perjantai 13. elokuuta 2010

Saaristokirjasto




Tänään avattiin Raumalla uusi kirjasto. Mitä, et ole kuullut vai? Lue siinä tapauksessa eteenpäin.


Kuuskajaskarin Saaristokirjasto on Rauman kaupungin, Kuuskajaskarin ravintolayrittäjän ja Kuuskajaskarilla toimivien seurojen yhteistyönä synnytetty kokeilu, pieni kirjastopiste Kuuskajaskarin entisessä kasarmirakennuksessa, tilausravintolan tiloissa. Täältä löytyy tällä hetkellä noin parinsadan niteen kokoelma kirjoja ja lehtiä, joiden teemat valtaosin liittyvät mereen; erityisesti Selkämereen ja Rauman meriympäristöön. Mukana on lisäksi viihteellisempää kirjallisuutta Cornwellia ja Paasilinnaa myöten.

Yksityisestä kansalaisaloitteesta lähtenyt hanke toimii kokonaan vapaaehtoisvoimin. Aineisto on saatu lahjoituksena, Rauman kaupunginkirjasto on lisäksi hankkinut kirjoja yli 800 eurolla kirjaston käyttöön. Kirjastopisteessä on hyvät lukutilat muhkeine nojatuoleineen, ja kirjoja on mahdollisuus ihan oikeasti lainata. Lainaus ja palautus tapahtuvat omatoimisesti vihkoon merkitsemällä ja valvontakamera auttaa rehellisyyteen. Aineistoa saa viedä saaren ulkopuolelle vain ravintolanomistajan erityisluvalla. Kokoelma on siis tarkoitettu Kuuskajaskarilla vierailevien käyttöön. Saarella on majoitustoimintaa ja monet yöpyvät useita päiviä tai jopa pidempään. Kokoelman avulla voi tutustua alueen luontoon tai syventyä sadepäivinä dekkarin tunnelmiin. Lapsillekin on meriaiheisia kirjoja, joiden avulla vältetään tylsistyminen.

Kirjasto on auki elokuussa viikonloppuisin klo 12-15, ja vakituisemmin toiminta lähtee käyntiin ensi kesäkuussa, jolloin se on auki päivittäin aina elokuun loppuun saakka. Kokoelmaa täydennetään vielä talven aikana ja mikäli käyttäjiä riittää, uutta materiaalia hankitaan säännöllisesti. Kirjastohuoneessa toimii myös Selkämeren kansallispuiston infopiste.

Vierailimme osastonjohtaja Maisa Hyytisen kanssa kirjaston ”avajaisissa”, eli tiedotusvälineille järjestetyssä pienessä infotilaisuudessa. Kuvia tuli räpsittyä paljonkin, laitetaan niitä sitten Facebookiin lisää näytille. Ilma ja saari olivat kauniita, ja meininki hyvä. Kirjastotila oli nätisti järjestetty, ja ensimmäiset asiakkaatkin saatiin paikalle sopivasti median tentattavaksi.




Vaikkei Saaristokirjaston ole tarkoitus olla mikään turistimagneetti, se on yksi kokeilu lisää saada tämä ainutlaatuinen saari vetovoimaisemmaksi. Minusta Rauman kaupungin ei kannata hukata tilaisuutta muuttaa Kuuskajaskari ja Rauman saaristo yleensäkin tunnetummaksi osaksi Raumaa ja luoda siitä Vanhan Rauman veroinen matkailuvaltti. Saari on tietenkin aina saari, joten mitään suuria turistimassoja ei sinne voi ihan logistiikankaan vuoksi tuoda. Mielessä kajastavat kuitenkin kesäleirit, elämyshotellit, erilaiset kesätapahtumat…jos ei nyt Raumanmeri-rockia, niin vähän rauhallisempaa yleisötapahtumaa. Vuosikymmeniä armeijan nahkasaappaiden alla kestäneen saaren luulisi kestävän suurempaakin yleisömäärää. Ja saisiko sinne jostain hiekkarannankin, kuka ties. Jo nyt saarella on monenlaista toimintaa ja alueen rakennuksia laitetaan kuntoon. Vesibussi kulkee kesäisin ja ainakin kunnon talvina taitaa saarelle päästä jäätäkin pitkin. Ainakin sinne on autoja tuotu jollain konstilla.

Poiketkaapa ihmettelemässä! Kuvan kaverikin oli jo siellä. Oli vain hieman ujo esiintymään kuvissa ja laittoi sorkkaa toisen eteen aina kun piti poseerata.



P.S. Pahuksen vaikea saada näitä kuvia tähän blogiin niin, ettei teksti muutu hankalaksi lukea. Valitan, ja yritän jatkossa kehittyä.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Ilmainen, kallis ja aineeton

Cd-levyjen myynti on kahdeksassa vuodessa laskenut yli 40%, ja lasku vain kiihtyy. On ennustettu, että koko formaatti kuolee kymmenessä vuodessa musiikin oston siirtyessä kokonaan nettiin. Nettikauppa on kasvanut rajusti, vaikkei vielä läheskään korvaa levymyynnin laskua. Vaikka levy-yhtiöt kaivavat aina esille piratismikortin ja laittoman tiedostojakelun, on todellinen syy levymyynnin vähenemiselle kulttuurin muutos. CD, esine, ei sinänsä monelle musiikin kuuntelijalle merkitse mitään. Todelliset musiikin harrastajat ja keräilijät, ja innokkaat fanit kyllä ostavat levynsä nimenomaan levyinä (eräs signaali on LP-levyjen kasvanut myynti), mutta heitä on kuitenkin vähän. Valtaosa kuuntelee ”ihan laidasta laitaan” musiikkia, siihen suuremmin paneutumatta ja heille cd on vain hankala, hauras ja kallis esine. MP3 –soitin on käyttömukavuudeltaan ja laajuudeltaan murskaava, puhumattakaan nettiradiosta.

Monet ovat sitä mieltä, että on järjetöntä maksaa musiikista, kun ilmaiseksikin saa, ja unohtavat sen, että musiikin tekeminen ei kuitenkaan ole ilmaista. On totta, että lähes kaikki musiikki on kuunneltavissa netissä, eikä tarvitse olla kovin suuri guru kyetäkseen lataamaan musiikin itselleen maksamatta senttiäkään. Tätä kehitystä ei voi estää, ja se tulee mullistamaan musiikin myymisen ja tekemisen. Aineettoman hyödykkeen ilmainen nauttiminen ei kovinkaan monen mielessä aiheuta suuria moraalisia kädenvääntöjä. Jotkut pitävät laitonta musiikinjakoa jopa siunauksena: huono musiikki ladataan ja hylätään, hyvä musiikki ostetaan, ja tästä seuraa, että huonon musiikin valmistaminen vähenee ja vain ne artistit pärjäävät, jotka ovat aidosti hyviä.

Vaikka tällainen ideaalinen malli ei todellisuudessa toimi, koska musiikin hyvyys ja huonous ovat lähes täysin subjektiivisia asioita, niin ajatuksessa on pointtinsa: miksi ylipäätään huonoa musiikkia pitäisi ostaa? Ei autoakaan osteta koeajamatta, mutta cd-levyn sisällöstä ei välttämättä tiedä kuin sen yhden hittibiisin, jos sitäkään. 20 euron arpajaiset siis, ja vaikka sisältö ei miellyttäisikään, palautusoikeutta ei tunneta. Ehkäpä musiikkimyynnin väheneminen todellisuudessa kertookin vain musiikin huonoudesta ja täytebiisien hylkäämisestä? Miksi maksaa sellaisesta, mitä ei kuuntele? Netistä voi ostaa valikoiden vain ne kappaleet, jotka haluaa.

Yllättävää minusta on, että myös kirjastojen cd-lainaus vähenee tasaisesti. Täältähän saisi valtavan määrän musiikkia ilmaiseksi, ja ihan laillisesti! Kopion tekeminen lainatusta cd:stä on aivan laillista. Taitaa vain olla niin, että se on kuitenkin monille liian hankalaa ja hidasta verrattuna netin google + download –menetelmään tai Spotifyn valtavaan musiikkiarsenaaliin. Jääkö kirjastojen tehtäväksi välittää sellaista musiikkia, jota netistä ei löydy? Onko mahdollista, että musiikkia ei vain yksinkertaisesti kuunnella niin paljon kuin ennen? Ainakin sitä tuotetaan enemmän kuin koskaan.

Itse en ole koskaan ladannut musiikkia netistä, mutta kopioita olen kyllä levyistäni tehnyt, ja ystävienkin levyistä. En osaa kuvitella maksavani musiikkitiedostosta. Haluan ostaa konkreettisen tavaran, jotain jota voi pitää kädessä, katsella ja ehkäpä 10 vuoden päästä myydä eteenpäin. En halua, että kaikki vuosien varrella ostamani musiikki häviää olemasta, kun mp3-soitin hajoaa tai DRM-suojatut kappaleet katoavat, kun nettimusiikkikaupan serveri suljetaan. Olkoon vain vanhakantaisen materialistinen näkemys tai ekologisesti epäilyttävää: haluan esineen. Minulle musiikki on muutakin kuin ääni: se on äänen ja sitä välittävän ja tukevan esineen yhdistelmä.

Soitan samoja levyjä kymmeniä vuosia, satoja kertoja. Radiota en kuuntele. Autossani soi aina musiikki. Muovikassillinen cd-kopioita on aina etupenkillä, ja myönnetään, se ei ole kovin kätevää. Toistaiseksi en kuitenkaan omista USB-paikalla varustettua soitinta, jotta voisin siirtyä muistitikkuun. Originaalit levyt ovat kotona hyllyssä. Soitan samoja levyjä ja ostan samoja levyjä. Minulla voi olla toistakymmentä versiota samastakin albumista, identtistä musiikkia. Ostan nimittäin levyjä lähinnä keräilytarkoituksessa, formaatista riippumatta, esineinä. Myös vinyylejä ja kasetteja, vaikka minulla ei ole edes levysoitinta. Tosin eipä niitä LP-levyjä voisi muutenkaan soittaa, kun useimmat ovat vielä avaamattomissa muoveissa, joita ei tulla koskaan avaamaan. Niillä oleva musiikki kuitenkin soi, toisessa formaatissa, eikä unohdu. Se on tapani osoittaa uskollisuutta, kunnioitusta ja kiitollisuutta niitä harvoja kohtaan, jotka ovat onnistuneet luomaan hyvää musiikkia.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Kesän nostalgiapläjäys

Olen huomannut itsessäni selvän taipumuksen nostalgiaan, kaipuun jonnekin ihmeellisiin vanhoihin hyviin aikoihin. 70- ja 80-lukuun, jolloin vielä asiat olivat hyvin ja jokaisella paikkansa. Pelkkää nostalgiaa ja kuvitteluahan tämä on, koska ensinnäkään en juuri mitään ko. ajoista 1973 syntyneenä muista ja toisekseen tiedän, että jätän muistamatta kaikki tolkuttoman kömpelöt, vanhanaikaiset ja hankalat asiat ja sen, että lihaa oli pöydässä vain sunnuntaisin, autona Warre ja halusin isona Suomen seuraavaksi kekkoseksi. Totta kai moni asia on niistä ajoista parantunut.

Mutta silti. Tuntuu, että jotain noissa ajoissa oli, mikä nykyään puuttuu. Optimismi, usko siihen, että asiat paranevat ja että itse pystyy niihin vaikuttamaan. Ammattiylpeys ja tieto siitä, että kuului porukkaan, joka piti yhtä. Selkeys tulevaisuudesta ja tehtävistä. Ei tarvinnut olla moniosaaja, kunhan osasi sen homman, missä oli töissä. Joka tippaa ei tiristetty irti: tehokkuus ei ollut kaiken perusta. Jokaiselle löytyi edes joku homma, vaikka se olisikin ollut nykypäivän mittapuulla täysin turha ja hyödytön. Oli paljon vähemmän informaatiota ja kontakteja. Kaikki oli paljon hitaampaa. Jos oli kiire, lähetettiin pikakirje. Perillä viimeistään ylihuomenna.

Aloin miettiä näitä osuessani kesälomamatkalla etelärannikolla sijaitsevan ja tänä vuonna Loviisan kaupunkiin liitetyn Pernajan kunnan kirjastoon. Siellä on jo usean vuoden ajan toiminut posti, jota kirjaston työntekijät hoitavat. Kunta saa siitä noin 450 euron korvauksen kuukaudessa Itellalta. Halpaa lystiä, ja toimiihan se, kirjastotöiden ohessa. Varsinaisia Postin työntekijöitä ei enää tarvita.

Ennen postinhoitaja oli arvostettu ihminen, postitoimiston johtaja suorastaan herra. Ja herroja piisasi, koska toimipaikkoja oli parhaimmillaan Suomessa yli 4500 kpl. Nykyään tullaan toimeen hieman yli tuhannella, ja niistäkin 90% on kesäapulaisten ja kassojen sivutöinään pyörittämiä asiamiesposteja. Ennen postin pitoon tarvittiin pitkä koulutus: kirjeiden oikeaoppiseen leimaukseenkin oli ohjeet. Nykyään asiakas saa auttaa virkailijaa oikean postimaksun löytämiseksi ja postimaksutarran tulostaminenkin saattaa olla vuorossa olevalle apulaiselle liian vaikeaa. Hän on tullut kesätöihin kauppaan, eikä hän tiedä postinkulusta mitään, ei ole ehditty opettamaan. Ja mitä välii, kun syksyllä tää loppuu kuitenkin. Työpaikat eivät ole enää pysyviä vaan työurat ovat kuin vanhanajan maantie: välillä hiekkaa, välillä öljysoraa ja paljon mutkia ja mäkiä. Kunhan suoriutuu jotenkuten pätkältä toiselle, kaikki on ok. Mitään reittiä ei tarvitse opetella ulkoa.

Töiltä on nykyään riisuttu vaativuuden naamio. Naamio, joka tehtiin virkapuvulla, pitkällä uralla, koulutuksella ja komealla tittelillä. Postitirehtööristä tuli kassaharjoittelija, ja homma toimii silti. Jotenkuten, mutta toimii. Eivät useimmat työt ole ylivoimaisen vaikeita, ja harva homma on sellainen, ettei sitä tekemällä oppisi välttävästi (okei, lentäjän ja aivokirurgin on syytä harjoitella hieman ensin). Virka-aseman antaman naamion mukana lähti kuitenkin myös toisen työn ja opiskelun kunnioitus ja työntekijän ammattiylpeys ja omistautuminen työlleen. Työntekijät laitettiin kilpailemaan koko maailman työntekijöiden kanssa. Kuka halvimmalla tekee, hän saa paikan, kaikki ovat korvattavissa. Valtava määrä ihmisiä muuttui työmarkkinoiden silmissä turhiksi. Heille ei riittänyt tehokasta, järkevää työtä ja he putosivat pois.

En minä halua takaisin junanlähettäjiä tai elokuvalippujenrepijöitä tai herroittelua ja virkapukuja. Virkapuvut ovat vain teatteria, tiedän sen. Mutta uskon, että tarvitsisimme eräänlaiset henkiset virkapuvut, jotka näyttävät asemamme itsellemme ja muille, ja joista näemme, että töissä on ammattilainen. En kaipaa pönötystä ja ylemmyydentuntoista virkamiesmäisyyttä, vaan puvut, jotka ansaitaan ammattitaidolla. Puvut, joita ei voi vain ottaa pukuhuoneen nurkasta ja sovittaa jokaisen päälle. Tarvitsemme työn ja hyvän työntekijän kunnioitusta ja vanhanajan ammattiylpeyttä, jossa huonoa jälkeä ei kehdata päästää käsistä. Tietoa siitä, ettei kaikkea työtä voi tehdä kuka vaan, kun muilta töiltä ehtii, jotenkuten. Jokaiselle on oma paikkansa, jokaisella oma erityisosaamisalueensa. Niin aivokirurgian ammattilaisella, postin ammattilaisella kuin kirjastonkin ammattilaisella.

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Rauman paras paikka

Kylläpä lämmitti toukokuun lopun Länsi-Suomen nuortenpalsta, jossa lähes sivun kokoisessa jutussa kerrottiin nuorten valitsemia parhaita paikkoja Raumalla. Heti ensimmäisenä, ja isoimmassa kuvassa oli Rauman pääkirjasto, jota valinnan tehnyt 17-vuotias neito kuvaili sanalla valoisa. Kyllähän parhaiksi paikoiksi oli nimetty myös Rauman jäähalli ja Rauman saaristo, mutta sen kestän kyllä.

Usein sitä ei huomaa ajatella, mikä onni on olla töissä paikassa, jonne asiakkaat tulevat vapaaehtoisesti ja useimmiten vielä kiittävät. Mikä muu virasto tai laitos pystyy tähän? Asiakkaiden kiitos on niin suuri voimavara, että surkeat palkatkin joskus pääsevät unohtumaan. Voiko vaikka ulosottoviranomainen tai katsastaja koskaan saada asiakkailta aitoa, iloista kiitosta työstään? Ainakaan päivittäiseen rutiiniin se ei taatusti kuulu.

Jos minulta olisi 80-luvun puolivälissä kyselty silloisen kotikaupunkini Huittisten parasta paikkaa, niin kyllä se kirjasto olisi ollut. Muistan vieläkin tarkasti ne jyrkät porrasaskelmat, jotka johtivat nykyisin nuorisotilana toimivan 30-luvun punaisen puurakennuksen eteisestä kirjastotiloihin. Silloin ei rakennusten esteettömyys ollut vielä ajatuksissa, pyörätuolilla ei kirjastoon ollut asiaa. Irtonainen harmaa muovimatto painui jalkojen alla, nuortenosasto oli heti ovesta vasemmalla. Joskus aloitin lukemaan sitä alusta aakkosjärjestyksessä, mutta väsyin jo ennen kuin sain A-kirjaimen loppuun.

Lainaustiskiä vastapäätä olivat puiset kortistokaapit. Sieltä selattiin, oliko kirjastossa jokin haluttu kirja. Muistaakseni sitä piti vielä tiskiltä kysyä erikseen, oliko kirja mahdollisesti lainassa. Kirjastokortti oli vaaleanpunainen ja pahvia. Kirjastokorttini numero oli 4105. Kirjojen takana oli tasku, johon laitettiin pahvinen eräpäiväkortti: joka kirjalla oli oma korttinsa, mistä näki edellistenkin lainojen eräpäivät.

Muutaman pöydän käsittävä ”lehtisali” oli lainaustiskin oikealla puolella, tiskin sivuitse taakse mentiin aikuistenosastolle, josta jo runsaan kymmenen vanhana raahasin äidin kauhuksi Stephen Kingin tiiliskiviä (ja vannoin painajaisiin yöllä herätessäni, etten koskaan sellaisia enää lue…ja luin kaikki monta kertaa uudestaan). 80-luvulla Kingikin kirjoitti vielä oikeasti pelottavia kirjoja, tässä aika ei kultaa muistoja.

Kortistolaatikon vierestä lähdettiin tietokirjaosastolle, jossa vuoden 1983 painos Gibbonsin koko maailman postimerkkiluettelosta sai harrastukseni vireille. Uutta painosta ei koskaan kirjastoon ostettu, mutta puhelinluettelon kokoinen ja näköinen luettelo oli minulla lainassa vuositolkulla. Muistaakseni ei ollut mitään rajaa, kuinka monta kertaa lainan sai uusia.

Aikuistenosaston perällä oli muutaman porrasaskelman korkeammalla hyllyjen ympäröimä käsikirjasto ja lukutila, jossa luettiin sarjakuvat, pelattiin kavereiden kanssa shakkia tai tehtiin läksyjä, joskus jopa esitelmiä. Kirjaston harmaapäisen klassinen täti tuli joskus rauhoittamaan menoa: ”SSSHHH!! Ei saa huutaa!”, ja silloin oltiin vähän aikaa hiljempaa.

Minulle kirjasto on aina ollut ensisijaisesti Huittisten vanha kirjasto. Sehän sinnitteli käytössä vielä koko 90-luvunkin, kunnes lopulta uusi, hieno ja iso kirjastorakennus saatiin aikaiseksi. Siellä en ole käynyt montaakaan kertaa. Toivottavasti pystyisin vaikuttamaan siihen, että 20 vuoden päästä joku muistelee, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa paras paikka Raumalla oli kirjasto.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Kirjastoidean iskulauseita

Aurinko paistaa, on kesäkuu, on perjantai ja kello 16.00. Minä poika se vaan istun toimistossa ja tuijotan tyhjää Wordin sivua. Pitäisi tehdä blogi.

Onko tämä nyt sitä valkoisen paperin kammoa?

Lukija (noh, voihan heitä olla kaksikin...) tuskin raivostuu, jos tässä kohdassa hieman oikaisen ja lainaan jo aiemmin keväällä värkkäämääni tekstiä. Parempi nimittäin julkaista tarkkaan punnittua, kuin nopeasti ja väkisin väännettyä. Tässä on painavaa asiaa tiivistetyssä muodossa. Tiesitkö SINÄ tämän kirjastosta? Muistitko? On aika kerrata ja ajatella.

-Kirjasto on ekologisuuden ja kierrätyksen edelläkävijä. Jokainen kirja, jonka lainaat ostamisen sijaan, pienentää hiilijalanjälkeäsi!

-Kirjasto on tasa-arvon edelläkävijä. Kokoelmassa huomioidaan kaikki aatteet, näkemykset ja osapuolet. Kirjasto ei sensuroi!

-Kirjasto on teknologian edelläkävijä. Kirjastot toivat internetin ja tietotekniikan ensimmäisinä kaikkien käyttöön, tarjoten välineet ja opetuksen. Uudet innovaatiot löydät tulevaisuudessakin kirjastosta!

-Kirjasto on verkostoitumisen edelläkävijä. Kirjastot ovat toimineet maakunnallisessa ja valtakunnallisessa yhteistyössä jo vuosikymmeniä!

-Kirjasto on laaja. Kokoelmissa on kaikki: kirjat, musiikki, elokuvat ja paljon muuta!

-Kirjasto on ammattitaitoinen. Kirjaston työntekijöiden koulutustaso on säädetty lailla. 45 prosentilla kirjaston työntekijöistä tulee olla korkeakoulututkinto!

-Kirjasto on lähellä. Lähikirjastot ja kirjastoauto tuovat kirjaston kaikkien ulottuville. Kattavien verkkopalveluiden avulla voit käyttää kirjastoa melkein missä tahansa!

-Kirjasto on raumalainen. Kirjasto tukee paikallisia yhdistyksiä, taiteilijoita ja muita toimijoita tarjoamalla tiloja ja järjestämällä näyttelyitä ja tapahtumia!

-Kirjasto on halpa. Kirjastolaitos käyttää vain noin prosentin kaupungin budjetista ja tästäkin rahasta jopa yli puolet tulee valtiolta!

-Kirjasto on keidas. Kirjasto on paikka, jossa voi viettää aikaa, rauhoittua, opiskella. Kirjasto on paikka, jossa saa olla!

-Kirjasto on ainutlaatuinen. Kirjasto antaa kaiken tämän perimättä käytöstä maksua. Vastaavaa palvelua ei ole olemassa!

Mietipä.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Facebook-kirjastonhoitajat

Taannoin ahtaajalakon yhteydessä tutuiksi tulleet ns. facebook-ahtaajat ovat Raumalla saaneet kaimoja. Nyt ei kuitenkaan olla värväämässä rikkurityövoimaa tietopalveluun, vaan kyseessä on Rauman kirjaston kurkotus sosiaaliseen mediaan. Tämän viikon alusta ovat olleet toiminnassa kirjaston omat facebook-sivut, joiden tarkoitus on toimia hieman nettisivuja kevyempänä tiedotus- ja palautekanavana kirjaston asiakkaille. Käykää katsomassa kirjaston etusivun linkin kautta. Tätä eivät muut virastot vielä Raumalla tarjoa.

No, totta puhuen en itse ole naamakirjaa aikaisemmin edes avannut, enkä muutenkaan kunnostautunut sosiaalisessa mediassa. Tämä blogikin on ensimmäiseni, eikä minulla ole kotisivujakaan. Meikäläinen on ehkä enemmän kirjeposti-ihmisiä. Kulttuurin muutoksen olen kuitenkin havainnut, ja ihmisen pyrkimyksen tavoitettavuuteen ja itsestään kertomiseen sähköisesti. Hahmotellaanpa kehitystä: ensimmäinen yhteys ihmisten kesken tietokoneen välityksellä oli sähköpostiosoite. Se mahdollisti kontaktin yleensä yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Viesti kulki, se luettiin ja siihen vastattiin.

Seuraavaksi tuli netti, ja yksityisten ihmisten internet-sivut. Lukijakunta laajeni; sivun laatija saattoi kertoa mielipiteistään ja harrastuksistaan aivan satunnaisillekin ihmisille, jotka sattuivat osumaan hänen sivulleen. Nettisivujen haitta on kuitenkin niiden kankeus ja yksisuuntaisuus. Ne eivät juuri anna lukijalle kommentointimahdollisuutta, varsinaista kommunikointia ei synny. Päivittäminen on hankalaa ja näyttävien kotisivujen aikaansaanti vaatii jo jonkinlaista osaamistakin. Muutosten seuraaminen edellyttää lisäksi lukijalta jatkuvaa aktiivisuutta. Parhaiten nettisivut toimivatkin melko staattisina, vanhentumattoman perustiedon tarjoajina.

Nopeampaan ja aktiivisempaan mielipiteiden välitystarpeeseen tulivat vastaamaan blogisivustot. Helposti päivitettävinä ja kommentointimahdollisuudella varustettuina ne olivat aimo harppaus kohti entistä osallistuvampaa mediaa. Mielenkiintoisten blogien löytäminen tuntuu kuitenkin ainakin näin aloittelijasta vaikealta: kunnollista hakumahdollisuutta ei ihmeekseni löydy ainakaan tästä bloggerista (tai sitten en vaan osaa…melko todennäköinen vaihtoehto). On vain ”seuraava blogi” –linkki, joka arpoo satunnaisen blogisivun. Tein kokeilun omalta sivultani, mutta sinänsä hauska ja addiktoivakin linkki toi eteeni harvinaisen yksipuolista materiaalia. Johdatusta tai ei, peräti viisi ensimmäistä satunnaista blogia olivat uskonnollisia, pyhäkoulusivuista aina kadotuksen kauhuja maalaavan amerikkalaispastorin sivuille asti. Kuudes johdatti perinteisempään mielipideblogitekstiin, jossa esitettiin kymmenkohtainen suunnitelma Amerikan (ja varmaan maailmankin) pelastamiseksi, sisältäen mm. kaikkien Usan joukkojen vetämisen maailmalta, ulkomaalaisten maahanpääsyn estämisen (maksimissaan 90 päivän oleskelulupa, ei ketään ”terroristivaltioista”, ei yli 21-vuotiaita opiskelijoita (”koska he ovat terroristeja”)), kaiken ulkomaanavun lopettamisen, YK:n päämajan siirtämisen autiolle saarelle ja kaikkien amerikkalaisten lähettämisen kauneus- ja käytöskouluun. Ei sekään oikein ollut sitä mitä hain.

Facebook-tyyppiset sivustot ovat ikään kuin kevennettyjä blogeja. Paljon lyhyitä päivityksiä. Toisin kuin blogit, facebookissa on helppo hakea henkilön tai yhteisön nimellä sivuja. Päivitykset saapuvat automaattisesti käyttäjän sivulle. Sen sijaan, että lukija hakisi tekstejä, tekstit tuodaan hänen luokseen. Verkkomainen ja viruksenkaltaisesti leviävä rakenne mahdollistaa informaation leviämisen erittäin nopeasti ja laajalle. Tiedotuskanavana facebook onkin huomattavasti tehokkaampi ja nopeampi kuin staattiset nettisivut. Tietenkin tämä edellyttää tietoja haluavalta sen verran aktiivisuutta, että ilmoittautuu facebookissa sivun ylläpitäjän faniksi. Rauman kirjasto on saanut viikossa 44 fania, joten vielä mahtuu lisää. Täytyy varmaan itsekin rekisteröityä...ilmoittauduin jo kirjaston henkilökunnan järjestämään facebook-pikakoulutukseenkin. Vertailuna voin kertoa, että Porin kirjaston facebookissa on 360 fania. Kyllähän me aina porilaiset hakataan, eikö!?

torstai 6. toukokuuta 2010

24/7

Täydellinen vapaus lienee ihmisen ikiaikainen unelma. Utopia joka hetkessä olevasta vapaudesta valita ja toteuttaa mieltymyksiään oman pään mukaan. Haluan jotain; teen sen, saan sen. Olen joka paikassa, kaikkien kanssa, kaikki on ulottuvillani ja mahdollista ponnistelematta.

Näin meille ainakin uskotellaan. Kaupallistetussa yhteiskunnassa vapaus on vapautta ostaa ja käyttää. Vapautta valita rajattomasta määrästä vaihtoehtoja. Onko se vapautta? Eivätkö rajattomat valinnanmahdollisuudet itse asiassa rajaa vapauttamme, johda ylikuormitukseen ja valinnanvaikeuteen? ”Valitse minut! Valitse minut!” vaihtoehdot huutavat miljoonien äänten kuorona. Minkä minä valitsen kaikessa tässä vapaudessani? Valitsinko sen, jota halusin eniten? Valitsinko sen, joka huusi kovimmin? Valitsinko sen, mihin minulla oli varaa? Huijattiinko minua??

Elintarviketyöläisten liitto SEL on lakossa, koska liitto ei hyväksynyt työnantajapuolen ehdotusta työaikarajoitusten väljentämiseksi. Liiton mukaan esitys sallisi 10-tuntiset työpäivät ja 6-päiväiset työviikot ilman ylityökorvauksia. Aikaisemmin viime kuussa hallitus vapautti kauppojen aukioloajat, niin että isotkin liikkeet voivat pitää ovensa auki vaikka vuorokauden ympäri joka päivä. No mitäs huonoa siinä sitten on, jos pääsee sunnuntaina kauppaan? Enää ei tarvitse sunnuntai-iltana maksaa maitotölkistä kiskurihintaa kioskilla, tai sinnitellä marketin perjantairuuhkassa. Sunnuntaina on kaupoissa tilaa, ja jos suklaalevyn himo iskee kello 3 yöllä, niin siitä vaan, kauppaan ja valitsemaan.

Kuten useimmat viime vuosien lakimuutoksista, on tämäkin muutos tehty suuren rahan toiveiden mukaisesti. Niinpä voittajia eivät ole kuluttajat, kuten voisi näyttää, vaan suuret kauppaketjut. Jo hyvin lyhyessä ajassa on nähty, että rajoittamaton aukiolo on lisännyt vain suurien ketjujen myyntiä. Niillä nimittäin on varaa ja resursseja pitää ovia auki vaikka vuorokauden ympäri. Pienet liikkeet sen sijaan kuihtuvat. Kauppias ei voi olla aina töissä, eikä hän pysty palkkaamaan liikkeensä ylläpitoa ympäri vuorokauden. Pienelle yksikölle on kaikki muutenkin kalliimpaa ja siksi hinnatkin ovat korkeammat. Mitä rikkaampi olet, sitä vähemmän mistään maksat. Niin toimii suuruuden ekonomia. Lopulta käykin niin, että näennäinen vapauden lisääminen johtaa pienempien toimijoiden häviämiseen ja kuluttajan valinnanvapauden kaventumiseen.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Timo Anttila uskoo, että kaupallisten palveluiden ”työaikakäsitteiden laajentaminen” (mikä hieno eufenismi!) johtaa väistämättä siihen, että myös julkisten palvelujen aukioloaikoja halutaan laajentaa. Miksi virastot ovat auki 9-16, miksei meillä ole 24/7 –päiväkoteja? Monessa kirjastossa pidempien aukiolojen vaatimukset ovat arkipäivää, ja nimenomaan kirjasto on julkisista palveluista ehkä ainoa, jolla vaikkapa sunnuntaiaukiolo alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Verrattaessa kirjastoa ja Prismaa havaitaan kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva ero: kirjasto on verovaroin rahoitettu peruspalvelu, jonka suora rahallinen tuotto on pieni ja resurssit rajalliset. Jos haluamme, että kirjasto on auki 24/7, se on kyllä mahdollista, mutta siihen tarvitaan rahaa. Kuten kauppa, ei kirjastokaan pysy auki itsestään: jonkun on oltava töissä. Jos pidämme kirjaston auki sunnuntaina, meidän täytyy maksaa työntekijöille sunnuntaipalkkaa. Jos meillä ei ole rahaa, voimme toki antaa palkan ylimääräisenä vapaapäivänä. Vaan: jos lauantaista saa yhden vapaapäivän ja sunnuntaista kaksi, niin kuka hoitaa työt viikolla? Kauppa voi maksaa yö- ja sunnuntaityöläisensä saamallaan voitolla, mutta julkinen palvelu ei voi niin tehdä. Joko resursseja lisätään, tai tyydytään niihin aukioloihin, jotka resurssit sallivat. Siitä ei ole kyse, etteikö sunnuntaityöhön saataisi tekijöitä. Tietenkin joku voisi ajatella, ettei ole oikein, että toiset joutuvat olemaan töissä sunnuntaina tai yöllä. Mutta onhan sellainen ajattelu kovin vanhanaikaista.

Onko näennäisesti vapaiden valintojen määrän jatkuva kasvu lopulta siunaukseksi? Onko oikein toivoa, että muut palvelevat minua vuorokauden ympäri, aina kun haluan? Onko hyvä asia, jos kaikki on aina auki? Kun kaikki kasvaa, suurenee, vilkastuu, nopeutuu ja tulee äänekkäämmäksi, pitää muistaa että on yksi asia, mitä yksikään lakiehdotus ei tuo lisää: ihmisellä on vain ne 24 tuntia vuorokaudessa. Se on raja, jota ei voi kasvattaa. Jos lopulta olemme yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat kaiken aikaa töissä tuottaakseen palveluja toisille, jotka ovat kaiken aikaa töissä, niin kuka enää ehtii näitä palveluita käyttää?

Työttömätkö? Ehei, hehän ovat myös aina auki.