittu jo viime vuoden puolella...

Haimme siis apurahaa, ja saimme sen, ja tilasimme loppuvuodesta 10 miniläppäriä ja 2 iPadia lisäksi. Niiden laittaminen lainauskuntoon ei vain ollutkaan kaupungin atk-osastolle niin yksinkertainen juttu, ja kun muutkin kiireet painoivat nörttien hartioita, lykkääntyi alkuvuoteen aiottu lanseeraus toukokuulle. Koneisiin pitää nimittäin saada sellaiset asetukset, ettei niiden sekoittaminen onnistu, ja toisaalta kaikki edellisen käyttäjän surffailutiedot pitää hävitä automaattisesti laite suljettaessa.

Koneet on tarkoitus ottaa käyttöön viikolla 19. Lainaaminen käy näin: lainatessa tarvitset sekä kirjastokortin, että henkilöllisyyspaperit. Koneita säilytetään ”tiskin takana” ja ne lainataan kuten kirjat ja palautetaan tiskille. Laina-aika on 1 vuorokausi, eikä laitetta saa viedä talon ulkopuolelle. Akun kesto on nykyään jopa 8 tuntia, joten koneet ladataan öisin ja päivisin ne ovat käyttökunnossa. Kuten kirjojenkin kohdalla, lainaaja vastaa lainaamastaan tavarasta. Lattialle pudonnut tai jonnekin ”hukkunut” iPad tuottaa siis lainaajalle noin 600 euron maksulapun. Eli ollaan tarkkoina sitten. Laitteiden kunto tarkastetaan aina palautuksen yhteydessä. Luonnollisesti koneet on myös suojattu pitkäkyntisten varalta. Koska laina tulee tietokantaamme, lainaaja tavoitetaan tarvittaessa nopeasti. Samalla saamme kätevästi käyttötilastot.

Alle 18-vuotiaille koneita ei lainata. Läppäreissä voi käyttää muistitikkua ja niihin voi väliaikaisesti tallentaa tiedostoja Työpöydälle, mutta ei muualle. Asetuksia ei pysty muuttamaan. Printtaaminen ei valitettavasti onnistu (tätä ongelmaa ei saatu ratkaistua), mutta tikulle siirretyn tiedoston printtauksen voi suorittaa kiinteistä koneista. Läppäreissä on Office-paketti käytettävissä.

Opettelemme erityisesti iPadin käyttöä ensi viikon, ja sitten toivoaksemme henkilökunta on valmis neuvomaan asiakasta, mikäli ongelmia käytössä ilmenee. Komea pelihän tuo on. Tule kokeilemaan, kahden viikon päästä!

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Haaveet & toteutus

Varmaan kaikilla ihmisillä on haaveita ja pieniä toiveita, jotka ovat sinänsä hyvin realistisia ja mahdollisia, mutta joiden toteutus aina vain tuntuu siirtyvän jonnekin tulevaisuuteen. Sitten kun on lomaa, sitten kun viimeinkin ehdin, sitten kun olen eläkkeellä… SILLOIN varmasti teen sen, menen sinne, opettelen tämän asian; ja kuinka kivaa sitten onkaan, kun haaveeni lopultakin toteutuu.

Joskus sitä oikeaa aikaa vain ei koskaan tunnu tulevan. Moni asia jää ikuiseksi aikomukseksi, ja lopulta lykkääntyy ihan vain sen takia, että tuntuu, ettei enää kannata aloittaa. Ei kuitenkaan enää ehdi; olisi pitänyt jo vaikka kuinka monta vuotta sitten. Jos silloin olisin alkanut harrastaa, olisin tänään asiassa mestari. Jos olisin aloittanut design-lasin keräilyn silloin 10 vuotta sitten, niin nyt olisi jo valtavat ja arvokkaat kokoelmat, mutta… jos aloitan nyt, kestää monta vuotta, ennen kuin kokoelma on minkäänlainen. Noloa, kun hyllyssä on parin lasin ”kokoelma”. Ei kannata enää. Ja ne on niin kalliitakin jo nykyään. Vaikka olisi se kiva silti…

Ja jos olisi ehtinyt ja opetellut hoitamaan puutarhaa ja istuttamaan kasveja 10 vuotta sitten, niin nyt olisi hienon näköistä. Mutta kun ei ehtinyt, ei ollut lomaa; ja sitten kun vähän oli, oli niin paljon kaikkea muuta, että ei jaksanut. Nyt ei ole puutarhaa vieläkään, eikä enää kannata aloittaa, eikä oikein ehdikään. Ehkä eläkkeellä sitten on aikaa. Sitten sitä on aikaa tehdä vaikka millainen puutarha.

Itse olen aina haaveillut, että ostaisin hitsausvehkeet ja opettelisin autopeltihitsauksen niksit. Autokantani huomioon ottaen se olisi erittäin hyödyllinen taito, ja lisäksi olisi upea tunne, kun ruosteisesta romusta saisi aikaan hienon entisöidyn auton. Tai edes katsastuskelpoisen. Haaveet eivät koskaan huomioi tuntikausien makaamista auton alla hitsauskipinöiden roiskuessa silmiin ja kuumuudesta sulavan palavan kiveniskumassan valuessa hihoihin. Ei kuraisten tukivarsien ja nivelten umpiruostuneiden muttereiden yrittämistä auki rystyset verillä, ei sitä, että ikinä ei avain sovi, kädet eivät mahdu, eikä pysty vääntämään. Haaveissa näkyy vain lopputulos ja työnteon varmuus ja helppous: uutta saumaa syntyy vihellellen ja lopputulos on hieno. Niin kuin hitsausoppaan sivuilla. Autopeltikorjausoppaat ovat hitsausunelmaiselle samaa kuin Suomela-lehti talonrakentajalle. Isäntä pystyttelee terassin porealtaineen samalla kun emäntä keittää kahvit. Eikä budjetti ylity ja lapsetkin tykkää nyt.

Toistaiseksi en ole hankkinut hitsausvälineitä, mutta joskus, varmasti. Eläkkeellä ollessa viimeistään on aikaa.

Lapsena ajattelin alkaa pitää lukupäiväkirjaa. Siis kirjata ylös lukemani kirjat järjestyksessä, laittaa vähän niiden juonesta ja lopuksi arvostelun. Niistä näkisi myöhemmin kuinka monta sataa kirjaa on lukenut, ja mitä on mistäkin pitänyt kymmeniä vuosia sitten. Olisin voinut pitää lukupäiväkirjaa jo ainakin 32 vuotta. Se olisi komea teos. Yläasteella ja lukiossa ajattelin, ettei oikein enää kannata aloittaa: on jo lukenut niin monta kirjaa, joita ei ole merkinnyt ylös. Toivoton urakka aloittaa NYT lukiossa vasta: olisi pitänyt aloittaa jo silloin ala-asteella. Nyt ajattelen, että jos olisin aloittanut edes silloin lukiossa. Silloin kun vielä ehti lukemaan. Mutta en aloittanut.

Viikolla 17, eli 23-28.4 on Lukuviikko. Silloin on aika unohtaa tekosyyt ja aloittaa lukupäiväkirjan pito. Kirjasto auttaa alkuun. Me nimittäin annamme jokaiselle vähintään 10 kirjaa tai muuta kirjastosta löytämäänsä lainanneelle oman lukupäiväkirjan ilmaiseksi. Saat lukupäiväkirjan kaikista Rauman kirjastoista (mikäli ne eivät suuren kysynnän vuoksi lopu kesken), ja kun olet merkinnyt ylös ne lainaamasi 10 kirjaa, sinulla on jo jonkinlainen alku, josta jatkaa. Ennen kuin huomaatkaan, on ensimmäinen kirja täynnä, ja muutaman vuoden päästä sinulla on hieno arkisto kirjoista, jotka olet lukenut. Kyllä vielä ehtii, sittenkin! Täytyy vain aloittaa. Nyt, eikä sitten.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Huhtikuu on kuukausista hurjin

Huhtikuussa riittää kirjastossa ylimääräistä tapahtumaa niin, ettei meinaa ilmoitustaulut piisata. Jouduttiin itse asiassa tilaamaan kaksi uutta isoa ständiä, kun päällekkäistä mainostettavaa alkoi kertyä. Kun nyt vaan vielä tulisivat, pian niitä tarvitaan.

Ensi viikolla voimaan astuvista uusista halvemmista maksuista jo viimeksi puhuttiinkin. Ensi viikon keskiviikkona alkaa taiteilija Lasse Kempaksen Karibia-aiheinen kuvallinen kolmiosainen luentosarja pääkirjaston kokoustilassa. Taiteilija vietti alkukevään Karibialla, ja innoittui siitä niin, että maalasi paikallisista maisemista joukon akvarelleja, joita nyt on huhtikuun ajan näytteillä kirjaston taidelainaamossa. Näyttelyn lisäksi hän pitää siis 3 Karibia-teemaista tunnin luentoa keskiviikkoisin 4.4., 11.4. ja 25.4.klo 17:30-18:30, eri painotuksin tietenkin. Eksoottinen ja mielenkiintoinen aihe, jota kannattaa tulla kuuntelemaan, etenkin kun ilmaiseksi pääsee.

Viikko 16 on sitten Rauman kaupungin 570-vuotisjuhlaviikko, ja se aloitetaan kirjastossa avaamalla maanantaina 16.4. Rauman filatelistikerhon Rauma-aiheinen postikortti- ja merkkinäyttely. Näytteilleasettajat ovat valtakunnallisia, jopa kansainvälisiä palkintoja saaneita filatelisteja, joita Rauman filatelistikerhossa on useampikin (+ minä ja kymmeniä muita rivikerääjiä). Tulossa on monta pientä ja ”kansanomaista” mielenkiintoista kokoelmaa, jossa Rauman historia saa kasvot aivan uudella tavalla. Tule bongaamaan vanhat maisemat, tutustu raumalaisiin kauppiaisiin tai Raumalla rakennettuihin laivoihin. Näyttely on avoinna kolmen viikon ajan pääkirjaston ala-aulassa.

Toinen maanantain 16.4. tilaisuus on kaupunginteatterin ja kirjaston yhteisproduktio. Kirjasto on kerännyt raumalaisten suosikkirunoja, ja teatterin väki, etunenässä teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo, esittävät toiverunoja teatteriravintola Ankkurissa klo 18:00 alkaen. Ilmaiseksi tietenkin. Vielä ehdit ilmoittaa oman runotoiveesi mukaan. Tule pääkirjastoon, ja jätä toive tietopalvelutiskin edessä olevaan laatikkoon. Perusteluitakin saa laittaa. Sen jälkeen merkitse kalenteriisi 16.4. ja tule yleisöksi.

No, keskiviikkona 18.4. on sitten aamulla ensin satusukellusta lapsille lukukummin johdolla Uotilan kirjastossa klo 10, ja pääkirjastossa klo 17:30 alkaa Tapio Koivukarin kirjailijavierailu ( EDIT 30.3. : Ei alakaan! Vierailu peruuntui... harmittaa melkoisesti ). Tiistaisen suuren toritapahtuman juontaja Mika Rapala hoitaa Koivukarin haastattelun, ja aiheena on tietenkin Koivukarin uusin kirja, tulevat kirjat ja kirjailijan Rauma-suhde. Samat teemat ovat käsittelyssä myös perjantaina 20.4. klo 17.30, kun Rapalan tenttiin joutuu/pääsee Topelius-palkinnon talvella voittanut Jukka-Pekka Palviainen. Topelius-palkinto tuli nuortenkirjasta, mutta uusi, syksymmällä ilmestyvä kirja on melko traaginenkin aikuistenromaani; esittelytekstistä päätellen. Toistaiseksi Palviaisen teokset ovat sijoittuneet Raumalle; onkohan tilanne muuttumassa nyt kun hän asuu Sastamalassa? Tule kuulolle, ja kysy vaikka itse! Tarkoitus on järjestää suht ”intiimejä” ja vuorovaikutteisia rentoja tilaisuuksia, pääkirjaston yläkerran ”lukuaukiolla”. Tule ajoissa, niin saat varmasti istumapaikan läheltä.

Ei kirjailijavierailu ole suinkaan perjantain ainoa ponnistus, vaan kirjasto osallistuu vielä kevätmarkkinoillekin omalla teltallaan, missä kirjastovinkkarit levittävät kirjastosanomaa kannettavan ja kirjakärryjen avulla. Yhden vuoden perinteet velvoittavat, eli viime vuonna oltiin myös, ja hyväksi havaittiin. Ja laulava kirjastonhoitajamme Piia Päivike esiintyy lavalla viimevuotiseen tapaan vs. kulttuuri- ja vapaa-aikajohtaja Risto Kuparin säestyksellä. Teltallamme saattaa olla arvontakin, joten poikkea!

Sivu loppui jo, mutta kerrotaan nyt vielä, että 16.4. avataan kolmeviikkoinen raumalaista kirjallisuutta esittelevä näyttely pääkirjastossa, ja Lapin lähikirjastossa on Lapin kunnan historiaa kertaava näyttely. Lukuviikolla 23.4. -28.4. jaetaan ahkerille lainaajille lukupäiväkirjoja kaikissa Rauman kirjastoissa ja Lapin lähikirjaston perinteiset 10 sentin poistokirjamyyjäiset ovatkin sitten jo toukokuun puolella, 5.5.

Lainaamaan pääsee joka päivä.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Vastavirtaan

Bensa kallistuu, sähkö kallistuu, ruoka kallistuu, kirjat kallistuu, inflaatio kasvaa, kirjaston käyttö kallistuu… eikun, hetkinen… kirjaston käyttö ei kallistu, vaan halpenee!

Satakunnan yhteiskirjastojärjestelmä Satakirjastot on nyt ollut toiminnassa yli kaksi vuotta, ja saavutti nykyisen, koko Satakunnan kattavan kokoonpanonsa runsas vuosi sitten, Eurajoen, Köyliön ja Säkylän liittyessä mukaan. Alusta asti oli yhteiskirjastojärjestelmän ideana yhdenmukaistaa mahdollisimman paljon sääntöjä, käytäntöjä ja maksuja, jotta systeemi olisi tavalliselle asiakkaalle mahdollisimman yksinkertainen, toimiva ja edullinen. Aineistotietokantojen yhdistämisen jälkeen käytössä oli yli kahden miljoonan niteen kirjasto yhdellä haulla, yksi yhteinen kirjastokortti, euron seutulaina mistä tahansa kirjastosta ja ilmainen kuljetus ja lainojen palautus mihin tahansa kirjastopisteeseen. Maksutkin saa maksaa missä vain kirjastossa.

Järjestelmän syntyessä oli jokaisella kirjastolla omat, oman kuntansa asianomaisen lautakunnan määräämät maksut ja maksukäytännöt, ja niissä oli suuria eroja. Jossain kirjastossa, kuten Eura, lähti ensimmäinen euron maksumuistutus viikon päästä eräpäivästä, eli lainoja sai pitää 6 päivää yli eräpäivän ”ilmaiseksi”. Joissain kirjastoissa, kuten Pori tai Rauma, oli käytössä ”päiväsakko”, eli pieni maksu jokaiselta eräpäivän yli menevältä päivältä. Jotkut hinnoittelivat oman kirjaston kokoelmasta varaamisen halvemmaksi kuin seutulainat, joissain, kuten Raumalla, hinta oli sama 1 euro joka varauksesta.

Maksujen yhtenäistäminen osoittautuikin vaikeaksi. Kun on 21 kuntaa ja kaupunkia mukana, ja jokaisella mielestään käytössä juuri ne oikeat maksukäytännöt, ei yhteisen sävelen löytyminen ollut helppoa. Niinpä maksujen yhtenäistämistä lykättiin. 1.4.2012 ne kuitenkin ovat tulossa voimaan. Samat maksut joka kirjastoon. Asiakkaan ei enää tarvitse ihmetellä, miksi tästä kirjasta meni enemmän sakkoa, kuin tästä toisesta. Kun opettelee yhdet säännöt, osaa kaikki.

Raumalaisten kirjastonkäyttäjien iloksi lähes kaikki muuttuvat maksut muuttuvat edullisempaan suuntaan. Ei Rauman nykyisiäkään maksuja kalliina ole pidetty, mutta huhtikuussa ne halpenevat entisestään. Eniten on kättä ojennettu lastenaineiston lainaajille: ensinnäkin lastenaineiston varaaminen kirjaston omasta kokoelmasta muuttuu täysin ilmaiseksi; toisekseen jatkossa myös lasten dvd:t tulevat olemaan myöhästymismaksuista vapaat. Viikon päästä eräpäivästä lähtee kyllä euron huomautus, mutta päiväsakkoa ei lastenaineistosta peritä lainkaan.

Muutokset pähkinänkuoressa:
Aikuisten aineiston varaus Rauman kirjaston kokoelmasta. Nyt 1e -> 1.4.: 0,50e
Lasten aineiston varaus Rauman kirjaston kokoelmasta. Nyt 1e -> 1.4.: maksuton
Lasten dvd:t ja blu-rayt myöhästymismaksu. Nyt 0,30e/vrk -> 1.4.: ei peritä
Aikuisten dvd:t ja blu-rayt myöhästymismaksu. Nyt 0,30e/vrk -> 1.4.: 0,20e/vrk
Ensimmäinen huomautus 1 viikon päästä. Nyt maksuton –> 1.4.: 1 euro
Toinen huomautus. Nyt 2 euroa –> 1.4.: 1 euro

Eli huomautusmaksu lähtee tulevaisuudessa nopeammin, mutta käyttö on halvempaa. Tarkat maksu- ja muut säännöt löydät kirjaston sivuilta, ja uudet maksut päivitetään sinne lähitulevaisuudessa. Rauman kirjastojen hyvän valikoiman vuoksi omasta kokoelmasta varaaminen lähestulkoon naurettavan alhaiseen 50 sentin hintaan tarjoaa raumalaisille kirjastonkäyttäjille entistäkin halvemman tavan saada haluamaansa luettavaa. ”Oma kokoelma” kattaa siis pääkirjaston lisäksi kaikki lähikirjastot, joten vaikkapa Kodisjoelle voi siis varata pääkirjaston uutuuskirjan perille kuljetettuna 50 sentillä! Enkä pitäisi euron seutulainaakaan kalliina, mikäli semmoinen kirja, cd tai dvd löytyy, mitä ei Raumalla ole. Eurolla saa vajaat 6 desilitraa 98-bensaa. Ennenkuin hinta taas nousee.