En ole koskaan ollut kovin kummoinen piirtäjä. Näen kyllä mielessäni, millainen kuvasta pitäisi tulla, mutta siitä ei vain tule sen näköistä. Perspektiivit, varjot, liikkeen tuntu… en osaa niitä kuvata paperille. Joillekin se on ihan helppoa ja luontaista. Isäni on harrastanut ja osin tehnyt työkseenkin öljyvärimaalausta, mutta minulla piirtely jää tikku-ukkoasteelle. Toisaalta minusta tuntuu kummalta, jos joku ei osaa laulaa. Se käy minulta aivan itsestään, ja joskus aivan ihmetyttää, ettei joku saa toistettua sitä säveltä, minkä vaikkapa radiosta kuulee. Heille tilanne on ihan sama kuin minun piirtämiseni kanssa: oikea ääni ei vain tule ulos, vaikka varmaankin tietää, miltä sen pitäisi kuulostaa.
Piirustuskyvyttömyys ei estä taiteesta nauttimista tai taiteen harrastamista, mutta ehkä se hiukan kiinnostusta vähentää kuitenkin. Minulla on sadoittain cd-levyjä, mutta taidetta seinillä edustaa pari-kolme isän työtä ja yksi Pentti Kaskipuron grafiikkavedos, jonka aikoinaan sain yksivuotislahjaksi kummisedältä. Jokunen pikkuinen itse värkätty sisustustaulu löytyy myös (tyyliin ”kolme vanhaa karkkipaperia mustaa taustaa vasten”, tai vanhasta autolehdestä leikattu mainos). No, eipä kai seinille hirveästi enempää mahtuisikaan, kun kirjahyllyt ja kaapit peittävät ne jo lähes kokonaan.
Mummon vanhan seinäkellonkin voinee laskea taideteokseksi. Kyllä se aikaa näyttää: varttia vaille neljä ympäri vuorokauden. 1800-luvun lopun kello keskustelee viereisen Ikea-vitriinin kanssa sen verran ristiriitaisesti, että kiinteistöstailaajat varmaan itkisivät verikyyneleitä. Minusta kello kuitenkin sopii siihen, ja minähän siinä kämpässä asun.
Vaikka en muutenkaan ole mikään sisustussuuntautunut tai pohdiskele taideteosten feng shuita, niin kyllähän tavarat laitetaan paikoille, joihin ne omasta mielestä kuuluvat ja jossa ne tulevat parhaiten oikeuksiinsa ja silmää miellyttävät. Seinän värin tulee sointua tai sopia maalauksen väreihin ja paikan sijoittua sopivan harmonisesti ja symmetrisesti muuhun kalustukseen nähden. Toisaalta joskus juuri epäsymmetrisyys kerää huomion ja antaa jonkinlaisen pisteen iin päälle: ystäväni on sijoittanut erään hänelle tärkeän taulun omituisesti ja epäsymmetrisesti melkein katonrajaan. Sijainti, joka ainakin kerää katseet.
Jokainen valitsee itselleen sopivat taulut ja oivan avun tähänkin tarjoaa… kirjasto (ette varmaan arvanneet). Pääkirjastossa nimittäin sijaitsee taidelainaamo, josta voi lainata Ihan Oikeiden Taiteilijoiden töitä kotiinsa pientä kuukausivuokraa vastaan. Työtä voi pitää niin kauan kuin haluaa, ja kun koko hinta on tullut maksetuksi, lainaaja saa maalauksen omaksi. Tai, jos tuntuu, ettei työ sittenkään oikein sovi interiööriin, voi taulun palauttaa. Kätevää!
Taidelainaamo toimii Rauman pääkirjaston yläkerrassa. Se ei ole kirjastopalveluiden tuottama palvelu, vaan Rauman taidemuseo vastaa täysin toiminnasta. Kirjaston väki lähinnä sytyttää lainaamon valot ja tiedottaa Kuukauden Taiteilijasta sivuillaan. Silti tietenkin toivomme lainaamolle lisää käyttäjiä ja pidämme sitä tavallaan yhtenä kirjaston palveluista, ihan kuin pääkirjaston aulassa olevaa nuorisotoimen Cafe Käpälääkin. Ne täydentävät kirjaston tarjontaa ja kaikki voittavat.
Taidelainaamo on toiminut jo vuosia, ja ilmeisesti toiminta on ollut menestyksekästä. Kannattaa tulla tutustumaan, sillä tarjolla on suuri ja vaihtuva valikoima etenkin lähiseutujen taiteilijoiden töitä. Näistä voit valita seinällesi jotain uutta ja piristävää. Voit ostaa heti omaksi tai maksaa vähitellen. Taidelainaamo ei kauppaa sikaa säkissä. Reilu peli.
Taidelainaamon sääntöihin voit tutustua
tästä.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
torstai 28. helmikuuta 2013
Antiikkisia ajatuksia
Pyysivät kirjoittamaan Satakirjastojen asiakaslehteen ”jonkun kirjastoaiheisen lyhyen kirjoituksen”. Uusi, joka talouteen jaettava asiakaslehti ilmestyy tänä vuonna 4 kertaa, ja sen on tarkoitus sisältää kirjasto- ja muuta asiaa melko rennolla otteella ja tavallista ihmistä kiinnostavasti. Ainakin Timo Koivusalosta on luvattu lehteen juttua ja Jenni Haukio on kaiketi lupautunut haastatteluun myöhemmin.
Painettu asiakaslehti on tutkimusten mukaan hyvä tapa tavoittaa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Rauman kaupungin asioista haetaan ja saadaan eniten tietoa sanomalehtien kautta ja suosituin kaupungin omista tiedotuskanavista on nimenomaan painettu Rauman tiedotuslehti. Heikkona puolena on tietenkin hinta: jokaiseen Satakunnan talouteen ilmaiseksi jaettava lehti ei olisi ilman erityistä valtion avustusta mahdollinen, ja jos/kun avustusta ei saada ensi vuodeksi, niin Satakirjastojen lehti ei ensi vuonna ilmesty.
Asiakaslehden juttuun selvittelin maailman ensimmäisten kirjastojen toimintaa, ja kun ei nyt tule muuta mieleen tähän blogikirjoitukseenkaan, niin jatketaan samasta aiheesta. Aleksandriassa, nykyisessä Egyptissä toimi aikoinaan, 300 eaa – n. 300, maailman suurin kirjasto, jota pidettiin antiikin mahtavien rakennusprojektien veroisena ihmeenä. Antiikin helleeninen kulttuuri piti tietoa, viisautta ja filosofiaa niin suuressa arvossa, että valtakunnan kirjastojen suuruus oli suoraan verrannollinen itse valtakunnan suuruuteen. Aleksandrian kirjastossa kokoelmiin yritettiin kerätä kaikki mahdollinen tieto, ja niinpä ne käsittivät ajan mittapuulla valtaisan määrän kirjoituksia papyruskääröillä. Eräät historioitsijat puhuivat jopa seitsemästäsadastatuhannesta kirjoituksesta.
Jotta halutut kirjoitukset pystyttiin löytämään kirjaston uumenista, valmistettiin myös suuri luettelo paikkatietoineen, aivan kuten nykyaikaisessakin kirjastossa. 120-osaisen luettelon plärääminen oli tosin varmaan hieman hankalampaa kuin Origosta hakeminen.
Hellenistisen kulttuurin valtiot kilpailivat kirjastojensa suuruudella. Aleksandrian pahin kilpailija oli Pergamon, jossa myös oli suuri kirjasto. Historioitsijoiden mukaan se sisälsi 200 000 kirjoitusta. Aleksandria ei suvainnut kilpailijansa kokoelmien kasvua, ja estääkseen sen, päätti faarao kieltää papyruksen viennin Pergamoniin. Johan lakkaisi aineistonhankinta, hän arveli. Pergamonilaisille tuli hätä käteen, mutta kuten tunnettua, hätä myös keksii keinot: he kehittivät eläimen nahasta valmistamalla uudenlaisen tallennusvälineen, joka loppujenlopuksi kestävämpänä ja helppokäyttöisempänä syrjäytti papyruksen kaikkialla. Keksintöä alettiin kutsu valmistuspaikkansa mukaisesti pergamentiksi.
Loppujen lopuksi Pergamonin kirjasto kuitenkin kilpailun hävisi, sillä roomalaisten vallattua nykyisen Egyptin alueen, ja osittain tuhottua Aleksandrian kokoelmat, siirsi Marcus Antonius myöhemmin Pergamonin kirjaston kokoelmat Aleksandriaan, suurieleisenä lahjana puolisolleen, Egyptin kuningatar Kleopatra VII:lle.
Nykyään pelkästään Satakirjastojen kokoelmissa on noin 2 miljoonaa nidettä, eli kokoelmamme on kolme kertaa mahtavampi kuin antiikin suuren ihmeen. Henkien taistossa Suomi olisi jyrännyt Aleksandrian 6-0. Mutta ehkä meillä olisi heiltä opittavaa suhtautumisessa tietoon ja sivistykseen. Ehkäpä Ptolemaios voisi opettaa meille osan siitä ylpeydestä ja kunnioituksesta, millä hän ja hänen aikalaisensa kirjastoon suhtautuivat. Valtaosalle maailman ihmisistä ei kirjasto vieläkään ole itsestäänselvyys, vaikka meille se näyttäytyy arkipäiväisenä. Joskus tekee hyvää miettiä sitä, kuinka etuoikeutettuja itse asiassa olemmekaan, ja mikä voimannäyte toimiva kirjastolaitos on. Onko kirjastolaitos vielä nykypäivänäkin yksi kansakunnan suuruuden mitta? Miksei olisi?
Painettu asiakaslehti on tutkimusten mukaan hyvä tapa tavoittaa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Rauman kaupungin asioista haetaan ja saadaan eniten tietoa sanomalehtien kautta ja suosituin kaupungin omista tiedotuskanavista on nimenomaan painettu Rauman tiedotuslehti. Heikkona puolena on tietenkin hinta: jokaiseen Satakunnan talouteen ilmaiseksi jaettava lehti ei olisi ilman erityistä valtion avustusta mahdollinen, ja jos/kun avustusta ei saada ensi vuodeksi, niin Satakirjastojen lehti ei ensi vuonna ilmesty.
Asiakaslehden juttuun selvittelin maailman ensimmäisten kirjastojen toimintaa, ja kun ei nyt tule muuta mieleen tähän blogikirjoitukseenkaan, niin jatketaan samasta aiheesta. Aleksandriassa, nykyisessä Egyptissä toimi aikoinaan, 300 eaa – n. 300, maailman suurin kirjasto, jota pidettiin antiikin mahtavien rakennusprojektien veroisena ihmeenä. Antiikin helleeninen kulttuuri piti tietoa, viisautta ja filosofiaa niin suuressa arvossa, että valtakunnan kirjastojen suuruus oli suoraan verrannollinen itse valtakunnan suuruuteen. Aleksandrian kirjastossa kokoelmiin yritettiin kerätä kaikki mahdollinen tieto, ja niinpä ne käsittivät ajan mittapuulla valtaisan määrän kirjoituksia papyruskääröillä. Eräät historioitsijat puhuivat jopa seitsemästäsadastatuhannesta kirjoituksesta.
Jotta halutut kirjoitukset pystyttiin löytämään kirjaston uumenista, valmistettiin myös suuri luettelo paikkatietoineen, aivan kuten nykyaikaisessakin kirjastossa. 120-osaisen luettelon plärääminen oli tosin varmaan hieman hankalampaa kuin Origosta hakeminen.
Hellenistisen kulttuurin valtiot kilpailivat kirjastojensa suuruudella. Aleksandrian pahin kilpailija oli Pergamon, jossa myös oli suuri kirjasto. Historioitsijoiden mukaan se sisälsi 200 000 kirjoitusta. Aleksandria ei suvainnut kilpailijansa kokoelmien kasvua, ja estääkseen sen, päätti faarao kieltää papyruksen viennin Pergamoniin. Johan lakkaisi aineistonhankinta, hän arveli. Pergamonilaisille tuli hätä käteen, mutta kuten tunnettua, hätä myös keksii keinot: he kehittivät eläimen nahasta valmistamalla uudenlaisen tallennusvälineen, joka loppujenlopuksi kestävämpänä ja helppokäyttöisempänä syrjäytti papyruksen kaikkialla. Keksintöä alettiin kutsu valmistuspaikkansa mukaisesti pergamentiksi.
Loppujen lopuksi Pergamonin kirjasto kuitenkin kilpailun hävisi, sillä roomalaisten vallattua nykyisen Egyptin alueen, ja osittain tuhottua Aleksandrian kokoelmat, siirsi Marcus Antonius myöhemmin Pergamonin kirjaston kokoelmat Aleksandriaan, suurieleisenä lahjana puolisolleen, Egyptin kuningatar Kleopatra VII:lle.
Nykyään pelkästään Satakirjastojen kokoelmissa on noin 2 miljoonaa nidettä, eli kokoelmamme on kolme kertaa mahtavampi kuin antiikin suuren ihmeen. Henkien taistossa Suomi olisi jyrännyt Aleksandrian 6-0. Mutta ehkä meillä olisi heiltä opittavaa suhtautumisessa tietoon ja sivistykseen. Ehkäpä Ptolemaios voisi opettaa meille osan siitä ylpeydestä ja kunnioituksesta, millä hän ja hänen aikalaisensa kirjastoon suhtautuivat. Valtaosalle maailman ihmisistä ei kirjasto vieläkään ole itsestäänselvyys, vaikka meille se näyttäytyy arkipäiväisenä. Joskus tekee hyvää miettiä sitä, kuinka etuoikeutettuja itse asiassa olemmekaan, ja mikä voimannäyte toimiva kirjastolaitos on. Onko kirjastolaitos vielä nykypäivänäkin yksi kansakunnan suuruuden mitta? Miksei olisi?
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Tule kirjastoon! Tulisit nyt!
Eilen kerrottiin, että taiteilija Riiko Sakkinen kätki performanssissaan 1000 euroa vitosen seteleinä lempikirjojensa väliin Richardinkadun kirjastossa Helsingissä. Ihan oikeaa rahaa siis, taiteilijan nimmarilla varustettuna. Löytäjä sai pitää. Lehtijuttuhan moisesta tempauksesta tuli, ja voisi kuvitella, että tänään on kirjastossa vilskettä. Euran kirjastossa toteutimme joskus samantyylisen kilpailun: rahan sijasta satunnaisten kirjojen välistä löytyi arpa; jokaisessa pikkupalkinto ja päävoittona laivaristeily. Onnellista voittajaa haastateltiin paikallislehteen. Muutaman kympin uhrauksella olimme saaneet paljon positiivista näkyvyyttä. Olimme markkinoineet itseämme tehokkaasti. Nykyään pitää.
2000-luvun puolivälissä alettiin nimittäin kirjastoissa huolestua: mitäs jos kirjat ja lehdet eivät enää riitä ihmisille? Mitäs jos kaikki hankkivat netin, eivätkä enää jonota kirjaston koneille? Mitäs jos musiikkia aletaankin ladata sieltä netistä? Mitäs jos lapset eivät enää ehdi eivätkä tykkää lukea? Mitäs jos ei enää tule uusia harrypottereita? Mitäs jos lukeminen menee vallan muodista, mitäs jos nousukausi tekee lainaamisen ajatuksesta jotenkin säälittävää, vanhanaikaista ja köyhää… mitäs jos kukaan ei enää tule tänne? Mitäs me sitten keksitään?
Strategioihin ilmestyi termi ”palvelujen markkinointi”. Ihmisiä piti houkutella kirjastoon keksimällä uusia konsepteja ja toimintatapoja. Piti järjestää entistä enemmän tapahtumia. Piti kyseenalaistaa kirjaston perustoiminta-ajatukset. Piti olla yhteistyössä muiden kulttuurialan toimijoiden, median ja yksityisen sektorin kanssa.
2000-luvun ensimmäisen kymmenen puolivälissä alkaneen kävijä- ja lainauslukujen laskun torjuminen synnytti kirjastoissa muutoksen. Avauduttiin ja jalkauduttiin ulos ja otettiin markkinahenkisempi näkökulma asioihin. Joskus alkoi tuntua, että mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Virkailijabunkkeriinsa linnoittautuneesta nutturapäästä tuli epätoivoinen sisäänheittäjä, joka helppoheikin lailla hassuissa vaatteissaan aneli kävijöitä kirjastoon ulko-oven edessä. Tulkaa ja arvostakaa meitä, meiltä saa kaikkea ilmaiseksi, kunhan vaan tulette, rakkaat asiakkaat…rouva siellä, lainatkaa tästä kirja, oikein hyvä, joulun suosikki…eikö? ai te ette ole lukunaisia… no ottakaa elokuva, hyvä elokuva, romantiikkaa vähän elämään…ette ehdi…no ottakaa sykemittari? sähkömittari? hyppynaru? ompelukone? lainatkaa nyt edes kirjastovirkailija hetkeksi ihan omaan käyttöön! miehiäkin löytyy…salskeita nuoria miehiä…
Kyllähän näillä lehtiin pääsi, paikallislehtiin nyt ainakin. Ehkä markkinointi tehosikin, sillä kirjaston käytön alamäki on taittunut. Todennäköisemmin se kuitenkin johtuu pitkään jatkuneesta taloudellisesta epävarmuudesta. Huonoina aikoina kirjasto vetää. Sama koskee muuten huonoa säätäkin: sateinen kesä on kirjastotyöntekijän suosikki (mikäli ei ole lomalla). Silloin asiakkaita käy tungokseen asti, kun rannalla ei voi maata.
Erilaisia temppuja keksiessä tuntuivat itse asiakkaan toiveet usein unohtuvan, tai jos niitä kuultiinkin, ei aina uskottu. Kirjaston käyttäjät kun yleensä sanovat, että hakevat kirjastosta kirjoja ja lukevat lehtiä. Ei heillä ole ompelukoneen tai kävelysauvojen lainaaminen ensimmäisenä mielessä. Tokihan on heitä, joista olisi kiva kun kirjastosta saisi sitä sun tätä tarpeellista. On helppo luetella haastattelussa mitä kaikkea hauskaa olisi kirjastossa kiva olla. Niin se vaan kuitenkin on, että kirjoja lainaamaan tänne edelleen tullaan. Laaja kirjakokoelma on se, mitä kirjastosta oletetaan löytyvän. Kaikki muu on sitä ”ihan kivaa”, mutta eivät ne perustehtäväämme korvaa.
Avoimuutta ja nykyaikaisuutta kirjasto totta kai tarvitsee. Trendejä pitää haistella ja ennakoida, ja muuttaa toimintatapoja ajanmukaisiksi. Ideana ei kuitenkaan ole kävijöiden epätoivoinen kalastelu temppuja tekemällä. Pääasia on aina asiakkaan palvelu ja hänen tarpeisiinsa vastaaminen. Viralliset tilastot keskittyvät kävijä- ja lainauslukuihin, koska asiakkaan tyytyväisyyden tasoa on tilinpäätöksiin vaikea kuvata. Mutta eiväthän pelkästään käyttö- ja lainausluvut kirjaston onnistumisesta tai käyttäjien tyytyväisyydestä kerro. Kävijämäärät ovat laskussa, koska nettikirjasto mahdollistaa lainojen uusimisen ja varausten teon kotoa: ei tarvitse enää fyysisesti kävellä kirjastoon. Vaikka asiakkaita käy vähemmän, lainoja tulee kuitenkin enemmän.
Mahdollisimman suuri kävijämäärä ei olekaan mikään autuaaksi tekevä asia, eikä se kerro asiakkaiden tyytyväisyydestä. Eivät siitä kerro lainausluvutkaan: ei asiakas, joka lainaa kaksi kirjaa, ole välttämättä kaksi kertaa tyytyväisempi kuin hän, joka lainasi yhden kirjan. Kaikkein tyytyväisin voi olla hän, joka ei lainannut yhtään kirjaa, mutta löysi kirjastosta haluamansa tiedon tai päivän lehden, taikka onnistui jättämään nettihuutokauppaan voittavan tarjouksen viime minuuteilla, vaikka kotikone oli hajalla. Perustehtävämme onnistuminen tekee asiakkaat tyytyväiseksi.
Joskus voi silti kätkeä vitosia kirjojen väliin. Mutta kiitokseksi, ei houkuttimeksi.
2000-luvun puolivälissä alettiin nimittäin kirjastoissa huolestua: mitäs jos kirjat ja lehdet eivät enää riitä ihmisille? Mitäs jos kaikki hankkivat netin, eivätkä enää jonota kirjaston koneille? Mitäs jos musiikkia aletaankin ladata sieltä netistä? Mitäs jos lapset eivät enää ehdi eivätkä tykkää lukea? Mitäs jos ei enää tule uusia harrypottereita? Mitäs jos lukeminen menee vallan muodista, mitäs jos nousukausi tekee lainaamisen ajatuksesta jotenkin säälittävää, vanhanaikaista ja köyhää… mitäs jos kukaan ei enää tule tänne? Mitäs me sitten keksitään?
Strategioihin ilmestyi termi ”palvelujen markkinointi”. Ihmisiä piti houkutella kirjastoon keksimällä uusia konsepteja ja toimintatapoja. Piti järjestää entistä enemmän tapahtumia. Piti kyseenalaistaa kirjaston perustoiminta-ajatukset. Piti olla yhteistyössä muiden kulttuurialan toimijoiden, median ja yksityisen sektorin kanssa.
2000-luvun ensimmäisen kymmenen puolivälissä alkaneen kävijä- ja lainauslukujen laskun torjuminen synnytti kirjastoissa muutoksen. Avauduttiin ja jalkauduttiin ulos ja otettiin markkinahenkisempi näkökulma asioihin. Joskus alkoi tuntua, että mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Virkailijabunkkeriinsa linnoittautuneesta nutturapäästä tuli epätoivoinen sisäänheittäjä, joka helppoheikin lailla hassuissa vaatteissaan aneli kävijöitä kirjastoon ulko-oven edessä. Tulkaa ja arvostakaa meitä, meiltä saa kaikkea ilmaiseksi, kunhan vaan tulette, rakkaat asiakkaat…rouva siellä, lainatkaa tästä kirja, oikein hyvä, joulun suosikki…eikö? ai te ette ole lukunaisia… no ottakaa elokuva, hyvä elokuva, romantiikkaa vähän elämään…ette ehdi…no ottakaa sykemittari? sähkömittari? hyppynaru? ompelukone? lainatkaa nyt edes kirjastovirkailija hetkeksi ihan omaan käyttöön! miehiäkin löytyy…salskeita nuoria miehiä…
Kyllähän näillä lehtiin pääsi, paikallislehtiin nyt ainakin. Ehkä markkinointi tehosikin, sillä kirjaston käytön alamäki on taittunut. Todennäköisemmin se kuitenkin johtuu pitkään jatkuneesta taloudellisesta epävarmuudesta. Huonoina aikoina kirjasto vetää. Sama koskee muuten huonoa säätäkin: sateinen kesä on kirjastotyöntekijän suosikki (mikäli ei ole lomalla). Silloin asiakkaita käy tungokseen asti, kun rannalla ei voi maata.
Erilaisia temppuja keksiessä tuntuivat itse asiakkaan toiveet usein unohtuvan, tai jos niitä kuultiinkin, ei aina uskottu. Kirjaston käyttäjät kun yleensä sanovat, että hakevat kirjastosta kirjoja ja lukevat lehtiä. Ei heillä ole ompelukoneen tai kävelysauvojen lainaaminen ensimmäisenä mielessä. Tokihan on heitä, joista olisi kiva kun kirjastosta saisi sitä sun tätä tarpeellista. On helppo luetella haastattelussa mitä kaikkea hauskaa olisi kirjastossa kiva olla. Niin se vaan kuitenkin on, että kirjoja lainaamaan tänne edelleen tullaan. Laaja kirjakokoelma on se, mitä kirjastosta oletetaan löytyvän. Kaikki muu on sitä ”ihan kivaa”, mutta eivät ne perustehtäväämme korvaa.
Avoimuutta ja nykyaikaisuutta kirjasto totta kai tarvitsee. Trendejä pitää haistella ja ennakoida, ja muuttaa toimintatapoja ajanmukaisiksi. Ideana ei kuitenkaan ole kävijöiden epätoivoinen kalastelu temppuja tekemällä. Pääasia on aina asiakkaan palvelu ja hänen tarpeisiinsa vastaaminen. Viralliset tilastot keskittyvät kävijä- ja lainauslukuihin, koska asiakkaan tyytyväisyyden tasoa on tilinpäätöksiin vaikea kuvata. Mutta eiväthän pelkästään käyttö- ja lainausluvut kirjaston onnistumisesta tai käyttäjien tyytyväisyydestä kerro. Kävijämäärät ovat laskussa, koska nettikirjasto mahdollistaa lainojen uusimisen ja varausten teon kotoa: ei tarvitse enää fyysisesti kävellä kirjastoon. Vaikka asiakkaita käy vähemmän, lainoja tulee kuitenkin enemmän.
Mahdollisimman suuri kävijämäärä ei olekaan mikään autuaaksi tekevä asia, eikä se kerro asiakkaiden tyytyväisyydestä. Eivät siitä kerro lainausluvutkaan: ei asiakas, joka lainaa kaksi kirjaa, ole välttämättä kaksi kertaa tyytyväisempi kuin hän, joka lainasi yhden kirjan. Kaikkein tyytyväisin voi olla hän, joka ei lainannut yhtään kirjaa, mutta löysi kirjastosta haluamansa tiedon tai päivän lehden, taikka onnistui jättämään nettihuutokauppaan voittavan tarjouksen viime minuuteilla, vaikka kotikone oli hajalla. Perustehtävämme onnistuminen tekee asiakkaat tyytyväiseksi.
Joskus voi silti kätkeä vitosia kirjojen väliin. Mutta kiitokseksi, ei houkuttimeksi.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Karkkilakko
Nyt kun moni tipaton tammikuu on päättymässä ja vielä useampi päättyi jo pari viikkoa sitten; nyt kun kuntosalin kausikortti on jo monella kuivumassa; nyt kun tarvitaan kannustusta ja rohkaisua terveisiin elämäntapoihin. Nyt on aika kirjoittaa tunnustuksellinen kertomus: ”Näin minä onnistuin”.
Se oli Sotkun munkki, joka oli viimeinen pisara. Tai viimeinen pala. Sen jälkeen elimistö päätti, että nyt loppuu roskaruuan ahtaminen ja viestitti sanomansa ankaralla vatsanpoltteella. Monen päivän makkara-, sipsi- ja olutkuuri mökillä oli loppu.
Ihan tavallinen pidennetty mökkijuhannus kavereiden kanssa Säkylässä se oli ollut. Perinteisiin kuului käydä Huovinrinteellä munkkikahveilla. Taidettiin käydä kaksikin kertaa. Jälkimmäinen vaaleanpunainen pumada sai päätöksen syntymään: nyt alkoi karkkilakko. Ensimmäistä kertaa huomasi, että kyllä sillä vaan jotain merkitystä on, mitä suuhunsa tunkee.
Mökiltä päästyäni laadin suunnitelman, joka oli yksinkertaisuudessaan seuraava: en osta kaupasta ainuttakaan karkkia, en keksejä, en sipsejä enkä mitään muutakaan kaloripitoista turhaa. Ennen oli pieni karkkipussi osunut ostoskoriin käytännössä joka reissulla, ihan vaan tavan vuoksi. Suklaakeksipaketti oli aina kaapissa ja hupeni sieltä viimeistään viikon sisällä. Nyt tulisi tavoille muutos.
Tiesin, että on aivan turha kuvitella jotain kevytratkaisua, tyyliin ”ostan karkkia, mutta syön vain vähän… pistän loput kaappiin…”. Ei sellainen toimi. Peli on raakaa, kaikki tai ei mitään. Yhden helpotuksen sääntöihin tein: jos herkut ostaa joku muu, silloin saa syödä. Näin ei elämästä tule ihan ankeaa, eikä tarvitse kärvistellä salaattia järsien muiden lappoessa herkkuja. Mutta sinkkutaloudessa voi itse määrätä mitä kaupasta kantaa.
Tästä sainkin suorastaan filosofisen oivalluksen ja mikäli olisin hieman markkinahenkisempi, tuotteistaisin sen oitis. Uusi, mullistava laihdutusmenetelmä. Menetelmä, jossa saat syödä mitä vain kotoasi löydät. Menetelmä, josta voisi käyttää vaikkapa nimitystä Laihduttajan Kauppataistelu. Menetelmä, jossa joudut torjumaan kiusaukset vain kaupassa ollessasi.
Pointti on se, että jos pääsee kaupasta ulos ostamatta mitään turhaa, on voittanut. Kauppa on ainoa paikka, missä pitää kilvoitella ja vastustaa houkutuksia. Kun olet päässyt ovesta pihalle ilman ainuttakaan turhaa herkkua kassissasi, ei herkkuja löydy kodistasikaan! Kukaan ei niitä sinne kanna, ja kun niitä ei siellä ole, et voi niitä syödä. Kas näin yksinkertaista se on. Unohda Nutrilett ja kaalipaastot: Laihduttajan Kauppataistelu tuottaa taatusti tuloksia. Samalla säästät rahaa, eikä ponnistella tarvitse kuin vain harvoin, eli silloin kun kuljet sen karkkihyllyn tai jäätelöaltaan ohi. Ja kuvittele sitä nautintoa joka kerta kun selviät voittajana ulos. Muista laihdutusmenetelmistä poiketen Laihduttajan Kauppataistelu lihottaa ainoastaan lompakkoasi eikä vaadi rankkaa treeniä ja hikeä. Toki liikunta nopeuttaa tuloksia, mutta tarkoituksena onkin pysyvä ja järkevä elämänmuutos.
Nyt on yli puoli vuotta mennyt, eikä tule enää mieleenkään ostaa karkkia tai suklaakeksipakettia kaupasta. Ne eivät enää houkuttele. Vain pari ensimmäistä viikkoa olivat vähän vaikeampia, sen jälkeen kaikki on sujunut hyvin ilman ainuttakaan retkahdusta. Jos joku tarjoaa karkin tai viinerin, syön sen kyllä, mutta ei niitä kukaan eteeni selkä vääränä kanna. ”Ei kyläkakko lihota”, kuuluu huittislainen sanontakin. Kiloja on pudonnut 5, eikä niitä kai tästä kropasta enempää tarvitsekaan pudottaa, mutta onhan herkkuihin normaalisti hukkaan heitetty ja nyt säästetty rahasummakin jo ihan kiva saavutus. Parasta on kuitenkin mielihyvä siitä, että on tahdonvoimaa ja sitkeyttä toteuttaa se, minkä itselleen lupaa. Kyllä se sinultakin onnistuu.
Se oli Sotkun munkki, joka oli viimeinen pisara. Tai viimeinen pala. Sen jälkeen elimistö päätti, että nyt loppuu roskaruuan ahtaminen ja viestitti sanomansa ankaralla vatsanpoltteella. Monen päivän makkara-, sipsi- ja olutkuuri mökillä oli loppu.
Ihan tavallinen pidennetty mökkijuhannus kavereiden kanssa Säkylässä se oli ollut. Perinteisiin kuului käydä Huovinrinteellä munkkikahveilla. Taidettiin käydä kaksikin kertaa. Jälkimmäinen vaaleanpunainen pumada sai päätöksen syntymään: nyt alkoi karkkilakko. Ensimmäistä kertaa huomasi, että kyllä sillä vaan jotain merkitystä on, mitä suuhunsa tunkee.
Mökiltä päästyäni laadin suunnitelman, joka oli yksinkertaisuudessaan seuraava: en osta kaupasta ainuttakaan karkkia, en keksejä, en sipsejä enkä mitään muutakaan kaloripitoista turhaa. Ennen oli pieni karkkipussi osunut ostoskoriin käytännössä joka reissulla, ihan vaan tavan vuoksi. Suklaakeksipaketti oli aina kaapissa ja hupeni sieltä viimeistään viikon sisällä. Nyt tulisi tavoille muutos.
Tiesin, että on aivan turha kuvitella jotain kevytratkaisua, tyyliin ”ostan karkkia, mutta syön vain vähän… pistän loput kaappiin…”. Ei sellainen toimi. Peli on raakaa, kaikki tai ei mitään. Yhden helpotuksen sääntöihin tein: jos herkut ostaa joku muu, silloin saa syödä. Näin ei elämästä tule ihan ankeaa, eikä tarvitse kärvistellä salaattia järsien muiden lappoessa herkkuja. Mutta sinkkutaloudessa voi itse määrätä mitä kaupasta kantaa.
Tästä sainkin suorastaan filosofisen oivalluksen ja mikäli olisin hieman markkinahenkisempi, tuotteistaisin sen oitis. Uusi, mullistava laihdutusmenetelmä. Menetelmä, jossa saat syödä mitä vain kotoasi löydät. Menetelmä, josta voisi käyttää vaikkapa nimitystä Laihduttajan Kauppataistelu. Menetelmä, jossa joudut torjumaan kiusaukset vain kaupassa ollessasi.
Pointti on se, että jos pääsee kaupasta ulos ostamatta mitään turhaa, on voittanut. Kauppa on ainoa paikka, missä pitää kilvoitella ja vastustaa houkutuksia. Kun olet päässyt ovesta pihalle ilman ainuttakaan turhaa herkkua kassissasi, ei herkkuja löydy kodistasikaan! Kukaan ei niitä sinne kanna, ja kun niitä ei siellä ole, et voi niitä syödä. Kas näin yksinkertaista se on. Unohda Nutrilett ja kaalipaastot: Laihduttajan Kauppataistelu tuottaa taatusti tuloksia. Samalla säästät rahaa, eikä ponnistella tarvitse kuin vain harvoin, eli silloin kun kuljet sen karkkihyllyn tai jäätelöaltaan ohi. Ja kuvittele sitä nautintoa joka kerta kun selviät voittajana ulos. Muista laihdutusmenetelmistä poiketen Laihduttajan Kauppataistelu lihottaa ainoastaan lompakkoasi eikä vaadi rankkaa treeniä ja hikeä. Toki liikunta nopeuttaa tuloksia, mutta tarkoituksena onkin pysyvä ja järkevä elämänmuutos.
Nyt on yli puoli vuotta mennyt, eikä tule enää mieleenkään ostaa karkkia tai suklaakeksipakettia kaupasta. Ne eivät enää houkuttele. Vain pari ensimmäistä viikkoa olivat vähän vaikeampia, sen jälkeen kaikki on sujunut hyvin ilman ainuttakaan retkahdusta. Jos joku tarjoaa karkin tai viinerin, syön sen kyllä, mutta ei niitä kukaan eteeni selkä vääränä kanna. ”Ei kyläkakko lihota”, kuuluu huittislainen sanontakin. Kiloja on pudonnut 5, eikä niitä kai tästä kropasta enempää tarvitsekaan pudottaa, mutta onhan herkkuihin normaalisti hukkaan heitetty ja nyt säästetty rahasummakin jo ihan kiva saavutus. Parasta on kuitenkin mielihyvä siitä, että on tahdonvoimaa ja sitkeyttä toteuttaa se, minkä itselleen lupaa. Kyllä se sinultakin onnistuu.
perjantai 18. tammikuuta 2013
Jotain positiivistakin
Katsoin eilen päivällä netistä Taloussanomien uutiset ja luin, että UPM lakkauttaa koko Rauman paperitehtaansa. Siinähän kaatuu koko kaupunki, ajattelin kauhuissani. Menin naapurihuoneeseen asiaa puimaan ja sain hieman lievitystä järkytykseeni: ei sentään koko tehdas lakkaa, vaan vain yksi neljästä paperikoneesta. On se silti 25 % sekin, ja työttömäksi veikataan jäävän yhdeksisenkymmentä työntekijää. Aikaisemmin telakalta on kuulunut huonoja uutisia. Maailmantalouden taantuman aallot alkavat ilmeisesti lyödä jo Raumalle saakka. Pari vuotta ollaankin ikään kuin kyyristelty aallonmurtajan suojissa, ja katseltu, kuinka muualla menee huonosti.
No, toisaalta Rolls-Royce ja Steerprop kuulemma porskuttavat potkureineen reippaassa myötätuulessa, eikä tässä mikään maailmanlopun tunnelma ole muutenkaan. Joka puolelta sinkoilevien huonojen uutisten sekaan silti kaipaisi lisääkin hyvää.
Siispä kannetaan oma korsi kekoon ja kerrotaan, että Rauman kirjastolaitos ainakin voi hyvin ja lainausluvut nousivat taas viime vuodesta. Prosentilla vain, mutta kumminkin. Keskimäärin Rauman kirjastosta tehdään 21,8 lainaa/asukas/vuosi. Se on hyvä lukema maan- ja maailmanlaajuisesti. Satakunnassa sillä saavuttaa kolmannen sijan Eurajoen ja Porin jälkeen. Olin uhonnut vuoden 2012 alussa Porin kaupunginkirjaston johtaja Asko Hurstille, että ohitamme heidät, mutta niin vain kävi, että heilläkin lainaus nousi prosentilla, joten olemme edelleen n. 0,2 lainaa jäljessä/asukas. Mutta onhan Pori toki maakuntakirjasto, ja painii periaatteessa ihan eri sarjassa, voi lohdutella. Tänä vuonna kyllä näytetään.
Mikäli joku muistaa, niin runsas vuosi sitten kirjoitin Kodisjoen kirjaston hiipuvasta käytöstä ja olin menossa pitämään sinne pientä hätäkokousta. Toisenkin kerran kävin Kodisjoella puhumassa seurakunnan kutsumana. Eihän esitykset mitään kuulijarynnäkköä aiheuttaneet, mutta ihmeesti vaan meni sanoma perille. Käytön oli kasvettava, ja kyllä se kasvoikin: 36% enemmän lainoja kuin vuonna 2011! Tietenkin pieniin lukuihin on helpompi saada suurta prosentuaalista kasvua, mutta kyllä kai tästä sen päätelmän uskaltaa tehdä, että palvelulla näyttäisi tarvetta olevan, ja että pieni patistelu herättää huomaamaan asian tärkeyden. Toivottavasti kodisjokelaiset käyttävät kirjastoaan reippaasti myös tänä vuonna, ja huomaavat mahdollisuuden tilata aineistoa myös muista kirjastoista.
Pääkirjastosta annettiin viime vuonna yli 490 000 lainaa. Espoon kirjasto listailee Suomen vilkkaimpia kirjastoja ihan rakennuskohtaisesti, ja huhun mukaan Rauman pääkirjasto mahtuisi tuohon TOP-30 –listaukseen. Kun muistetaan, että ko. listalla verrataan yksittäisiä kirjastorakennuksia väestöpohjasta riippumatta, niin vajaan 40000 asukkaan kaupungin kirjaston mukanaolo on kyllä mainio suoritus. Tosin onhan käyttö ollut Raumalla takavuosina vieläkin vilkkaampaa. Vuodet 2003-2004 olivat koko Suomessa kirjastonkäytön huippuvuosia, ja Raumalla kellotettiin yli 25 lainaa vuodessa asukasta kohden. Näihin aikoihin ei varmaankaan enää ole paluuta. Tai: mitäs se muuta vaatii, kuin että jokainen lainaa ne 25 kirjaa, lehteä, cd:tä tai elokuvaa vuodessa. Kaksi kuukaudessa ja kesälomalle yksi ylimääräinen. Ei todellakaan vaikeaa, loppujen lopuksi.
Ja mitä tämä lysti sitten maksoi? Tilinpäätöstä sorvaillaan näinä päivinä ahkerasti, ja mikäs on sorvatessa, kun tulotavoitteet ylitettiin ja menoraami alitettiin ja käyttö kasvoi. Hintalappu on kokolailla tasan 2,6 miljoonaa, josta palkkoja ja muita henkilöstökuluja 1,4 miljoonaa, lähes 800 000 euroa sisäisiä vuokra-, siivous-, ja atk-ylläpitomaksuja (jotka siis siirtyvät periaatteessa kaupungin taskusta toiseen) ja 365 000 euroa aineistohankintaan. Koko laitos 65 euroa/raumalainen/vuosi. On se aika halpaa näinä aikoina.
Saa sillä toki vaikka 40 litraa bensaakin. Sen verran minulla menee työmatkoihin viikossa.
perjantai 28. joulukuuta 2012
Ydinosaamista
Pankkiiri Janne Saarikko blogissaan 2009: ”Aikataulut on toinen merkittävä seikka. Alun perin laitoksen piti olla valmis vuonna 2009. Tämänhetkinen arvio on vuonna 2012, 38 kuukautta myöhässä. Todellista valmistumisaikataulua ei tiedä kukaan, itse kuvittelen aikataulun myöhästyvän lisää, ainakin tällä pelillä.”
Kyllä Janne oikein arveli. Olkiluoto 3 -nimellä kulkeva iisakinkirkko ei ole valmis 2012 ja moneen kertaan siirrettyä valmistumispäivämäärää on nyt lykätty tällä kertaa vuoteen 2015 (päivitys 12.2.2013: valmistumista on lykätty taas, vuoteen 2016). Harva maa voi koskaan ylpeillä maailman kuudenneksi kalleimmalla rakennuksella. Vertailun vuoksi: Olkiluoto 3:n arvioidulla hinnalla 4,7 miljardia euroa, voisi rakentaa 14 Pekingin monumentaalista Linnunpesä-stadionia ja vielä jäisi vajaat 250 miljoonaa johonkin muuhun kivaan. Eikä ole mitenkään varmaa, että kustannukset pysyvät nykyarviossaan, päinvastoin. Uudentyyppisen ydinvoimalan rakentaminen on osoittautunut jo painajaismaiseksi projektiksi tekijöilleen ja tilaajalle.
Rauman alueella ei töiden pitkittymisestä kuitenkaan olla oltu erityisen huolissaan. Työmaalla häärivät 4000 rakentajaa ja laitoksen maksamat yhteisöverot tuottavat Eurajoelle ja lähikuntiin suuren taloudellisen piristysruiskeen, jota ilman talousluvut olisivat huomattavasti ankeammat. Rakentajien mukana lähtisi valtava määrä ostovoimaa ja verotuloja. Ehkäpä ikuisesti rakenteilla oleva ydinvoimala olisi lähiseudulle turvallisempi ja tuottoisampi kuin valmiiksi saatettu prototyyppi, joka ei taida maksaa itseään takaisin kymmeniin vuosiin.
Kirjastossa Arevan työmaa näkyy ulkomaisten käyttäjien määrän nousuna. Puolalaiset työmiehet eivät Rauman kirjastoja ole juuri löytäneet, koska he kaiketi valtaosin asuvat työmaa-alueen lähistöllä, eikä harvoina vapaapäivinä enää riitä energiaa kirjastoreissuihin. Eurajoen kirjastossa heitä kuulemma näkee. En tiedä, kuinka monella puolalaisella on perhe mukanaan vai tehdäänkö töitä keikkahenkisesti parakkimajoituksessa. Ranskalaisia sen sijaan Raumalla asuu paljon ja Areva ylläpitää myös ranskalaista koulua. Melko säännöllisesti koululaiset vierailevat kirjastossakin.
Helpottaakseen ranskankielisten työntekijöidensä ja näiden perheiden viihtymistä, on Areva yhdessä Helsingissä olevan Ranskan instituutin kirjaston kanssa tehnyt Rauman kaupunginkirjaston kanssa sopimuksen ranskankielisen vaihtuvan kirjakokoelman tuomisesta pääkirjastoon. Joka kolmas kuukausi tuodaan Arevan kustannuksella noin sadan niteen kokoelma kirjoja ja lehtiä, niin aikuisille kuin lapsillekin. Kirjat luetteloidaan kirjaston työntekijöiden toimesta tietokantaan, ja ne ovat normaalisti kenen tahansa lainattavissa. Uuden erän saapuessa vanha poistetaan tietokannasta ja palautetaan Helsinkiin. Näin on mahdollista täydentää kirjaston omaa, noin parinsadan ranskankielisen romaanin kokoelmaa vaihtuvalla aineistolla. Yhteistyötä on jatkettu jo vuodesta 2006, ja kaikki raumalaiset pääsevät näin hyödyntämään kirjastonkin ”ydinosaamista” laajemmin.
Muitakin kieliryhmiä kirjasto toki palvelee. Pelkästään vieraskielisiä romaaneja löytyy seuraavasti: englanti 2322 kpl, saksa 516 kpl, venäjä 409 kpl, viro 154 kpl, espanja 76 kpl ja puola 47 kpl sekä pienempiä määriä muita kieliä. Näiden lisäksi on tietenkin jonkin verran myös lastenkirjoja ja tietokirjoja; englanniksi suuriakin määriä. Pääkirjastoon tilataan myös ulkomaisia lehtiä: 13 kpl englanniksi, 3 saksaksi ja yksi lehti venäjän-, espanjan- ja ranskankielellä. Palvelua puolestaan saa ainakin englanniksi, mutta työntekijöistä löytyy myös sujuvia saksanpuhujia ja taitaa joku ranskaakin osata.
On oletettavissa, että lähitulevaisuudessa vieraskielisen väestön määrä Raumallakin vain kasvaa. Olkiluoto kolmosen venahtanut aikataulu ei ole vienyt tilaajan luottamusta ydinvoimaan: nyt on vireillä jo neljännen voimalan rakentaminen. Kilpailutukseen osallistuu näillä näkymin 5 rakentajaa. Mutta ehkä pitäisi ottaa joku perusmallin voimala tällä kertaa?
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Ryynejä palkaksi
Paljonkohan on 30000 ohraryyniä? Suht iso säkki varmaan, mutta rahallinen arvo on aika pieni. Tekee siitä puuroa jonkun verran. Kolmellakymmenellätuhannella eurolla taas puuroa riittää vuosiksi, mutta eipä senkään saatuaan vielä kannata lottoamista lopettaa. Kirjailijan ura ei sovi niille, jotka uskovat kirjoittavansa rikastuakseen.
Finlandia-palkinnon 30000 euroa pokkasi tänä vuonna Ulla-Lena Lundberg, ja ohraryynit olivat puolestaan Heli Laaksosen perustaman, tuomaroiman ja omasta pussistaan kustantaman Kodiksamia-palkinnon voittopotti, mikä lahjoitettiin Eeva Kilvelle. Molemmat palkitut ovat pitkän linjan kirjailijoita, joiden tuotanto käsittää yli 20 teosta ja ura yli 60 vuotta. Vaikka Lundberg on ollut Finlandia-ehdokkaana neljästi, hän lienee suomenruotsalaisena kirjailijana suurelle yleisölle melkoisen tuntematon. Esimerkiksi 1987 kirjoitettua teosta ”Kalaharin hiekkaa”, on tänä vuonna lainattu Rauman kirjastosta tasan yhden kerran, ja tämä laina tehtiin 4 päivää sitten, Finlandia-voiton jälkeen. Eeva Kilpi on kolmen kirjallisuuden valtionpalkintonsa ansiosta ainakin vanhemmalle lukijakunnalle tunnetumpi, mutta varsinaisia bestsellereitä ei hänenkään tuotantonsa sisällä. Vuonna 2007 julkaistu romaani ”Unta vain” löytyy kirjastosta kuutena niteenä: yksikään ei ole lainassa.
Luetun, ostetun ja lainatun kirjallisuuden kärki on hyvin kapea. Valtaosaa suomalaisista kirjoista ei hivenen liioitellen sanottuna lue kukaan, eikä tällä ole mitään tekemistä niiden laadun kanssa sinänsä. Aivan kuin musiikissa: 99,5% tehdystä musiikista ei soi radiossa kertaakaan. Valtaosa urheilijoista urheilee piirisarjoissa tai kiertää latua itsekseen. Suurin osa taitavistakin taiteilijoista on hyvin tyytyväinen, kun saa edes joskus jonkun teoksen myytyä, tai edes ilmaiseksi siskonmiehen seinälle. Ei raha ole se, mikä heidät saa tekemään. Ei voi olla, sillä muuten he lopettaisivat.
Toisaalta, onhan se mukavaa työllään rikastua, tai tulla edes toimeen sillä, mitä mieluiten tekee. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle luovutettiin yli 5300 allekirjoitusta sisältänyt vetoomus kirjastojen lainauskorvausten korottamiseksi. Olisin voinut itsekin allekirjoittaa, jos olisin kampanjan huomannut. Kyseessä on summa, joka jaetaan kirjailijoille korvauksena kirjastolainoista, ja se on tällä hetkellä maksimissaan 4 senttiä/laina.
Tilastojen mukaan 96,7% korvausta saaneista joutuu tyytymään alle 5000 euron vuosikorvaukseen, 35%:n jäädessä alle 100 euron. Vain parikymmentä kaikkein suosituinta kirjailijaa (ulkomaiset mukaan lukien) saa korvauksia yli kymppitonnin. Syystä voidaan sanoa, ettei tällä korvauksella ole käytännössä juuri mitään merkitystä kirjailijan toimeentulon kannalta. Kun lainauskorvausten yhteissumma vuositasolla pyörii runsaassa kolmessa miljoonassa eurossa, nähdään, ettei sillä valtion taloudenkaan kannalta ole juuri mitään merkitystä. Vaatimus summan nostamiseksi 10 miljoonaan euroon ei tunnu kohtuuttomalta.
Joissakin kirjailijoissa pieni korvaus on herättänyt kapina-ajatuksia: miksi heidän teoksiaan lainataan käytännössä ilmaiseksi? Toisten mielestä ongelma ratkeaa helposti: lakkautetaan kirjastot, ja tällöin kaikkien ihmisten on ostettava kirja, ja näin kirjailijan tulot kasvavat. Joku aloitteleva kirjailija pohti, pitäisikö hänen kieltää kirjojensa lainaaminen kirjastosta, etteivät lainaukset vähennä myyntiä. Tai entäs jos kirjastojen käyttö olisi maksullista, ja näistä rahoista voitaisiin tilittää kirjailijalle enemmän?
Ajatus kirjastosta kirjailijan tuloja kuppaavana mörkönä on kuitenkin virheellinen. Kirjastosta lainataan eniten niitä teoksia, joita myös eniten myydään. Ihmiset eivät jätä suosikkeja ostamatta, vaikka ne saisikin kirjastosta ilmaiseksi lainaan. Todellista hyötyä kirjastosta saavat juuri tuntemattomat esikoiskirjailijat. Miten he saisivat teoksiaan esille ilman kirjastoa? Ei kukaan osta teosta, jonka olemassaolosta ei edes tiedä, tai joka ehtii kirjakauppaan vain lyhyen sesongin ajaksi, kunnes siirretään alahyllylle ja painoksen loppuessa unohdetaan. Kustantajatkaan eivät keskity mainostamaan kuin kourallista huippunimiä.
Kirjasto on turvallinen väylä tehdä koeajo: testata, onko kirja tarpeeksi hyvä, että sen voi ostaa itselle ja lahjaksi ja suositella muillekin. On turha kuvitella, että runoteosta myytäisiin enemmän, jos sitä ei saisi kirjastosta. Todennäköisesti nimittäin kirjastot ostavat runoteosta kokoelmiinsa jopa enemmän kuin sitä kaupoista myydään, ja näin tuovat osaltaan voita runoilijan leivälle. Omakustanteita taas on kirjakauppoihin melko turha edes tarjota, mutta kirjastolaitos ostaa niitäkin pilvin pimein. Tietokirjallisuuden markkinat puolestaan ovat niin vähäiset, että opukset häviäisivät tyystin näkyvistä ilman kirjastoja. Eivät tietokirjailijat hanki elantoaan kirjamyynnillä: kirjat tehdään apurahoilla ja elanto tulee luennoista tai muusta palkkatyöstä. Kirjoja tehdään paljon, mutta painokset ovat hyvin pieniä.
Tottakai jokainen kirjalliseen teokseen kuukausia tai vuosia uhrannut haluaisi työstään ”kunnon korvauksen”, ja nykyiset lainauskorvaukset ovat lähes naurettavan pieniä. Korvausten pienuuden perimmäinen syy ”tavallisen kirjailijan” kohdalla on kuitenkin se, että teosta ei ole lainattu paljon. Se ei ole ihmisiä kiinnostanut, ja tästä on kyllä turha syyttää kirjastolaitosta. Tekijälle itselleen teos on tärkeä, hän itse on nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa. Ideaalimaailmassa ja kirjailijan unelmissa palkka juoksisi ja ihmiset ostaisivat ja kiittäisivät. Mutta: kirjailijan, muusikon tai urheilijan ammatti on yksityisyrittämistä ja sidottu tulokseen. Jos tuloksia ei synny, ei synny tulojakaan. Siinä ei kysytä yrittämiseen käytettyä aikaa ja vaivaa, eikä niistä palkita.
Vaikka juoksisin joka päivä 8 tuntia pururataa ympäri, en koskaan voisi elättää itseäni urheilijana. En saisi rahaa, koska kukaan ei haluaisi maksaa. Kukaan ei haluaisi maksaa, koska tulokset olisivat liian vaatimattomia (tietysti 8 tuntia pururadalla taapertavan seuraaminen voisi huumorimielessä olla kiinnostavaa, mutta yleisö olisi varmasti hyvin pieni). Voisin olla katkera ja vaatia, että minun täytyy saada ponnisteluistani kunnon korvaus. Mutta radan varressa ihmiset vain huutelisivat, että mene jätkä töihin.
Finlandia-palkinnon 30000 euroa pokkasi tänä vuonna Ulla-Lena Lundberg, ja ohraryynit olivat puolestaan Heli Laaksosen perustaman, tuomaroiman ja omasta pussistaan kustantaman Kodiksamia-palkinnon voittopotti, mikä lahjoitettiin Eeva Kilvelle. Molemmat palkitut ovat pitkän linjan kirjailijoita, joiden tuotanto käsittää yli 20 teosta ja ura yli 60 vuotta. Vaikka Lundberg on ollut Finlandia-ehdokkaana neljästi, hän lienee suomenruotsalaisena kirjailijana suurelle yleisölle melkoisen tuntematon. Esimerkiksi 1987 kirjoitettua teosta ”Kalaharin hiekkaa”, on tänä vuonna lainattu Rauman kirjastosta tasan yhden kerran, ja tämä laina tehtiin 4 päivää sitten, Finlandia-voiton jälkeen. Eeva Kilpi on kolmen kirjallisuuden valtionpalkintonsa ansiosta ainakin vanhemmalle lukijakunnalle tunnetumpi, mutta varsinaisia bestsellereitä ei hänenkään tuotantonsa sisällä. Vuonna 2007 julkaistu romaani ”Unta vain” löytyy kirjastosta kuutena niteenä: yksikään ei ole lainassa.
Luetun, ostetun ja lainatun kirjallisuuden kärki on hyvin kapea. Valtaosaa suomalaisista kirjoista ei hivenen liioitellen sanottuna lue kukaan, eikä tällä ole mitään tekemistä niiden laadun kanssa sinänsä. Aivan kuin musiikissa: 99,5% tehdystä musiikista ei soi radiossa kertaakaan. Valtaosa urheilijoista urheilee piirisarjoissa tai kiertää latua itsekseen. Suurin osa taitavistakin taiteilijoista on hyvin tyytyväinen, kun saa edes joskus jonkun teoksen myytyä, tai edes ilmaiseksi siskonmiehen seinälle. Ei raha ole se, mikä heidät saa tekemään. Ei voi olla, sillä muuten he lopettaisivat.
Toisaalta, onhan se mukavaa työllään rikastua, tai tulla edes toimeen sillä, mitä mieluiten tekee. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäelle luovutettiin yli 5300 allekirjoitusta sisältänyt vetoomus kirjastojen lainauskorvausten korottamiseksi. Olisin voinut itsekin allekirjoittaa, jos olisin kampanjan huomannut. Kyseessä on summa, joka jaetaan kirjailijoille korvauksena kirjastolainoista, ja se on tällä hetkellä maksimissaan 4 senttiä/laina.
Tilastojen mukaan 96,7% korvausta saaneista joutuu tyytymään alle 5000 euron vuosikorvaukseen, 35%:n jäädessä alle 100 euron. Vain parikymmentä kaikkein suosituinta kirjailijaa (ulkomaiset mukaan lukien) saa korvauksia yli kymppitonnin. Syystä voidaan sanoa, ettei tällä korvauksella ole käytännössä juuri mitään merkitystä kirjailijan toimeentulon kannalta. Kun lainauskorvausten yhteissumma vuositasolla pyörii runsaassa kolmessa miljoonassa eurossa, nähdään, ettei sillä valtion taloudenkaan kannalta ole juuri mitään merkitystä. Vaatimus summan nostamiseksi 10 miljoonaan euroon ei tunnu kohtuuttomalta.
Joissakin kirjailijoissa pieni korvaus on herättänyt kapina-ajatuksia: miksi heidän teoksiaan lainataan käytännössä ilmaiseksi? Toisten mielestä ongelma ratkeaa helposti: lakkautetaan kirjastot, ja tällöin kaikkien ihmisten on ostettava kirja, ja näin kirjailijan tulot kasvavat. Joku aloitteleva kirjailija pohti, pitäisikö hänen kieltää kirjojensa lainaaminen kirjastosta, etteivät lainaukset vähennä myyntiä. Tai entäs jos kirjastojen käyttö olisi maksullista, ja näistä rahoista voitaisiin tilittää kirjailijalle enemmän?
Ajatus kirjastosta kirjailijan tuloja kuppaavana mörkönä on kuitenkin virheellinen. Kirjastosta lainataan eniten niitä teoksia, joita myös eniten myydään. Ihmiset eivät jätä suosikkeja ostamatta, vaikka ne saisikin kirjastosta ilmaiseksi lainaan. Todellista hyötyä kirjastosta saavat juuri tuntemattomat esikoiskirjailijat. Miten he saisivat teoksiaan esille ilman kirjastoa? Ei kukaan osta teosta, jonka olemassaolosta ei edes tiedä, tai joka ehtii kirjakauppaan vain lyhyen sesongin ajaksi, kunnes siirretään alahyllylle ja painoksen loppuessa unohdetaan. Kustantajatkaan eivät keskity mainostamaan kuin kourallista huippunimiä.
Kirjasto on turvallinen väylä tehdä koeajo: testata, onko kirja tarpeeksi hyvä, että sen voi ostaa itselle ja lahjaksi ja suositella muillekin. On turha kuvitella, että runoteosta myytäisiin enemmän, jos sitä ei saisi kirjastosta. Todennäköisesti nimittäin kirjastot ostavat runoteosta kokoelmiinsa jopa enemmän kuin sitä kaupoista myydään, ja näin tuovat osaltaan voita runoilijan leivälle. Omakustanteita taas on kirjakauppoihin melko turha edes tarjota, mutta kirjastolaitos ostaa niitäkin pilvin pimein. Tietokirjallisuuden markkinat puolestaan ovat niin vähäiset, että opukset häviäisivät tyystin näkyvistä ilman kirjastoja. Eivät tietokirjailijat hanki elantoaan kirjamyynnillä: kirjat tehdään apurahoilla ja elanto tulee luennoista tai muusta palkkatyöstä. Kirjoja tehdään paljon, mutta painokset ovat hyvin pieniä.
Tottakai jokainen kirjalliseen teokseen kuukausia tai vuosia uhrannut haluaisi työstään ”kunnon korvauksen”, ja nykyiset lainauskorvaukset ovat lähes naurettavan pieniä. Korvausten pienuuden perimmäinen syy ”tavallisen kirjailijan” kohdalla on kuitenkin se, että teosta ei ole lainattu paljon. Se ei ole ihmisiä kiinnostanut, ja tästä on kyllä turha syyttää kirjastolaitosta. Tekijälle itselleen teos on tärkeä, hän itse on nähnyt vaivaa ja käyttänyt aikaa. Ideaalimaailmassa ja kirjailijan unelmissa palkka juoksisi ja ihmiset ostaisivat ja kiittäisivät. Mutta: kirjailijan, muusikon tai urheilijan ammatti on yksityisyrittämistä ja sidottu tulokseen. Jos tuloksia ei synny, ei synny tulojakaan. Siinä ei kysytä yrittämiseen käytettyä aikaa ja vaivaa, eikä niistä palkita.
Vaikka juoksisin joka päivä 8 tuntia pururataa ympäri, en koskaan voisi elättää itseäni urheilijana. En saisi rahaa, koska kukaan ei haluaisi maksaa. Kukaan ei haluaisi maksaa, koska tulokset olisivat liian vaatimattomia (tietysti 8 tuntia pururadalla taapertavan seuraaminen voisi huumorimielessä olla kiinnostavaa, mutta yleisö olisi varmasti hyvin pieni). Voisin olla katkera ja vaatia, että minun täytyy saada ponnisteluistani kunnon korvaus. Mutta radan varressa ihmiset vain huutelisivat, että mene jätkä töihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)