Lapin uutta kirjastoa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Kuu onkin koko ajan hieman noussut, mutta välillä tuskallisen hitaasti. Nyt se kuitenkin jo selvästi kumottaa kuusenlatvojen tasalla: pohjapiirrokset alkavat olla valmiit, luvat ovat kunnossa, avustukset saatu ja rakentaminen alkaa tänä vuonna.
Kirjastohan rakennetaan entisen kunnantalon tiloihin, sen toiseen päähän, kahteen kerrokseen. Rakennuksen toiseen siipeen tulee kansalaisopiston tiloja sekä asuntoja. Nimenomaan toisen siiven eri rakentamisvaihtoehdot hidastivat hieman kirjastoprojektia, vaikka itse kirjastolla oli jo kaupungin ja valtiovallan siunaus. Koska rakennuksen molemmilla päillä on yhteinen talotekniikka, ei kirjaston rakentamista voinut aloittaa, niin kauan kuin toiseen siipeen tulevien toimintojen laatu ja mitoitus oli vielä harkinnassa. Nyt on kuitenkin kaikki paketissa ja sovittuna.
Uutta kirjastoalaa tulee lähemmäs 500 neliötä, tilat siis kaksinkertaistuvat entisiin verrattuna. Väljä sijoittelu ja modernimpi ja valoisampi ilme kuitenkin aiheuttavat sen, etteivät kaikki vanhan kirjaston kirjat edes mahdu uuteen kirjastoon, vaan poistoja suoritetaan reippaasti. Tämä on kuitenkin pelkästään hyväksi. On tarkoitus rakentaa houkutteleva kirjasto, eikä pelkkää kirjavarastoa. Kirjastossa pitää olla tilaa myös oleskella.
Kirjaston alakertaan tulee lastenosasto, nuortenosasto, henkilökunnan tiski ja takahuone sekä lehtienlukusali. Lastenosastolle kaavaillaan hienoa satu- ja leikkihuonetta paikalla olevan arkistohuoneen uumeniin. Saas nähdä, mitä arkkitehdit keksivät. Teemana on väläytelty esim. Sammalahdenmäen kiviröykkiöiden inspiroimaa satuluolaa. Henkilökunnan tiski on lastenosastoa vastapäätä valvonnan helpottamiseksi.
Nuorten osasto on haluttu erottaa lastenosastosta, ja nuorille onkin tilaa reippaasti. Sekä lapsille, että nuorille on tulossa kaksi nettikonetta, ja lisäksi talossa on langaton verkko omia kannettavia varten. Kehitys kun on selvästi menossa kannettavien tietokoneiden suuntaan. Nuorten osaston vieressä, lasiovella erotettuna on lehtisali, jonne on lisäksi ulkoa erillinen sisäänkäynti. Tämä tila voidaan nopeasti muuntaa kokoustilaksi aukioloaikojen ulkopuolella. Seuran on helppo järjestää kokouksensa lehtisaliin, vastuuhenkilön hankkiessa sivuoven aukaisevan kulkukortin. Lehtisaliin tulee myös AV-varustus, ja siellä on erillinen wc. Kaksi vessaa löytyy lisäksi alakerrasta ulko-oven läheisyydestä. Lehtisalin viereen tulee vielä varastohuoneita ja henkilökunnan sosiaalitiloja.
Kirjastoon tulee lainaus- ja palautusautomaatti, jolloin nämä toimet sujuvat myös itsepalveluna. Hissi ja portaat vievät yläkertaan, joka on varattu aikuisille. Täältä löytyy myös nettipääte tai kaksi, sekä romaanit ja tietokirjat. Korkeasta entisestä valtuustosalista avautuvat nätit maisemat. Istumapaikkoja tulee riittävästi, ja liiallista valoa ja lämpöä hillitään markiisein. Sanomattakin on selvää, että talon ilmastointi uusitaan ja kaikki pinnat kunnostetaan ulkoa ja sisältä. Nykyään hyvin sokkeloisesta rakennuksesta kaadetaan kaikki seinät, mitkä kaataa voi, jotta tilasta saadaan valoisa ja avara. Kahden kerroksen valvontaa helpotetaan turvakameroilla.
Tällä hetkellä ollaan vaiheessa, jossa tilat on piirretty ja hyllyjenkin paikat alustavasti selvillä. Arkkitehdin koneella olevan CAD-ohjelman avulla voi kirjastossa jo liikkua ihan kolmiulotteisesti minne tahtoo. Asiakkaille kirjasto avautunee vasta ensi vuoden lopulla. Monenlaista puuhaa, tekemistä ja suunnittelua on vielä jäljellä.
Mutta kyllä siitä hyvä tulee.
perjantai 17. toukokuuta 2013
tiistai 30. huhtikuuta 2013
Tarina tilaongelmista ja kuinka ne ratkaistiin
Filatelisteilla oli ongelma. Kokoontumistilat Pyynpään koulun ruokalassa olivat isot, mutta kalliit. Rahaa kerho sai vuosittaisen keräilytapahtuman järjestämisestä ja kokouksien yhteydessä pidetyistä arpajaisista, mutta kokouspaikan vuokra söi tuotot tyystin. Itse asiassa takkiin tuli joka kuukausi. Tällä menolla ei kerho enää monia vuosia keikkuisi, ellei rahanmenoa saisi hillittyä. Ei kerhon vuosimaksuakaan jatkuvasti voinut korottaa.
Jostain pitäisi löytää edullisempi kokoustila, johon kahdesti kuussa kokoontuva noin 25 hengen aktiiviporukka sopisi. Ja mieluummin vähän lähempää keskustaa; valtaosa jäsenistä oli ikäihmisiä, eikä kaupungin laidalle ollut kaikkien helppo tulla. Videotykkikin olisi kiva, sillä filatelistit olivat jo aikoja sitten siirtyneet nettihuutokauppojen ja muun netistä löytyvän tietouden maailmaan. Ilman nettiyhteyttä ja videotykkiä kokous meni vähän turhankin kotikutoiseksi tarinoinniksi. Mutta mistä ihmeestä Rauman keskustasta löytyisi edullista kokoustilaa?
Toisaalla, aivan samaan aikaan, oli ongelmia myös taiteilijalla. Ulkomailla vietetty välivuosi oli tuottanut todellisen luomisen hyökyaallon, ja akvarellitöitä oli siunaantunut kymmenittäin. Aviomiehenkin mielestä ihan kohtuullisia. Noitahan voisi joku ostaakin, hän kerran huomautti. No, mikäpä ei. Vaan miten ihmeessä niitä saisi näkyville? Gallerioissa olivat viikkohinnat päätähuimaavat, eikä niihin sitä paitsi noin vain kadulta edes päästy. Olisi pitänyt olla suurin piirtein matrikkelitaiteilija. Mitäs jos ne nauravat minut pihalle sieltä, mietti taiteilija. Turha yrittääkään.
Ja silti… Maalauksia oli paljon, ja kyllä ne oikeasti olivat hyviäkin. Jonkun pitäisi vain nähdä ne. Pitäisi olla näyttely, niin sitten ihmiset kiinnostuisivat ja portit isompiin ympyröihin avautuisivat samalla. Mutta mistä ihmeestä Raumalla saa halpaa näyttelytilaa? Semmoista tilaa, jossa vielä kävisikin joku? Ihan semmoista tavallista suurta yleisöä. Toivotonta, taiteilija huokasi, eikä pariin päivään saanut luotua mitään.
Mutta hyvin ei mennyt tutkijallakaan. Akatemian rahoitus uudelle tutkimukselle oli ollut riemun aihe, mutta parin viikon kuluttua onni alkoi muuttua ahdistukseksi. Tutkija oli perheellinen mies. Lapset olivat lapsia. Lapset leikkivät, kuten lapsilla on tapana. Koululainen toi kavereita kotiin. Pikkuisen kolmion työhuoneen ovi oli kuin pahvia: tyhjää ruutua tuijottavan tutkijan päässä meteli kasvoi ja kaikui. Ruutu pysyi tyhjänä. Niin menivät päivät.
Illalla oli hiljaista, mitä nyt vaimo kolisutti mielenosoituksellisesti tiskipöydän lautasia ennenkuin meni yksin nukkumaan. Työhuoneen ovenraosta hohkasi kelmeää valoa pimeään asuntoon, ja työhuoneessa hiljaisuuskin ahdisti tyhjää ruutua tuijottavaa tutkijaa. Näin menivät yöt. Näin menivät hermot.
Jostain pitäisi löytää rauhallinen tila tehdä tutkimusta päivisin. Joku paikka, jonne voisi järjestää materiaalin, joku paikka, missä voisi keskittyä rauhassa, ja palata sitten virkeänä kotiin iltapäivällä ja elää niin kuin muutkin ihmiset. Mutta mistä ihmeestä Raumalla voisi löytää jonkun oman huoneen? Yksiön vuokraamiseen ei todellakaan olisi rahaa.
Loppujen lopuksi kaikille kävi hyvin. Aivan sattumalta he nimittäin avasivat Rauman kaupunginkirjaston nettisivut mielenkiintoisesta kohdasta. Filatelistikerhon puheenjohtaja huomasi, että pääkirjastosta voi varata vaikka koko vuodeksi 40 hengen kokoustilan tietokoneella, langattomalla verkolla ja videotykillä varustettuna. Hinta oli alle puolet entisen kokouspaikan hinnasta. Sijaintikin oli paljon entistä parempi. Niinpä kokouspaikaksi muutettiin kirjasto, ja rahanmeno saatiin aisoihin.
Taiteilija puolestaan huomasi, että kirjastossa voi pitää näyttelyn tavattoman edullisesti. Parilla kympillä viikossa saattoi töitään tuoda esille, ja vaikka tauluihin ei hintoja saanutkaan laittaa näkyville, otti moni näyttelyn nähnyt yhteyttä taiteilijaan, ja satanen poikineen vaihtoi omistajaa. Taiteilijan työt huomattiin galleriassakin, ja häntä pyydettiin järjestämään yksityisnäyttely. Eikä kulunut kauaakaan, kun hän oli taiteilijayhdistysaktiivi ja varsin arvostettu akvarellimaalaaja.
Tutkijan onneksi koituivat pääkirjaston yläkerran tutkijanhuoneet. Näistä hän varasi apurahallaan yhden kokonaiseksi vuodeksi omaan käyttöönsä, toi huoneeseen kaiken tutkimusmateriaalin ja vietti joka arkipäivä kammiossaan 4-5 tuntia tehden sitä, mitä mieluiten teki. Iltapäivällä hän palasi kotiin vaimonsa ja lasten luokse ja oli kuin toinen mies. Ahdistus katosi, ja tutkimus lähti suorastaan lentoon. Ja niin kävi, että vuoden kuluttua raportti oli valmis, ja kirjan kanssa lähes päivälleen samaan aikaan syntyi perheeseen neljäs lapsi. Tohtorinpromootio kesällä olikin sitten jo läpihuutojuttu.
Sen pituinen se.
Jostain pitäisi löytää edullisempi kokoustila, johon kahdesti kuussa kokoontuva noin 25 hengen aktiiviporukka sopisi. Ja mieluummin vähän lähempää keskustaa; valtaosa jäsenistä oli ikäihmisiä, eikä kaupungin laidalle ollut kaikkien helppo tulla. Videotykkikin olisi kiva, sillä filatelistit olivat jo aikoja sitten siirtyneet nettihuutokauppojen ja muun netistä löytyvän tietouden maailmaan. Ilman nettiyhteyttä ja videotykkiä kokous meni vähän turhankin kotikutoiseksi tarinoinniksi. Mutta mistä ihmeestä Rauman keskustasta löytyisi edullista kokoustilaa?
Toisaalla, aivan samaan aikaan, oli ongelmia myös taiteilijalla. Ulkomailla vietetty välivuosi oli tuottanut todellisen luomisen hyökyaallon, ja akvarellitöitä oli siunaantunut kymmenittäin. Aviomiehenkin mielestä ihan kohtuullisia. Noitahan voisi joku ostaakin, hän kerran huomautti. No, mikäpä ei. Vaan miten ihmeessä niitä saisi näkyville? Gallerioissa olivat viikkohinnat päätähuimaavat, eikä niihin sitä paitsi noin vain kadulta edes päästy. Olisi pitänyt olla suurin piirtein matrikkelitaiteilija. Mitäs jos ne nauravat minut pihalle sieltä, mietti taiteilija. Turha yrittääkään.
Ja silti… Maalauksia oli paljon, ja kyllä ne oikeasti olivat hyviäkin. Jonkun pitäisi vain nähdä ne. Pitäisi olla näyttely, niin sitten ihmiset kiinnostuisivat ja portit isompiin ympyröihin avautuisivat samalla. Mutta mistä ihmeestä Raumalla saa halpaa näyttelytilaa? Semmoista tilaa, jossa vielä kävisikin joku? Ihan semmoista tavallista suurta yleisöä. Toivotonta, taiteilija huokasi, eikä pariin päivään saanut luotua mitään.
Mutta hyvin ei mennyt tutkijallakaan. Akatemian rahoitus uudelle tutkimukselle oli ollut riemun aihe, mutta parin viikon kuluttua onni alkoi muuttua ahdistukseksi. Tutkija oli perheellinen mies. Lapset olivat lapsia. Lapset leikkivät, kuten lapsilla on tapana. Koululainen toi kavereita kotiin. Pikkuisen kolmion työhuoneen ovi oli kuin pahvia: tyhjää ruutua tuijottavan tutkijan päässä meteli kasvoi ja kaikui. Ruutu pysyi tyhjänä. Niin menivät päivät.
Illalla oli hiljaista, mitä nyt vaimo kolisutti mielenosoituksellisesti tiskipöydän lautasia ennenkuin meni yksin nukkumaan. Työhuoneen ovenraosta hohkasi kelmeää valoa pimeään asuntoon, ja työhuoneessa hiljaisuuskin ahdisti tyhjää ruutua tuijottavaa tutkijaa. Näin menivät yöt. Näin menivät hermot.
Jostain pitäisi löytää rauhallinen tila tehdä tutkimusta päivisin. Joku paikka, jonne voisi järjestää materiaalin, joku paikka, missä voisi keskittyä rauhassa, ja palata sitten virkeänä kotiin iltapäivällä ja elää niin kuin muutkin ihmiset. Mutta mistä ihmeestä Raumalla voisi löytää jonkun oman huoneen? Yksiön vuokraamiseen ei todellakaan olisi rahaa.
Loppujen lopuksi kaikille kävi hyvin. Aivan sattumalta he nimittäin avasivat Rauman kaupunginkirjaston nettisivut mielenkiintoisesta kohdasta. Filatelistikerhon puheenjohtaja huomasi, että pääkirjastosta voi varata vaikka koko vuodeksi 40 hengen kokoustilan tietokoneella, langattomalla verkolla ja videotykillä varustettuna. Hinta oli alle puolet entisen kokouspaikan hinnasta. Sijaintikin oli paljon entistä parempi. Niinpä kokouspaikaksi muutettiin kirjasto, ja rahanmeno saatiin aisoihin.
Taiteilija puolestaan huomasi, että kirjastossa voi pitää näyttelyn tavattoman edullisesti. Parilla kympillä viikossa saattoi töitään tuoda esille, ja vaikka tauluihin ei hintoja saanutkaan laittaa näkyville, otti moni näyttelyn nähnyt yhteyttä taiteilijaan, ja satanen poikineen vaihtoi omistajaa. Taiteilijan työt huomattiin galleriassakin, ja häntä pyydettiin järjestämään yksityisnäyttely. Eikä kulunut kauaakaan, kun hän oli taiteilijayhdistysaktiivi ja varsin arvostettu akvarellimaalaaja.
Tutkijan onneksi koituivat pääkirjaston yläkerran tutkijanhuoneet. Näistä hän varasi apurahallaan yhden kokonaiseksi vuodeksi omaan käyttöönsä, toi huoneeseen kaiken tutkimusmateriaalin ja vietti joka arkipäivä kammiossaan 4-5 tuntia tehden sitä, mitä mieluiten teki. Iltapäivällä hän palasi kotiin vaimonsa ja lasten luokse ja oli kuin toinen mies. Ahdistus katosi, ja tutkimus lähti suorastaan lentoon. Ja niin kävi, että vuoden kuluttua raportti oli valmis, ja kirjan kanssa lähes päivälleen samaan aikaan syntyi perheeseen neljäs lapsi. Tohtorinpromootio kesällä olikin sitten jo läpihuutojuttu.
Sen pituinen se.
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Kirjoja, ruusuja ja heijastimia
Ensi viikolla vietetään taas valtakunnallista Lukuviikkoa. Tiistaina on peräti maailman kirjan päivä. Muita juhlapäiviä ensi viikolla on vaikkapa Pyhän Yrjön päivä, kansainvälinen opaskoirapäivä, Afrikan malariapäivä sekä maailman henkisen omaisuuden päivä, joten ahkeralle riittää juhlanaihetta. Pysytään me kuitenkin Lukuviikossa ja maailman kirjan päivässä, jota myös kirjan ja ruusun päiväksi kutsutaan.
Moninaisten juhlapäivien joukossa kirjan ja ruusun päivä on yllättävän vanha: sen syntysanat lausuttiin Espanjassa 1925 Barcelonan kirjastossa ja jo seuraavana vuonna Espanjan kuningas hyväksyi päivän viralliseksi juhlapäiväksi. Sittemmin tapa levisi kaikkialle maailmaan: idea oli, että miehet antavat naisille ruusun, naiset miehelle kirjan.
Voisi väittää ehkä, että perusajatus oli hieman sukupuolittunut, ehkä sovinistinenkin: naisille kevyttä kauneutta ja miehille jämerää asiaa. Lisäksi hankintahintaakin ajatellen ruusun vaihtaminen kirjaan tuntuu suosivan miehiä.
Kirjasto on kuitenkin ratkaisemassa ongelman ja antaa sekä kirjan että ruusun. Tiistaina nimittäin ensimmäiset lainaajat saavat pääkirjaston tiskiltä kauniin ruusun päiväänsä sulostuttamaan, sukupuolesta riippumatta. 25 ruusua meille sponsoroi Citymarketin tiloissa toimiva City-Kukka, ja tästä heille suuri kiitos.
Kirjastoreissusta selvittyäsi kannattaa suunnata askeleet lähimpään kirjakauppaan. Sielläkin on kirjan ja ruusun päivänä vilskettä. Viime vuoden tapaan tänäkin vuonna julkaistaan vain yhden päivän saatavilla oleva suosikkikirjailijan teos. Tänä vuonna houkuttimena on Jari Tervon kirja Jarrusukka, jonka siis voi saada omakseen ainoastaan ensi tiistaina, ostamalla 10 euron edestä muita kirjoja. Kaikki myymättömät kappaleet tuhotaan, eikä uusia tehdä! Viime vuonna jopa kirjastoilla oli vaikeuksia saada Tuomas Kyrön kirjaa kokoelmiinsa riittävän monta nidettä, saas nähdä kuinka meidän käy nyt. Pitääkö henkilökunnan lähteä jälleen jonottamaan kirjakaupan tiskille?
Perjantaina 26.4. on puolestaan pääkirjastossa lasten päivä. Silloin paikalle saapuu Pikku Kakkosesta tutuiksi tullut poliisikaksikko Maltti ja Valtti ihan ihka elävinä esiintymään ja palvelus- ja partiointitehtäviään suorittamaan. Päiväkodeista aina eka- ja tokaluokkalaisille suunnattu esitys muistuttaa lukemisen tärkeydestä ja teroittaa tietysti mieliin, että maltti on valttia myös liikenteessä. Ovathan Maltti ja Valtti kunnostautuneet erityisesti liikennepoliiseina. Lukemalla oppii liikennesäännöt ja jos sattuu eksymään, ei haittaa, kun osaa lukea opasteita.
Heijastin on tietenkin jokaisen liikenteessä kulkijan ykkösvaruste, eikä sitä sovi unohtaa, vaikka päivät pitenevätkin. Kirjasto teettikin omia tyylikkäitä heijastimiaan tulevaa syksyä varten. Maltti ja Valtti ovat luvanneet jakaa niitä lapsille kirjastossa ensi viikon perjantaina. Kaikilla ei olekaan kännykänmuotoista heijastinta! Tule ihmeessä katsomaan, ja tuo vanhempasikin! Esitykset alkavat kello 10 ja 12. Puolen tunnin esityksen jälkeen poliisit jalkautuvat kirjastoon heijastimia jakamaan. Nähdään kirjastossa!
Moninaisten juhlapäivien joukossa kirjan ja ruusun päivä on yllättävän vanha: sen syntysanat lausuttiin Espanjassa 1925 Barcelonan kirjastossa ja jo seuraavana vuonna Espanjan kuningas hyväksyi päivän viralliseksi juhlapäiväksi. Sittemmin tapa levisi kaikkialle maailmaan: idea oli, että miehet antavat naisille ruusun, naiset miehelle kirjan.
Voisi väittää ehkä, että perusajatus oli hieman sukupuolittunut, ehkä sovinistinenkin: naisille kevyttä kauneutta ja miehille jämerää asiaa. Lisäksi hankintahintaakin ajatellen ruusun vaihtaminen kirjaan tuntuu suosivan miehiä.
Kirjasto on kuitenkin ratkaisemassa ongelman ja antaa sekä kirjan että ruusun. Tiistaina nimittäin ensimmäiset lainaajat saavat pääkirjaston tiskiltä kauniin ruusun päiväänsä sulostuttamaan, sukupuolesta riippumatta. 25 ruusua meille sponsoroi Citymarketin tiloissa toimiva City-Kukka, ja tästä heille suuri kiitos.
Kirjastoreissusta selvittyäsi kannattaa suunnata askeleet lähimpään kirjakauppaan. Sielläkin on kirjan ja ruusun päivänä vilskettä. Viime vuoden tapaan tänäkin vuonna julkaistaan vain yhden päivän saatavilla oleva suosikkikirjailijan teos. Tänä vuonna houkuttimena on Jari Tervon kirja Jarrusukka, jonka siis voi saada omakseen ainoastaan ensi tiistaina, ostamalla 10 euron edestä muita kirjoja. Kaikki myymättömät kappaleet tuhotaan, eikä uusia tehdä! Viime vuonna jopa kirjastoilla oli vaikeuksia saada Tuomas Kyrön kirjaa kokoelmiinsa riittävän monta nidettä, saas nähdä kuinka meidän käy nyt. Pitääkö henkilökunnan lähteä jälleen jonottamaan kirjakaupan tiskille?
Perjantaina 26.4. on puolestaan pääkirjastossa lasten päivä. Silloin paikalle saapuu Pikku Kakkosesta tutuiksi tullut poliisikaksikko Maltti ja Valtti ihan ihka elävinä esiintymään ja palvelus- ja partiointitehtäviään suorittamaan. Päiväkodeista aina eka- ja tokaluokkalaisille suunnattu esitys muistuttaa lukemisen tärkeydestä ja teroittaa tietysti mieliin, että maltti on valttia myös liikenteessä. Ovathan Maltti ja Valtti kunnostautuneet erityisesti liikennepoliiseina. Lukemalla oppii liikennesäännöt ja jos sattuu eksymään, ei haittaa, kun osaa lukea opasteita.
Heijastin on tietenkin jokaisen liikenteessä kulkijan ykkösvaruste, eikä sitä sovi unohtaa, vaikka päivät pitenevätkin. Kirjasto teettikin omia tyylikkäitä heijastimiaan tulevaa syksyä varten. Maltti ja Valtti ovat luvanneet jakaa niitä lapsille kirjastossa ensi viikon perjantaina. Kaikilla ei olekaan kännykänmuotoista heijastinta! Tule ihmeessä katsomaan, ja tuo vanhempasikin! Esitykset alkavat kello 10 ja 12. Puolen tunnin esityksen jälkeen poliisit jalkautuvat kirjastoon heijastimia jakamaan. Nähdään kirjastossa!
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Adelen arvoitus
-”No tämän sä nyt ainakin tiedät...”
-”öh.. ei sano kuva mitään… en tunnista…”
-”No sehän on Adele!”
-”??... Adele? Kuka Adele…??”
-”No Adele hyvänen aika! Kai sä nyt Adelen tunnet?!”
-”öö… en oo kyl ikinä kuullutkaan…”
-”…et oo kuullu Adelee...?”
-”no en… mitä se tekee?”
-”aargh…”
Arvuuttelivat minulta ruokatunnilla naistenlehdessä olleita kuuluisuuksia. Kasvomuistini on aivan onneton, enkä seuraa julkkiksia muutenkaan, joten en ollut yllättynyt, etten tunnistanut juuri ketään. Taisin kuitenkin alittaa itseni tässä Adele-kysymyksessä, kun voisin vaikka kidutettaessa vannoa, etten moisen sankarin nimeä ole milloinkaan kuullut. Toiset kuitenkin suhtautuivat tietämättömyyteeni vähän samalla tyylillä, kuin jos olisin ihmetellyt, että kuka se Madonna on, josta aina puhutaan.
Piti oikein tarkistaa tämä Adele. Wikipediasta löytyy suomeksikin artikkeli ”Adele (laulaja)”, jonka mukaan kyseessä on englantilainen soul- ja jazz-laulaja, jota brittilehdistö on ylistänyt nuorena lahjakkuutena ja kutsunut uudeksi Amy Winehouseksi (häntäkään tuskin olisin kuvasta tunnistanut, mutta nimen sentään tiedän, sekä sen, että artisti menehtyi nuorena päihteidenkäytön avittamana). Adele on julkaissut kaksi albumia, joista viimeisintä on myyty yli 24 miljoonaa. Hän rikkoi myös Billboard 200 –ennätyksen pysymällä listan kärjessä pidempään kuin yksikään naisartisti aikaisemmin.
Siis varsin kuuluisa on Adele muulle maailmalle. Minulle ei, koska en kuuntele radiota enkä katsele MTV:tä (onko semmoinen kanava vielä; se missä aina oli joku tummahipiäinen räppäri heiluttelemassa käsiään jossain ghetossa, kun kanavan aukaisi?). En seuraa USAn albumilistoja, enkä ole koskaan viehättynyt ylituotetusta souljazz-iskelmästä. Ei uppoa Whitney Houston eikä Celine Dion, vaikka molemmat mielettömän taitavia laulajia ovatkin. Joo, ja tiedän kyllä, että Houstonkin on jo kuollut.
Ehkä yleissivistykseen kuitenkin kuuluu tuntea adelet, eli onhan tämä aika noloa. Eikä musiikkiakaan saisi kuuntelematta tuomita; mistä minä oikeasti voisin tietää, onko Adelen musiikki ylituotettua ja epäaitoa? Voisin selvittää asian lainaamalla artistin tuotannon kirjastosta. Jos tahtoisin soitella biisejään pianolla, lainaisin nuottikokoelman tai pari. Löytyy kyllä. Ehkä kokisin jonkinlaisen valaistumisen ja itsekin liittyisin kymmenien miljoonien fanien joukkoon. Pitäisi ottaa asioista selvää, ennen kuin julistaa ennakkoluulojaan.
Mutta en taida jaksaa. Kaipa joka ajalla on omat sankarinsa, ja vanhentuessaan useimmat ihmiset enemmän tai vähemmän jämähtävät nuoruutensa sankareihin. Sanotaan, että ihminen kuuntelee loppuikänsä sitä musiikkia, jota hän 18-vuotiaana kuunteli. Useimmiten musiikkimaku, niin kuin mielipiteet yleensäkin, pehmenevät ja liudentuvat, ja nuoruuden idolit ja into alkavat saada nostalgiakuorrutusta, joka on yhtä aikaa hellyttävää ja noloa. Nuoruuden idolit vaipuvat ehkä taustalle, mutta muistijälki jää kuitenkin elämään jonnekin alitajunnan syvimpiin kerrostumiin.
Ja niinpä jokainen irokeesinsa jakkupukuun vaihtanut perheenäiti tiistai-iltapäivän kassajonossa tuntee edelleen sen riemun, uhman ja nuoruuden kapinan, kun korvat nappaavat kaupan taustamusiikista Pellen biisin. Ei hän pogoamaan ala; on niin kuin ei olisi huomannutkaan, mutta hän muistaa ja tuntee. Ja 40 vuoden päästä vanhainkodissa papat moshaavat Sodomin tahtiin ja tuntuvat hoitohenkilökunnasta ihan yhtä noloilta kuin joku, joka tänään intoilee, että kyllä se Danny oli sitten kova.
”No niin, Jesse, lopetetaas se heiluminen. Tulee taas vaan paha olo ja putoaa tekarit suusta!”
-”öh.. ei sano kuva mitään… en tunnista…”
-”No sehän on Adele!”
-”??... Adele? Kuka Adele…??”
-”No Adele hyvänen aika! Kai sä nyt Adelen tunnet?!”
-”öö… en oo kyl ikinä kuullutkaan…”
-”…et oo kuullu Adelee...?”
-”no en… mitä se tekee?”
-”aargh…”
Arvuuttelivat minulta ruokatunnilla naistenlehdessä olleita kuuluisuuksia. Kasvomuistini on aivan onneton, enkä seuraa julkkiksia muutenkaan, joten en ollut yllättynyt, etten tunnistanut juuri ketään. Taisin kuitenkin alittaa itseni tässä Adele-kysymyksessä, kun voisin vaikka kidutettaessa vannoa, etten moisen sankarin nimeä ole milloinkaan kuullut. Toiset kuitenkin suhtautuivat tietämättömyyteeni vähän samalla tyylillä, kuin jos olisin ihmetellyt, että kuka se Madonna on, josta aina puhutaan.
Piti oikein tarkistaa tämä Adele. Wikipediasta löytyy suomeksikin artikkeli ”Adele (laulaja)”, jonka mukaan kyseessä on englantilainen soul- ja jazz-laulaja, jota brittilehdistö on ylistänyt nuorena lahjakkuutena ja kutsunut uudeksi Amy Winehouseksi (häntäkään tuskin olisin kuvasta tunnistanut, mutta nimen sentään tiedän, sekä sen, että artisti menehtyi nuorena päihteidenkäytön avittamana). Adele on julkaissut kaksi albumia, joista viimeisintä on myyty yli 24 miljoonaa. Hän rikkoi myös Billboard 200 –ennätyksen pysymällä listan kärjessä pidempään kuin yksikään naisartisti aikaisemmin.
Siis varsin kuuluisa on Adele muulle maailmalle. Minulle ei, koska en kuuntele radiota enkä katsele MTV:tä (onko semmoinen kanava vielä; se missä aina oli joku tummahipiäinen räppäri heiluttelemassa käsiään jossain ghetossa, kun kanavan aukaisi?). En seuraa USAn albumilistoja, enkä ole koskaan viehättynyt ylituotetusta souljazz-iskelmästä. Ei uppoa Whitney Houston eikä Celine Dion, vaikka molemmat mielettömän taitavia laulajia ovatkin. Joo, ja tiedän kyllä, että Houstonkin on jo kuollut.
Ehkä yleissivistykseen kuitenkin kuuluu tuntea adelet, eli onhan tämä aika noloa. Eikä musiikkiakaan saisi kuuntelematta tuomita; mistä minä oikeasti voisin tietää, onko Adelen musiikki ylituotettua ja epäaitoa? Voisin selvittää asian lainaamalla artistin tuotannon kirjastosta. Jos tahtoisin soitella biisejään pianolla, lainaisin nuottikokoelman tai pari. Löytyy kyllä. Ehkä kokisin jonkinlaisen valaistumisen ja itsekin liittyisin kymmenien miljoonien fanien joukkoon. Pitäisi ottaa asioista selvää, ennen kuin julistaa ennakkoluulojaan.
Mutta en taida jaksaa. Kaipa joka ajalla on omat sankarinsa, ja vanhentuessaan useimmat ihmiset enemmän tai vähemmän jämähtävät nuoruutensa sankareihin. Sanotaan, että ihminen kuuntelee loppuikänsä sitä musiikkia, jota hän 18-vuotiaana kuunteli. Useimmiten musiikkimaku, niin kuin mielipiteet yleensäkin, pehmenevät ja liudentuvat, ja nuoruuden idolit ja into alkavat saada nostalgiakuorrutusta, joka on yhtä aikaa hellyttävää ja noloa. Nuoruuden idolit vaipuvat ehkä taustalle, mutta muistijälki jää kuitenkin elämään jonnekin alitajunnan syvimpiin kerrostumiin.
Ja niinpä jokainen irokeesinsa jakkupukuun vaihtanut perheenäiti tiistai-iltapäivän kassajonossa tuntee edelleen sen riemun, uhman ja nuoruuden kapinan, kun korvat nappaavat kaupan taustamusiikista Pellen biisin. Ei hän pogoamaan ala; on niin kuin ei olisi huomannutkaan, mutta hän muistaa ja tuntee. Ja 40 vuoden päästä vanhainkodissa papat moshaavat Sodomin tahtiin ja tuntuvat hoitohenkilökunnasta ihan yhtä noloilta kuin joku, joka tänään intoilee, että kyllä se Danny oli sitten kova.
”No niin, Jesse, lopetetaas se heiluminen. Tulee taas vaan paha olo ja putoaa tekarit suusta!”
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Ei pelkästään sanataidetta
En ole koskaan ollut kovin kummoinen piirtäjä. Näen kyllä mielessäni, millainen kuvasta pitäisi tulla, mutta siitä ei vain tule sen näköistä. Perspektiivit, varjot, liikkeen tuntu… en osaa niitä kuvata paperille. Joillekin se on ihan helppoa ja luontaista. Isäni on harrastanut ja osin tehnyt työkseenkin öljyvärimaalausta, mutta minulla piirtely jää tikku-ukkoasteelle. Toisaalta minusta tuntuu kummalta, jos joku ei osaa laulaa. Se käy minulta aivan itsestään, ja joskus aivan ihmetyttää, ettei joku saa toistettua sitä säveltä, minkä vaikkapa radiosta kuulee. Heille tilanne on ihan sama kuin minun piirtämiseni kanssa: oikea ääni ei vain tule ulos, vaikka varmaankin tietää, miltä sen pitäisi kuulostaa.
Piirustuskyvyttömyys ei estä taiteesta nauttimista tai taiteen harrastamista, mutta ehkä se hiukan kiinnostusta vähentää kuitenkin. Minulla on sadoittain cd-levyjä, mutta taidetta seinillä edustaa pari-kolme isän työtä ja yksi Pentti Kaskipuron grafiikkavedos, jonka aikoinaan sain yksivuotislahjaksi kummisedältä. Jokunen pikkuinen itse värkätty sisustustaulu löytyy myös (tyyliin ”kolme vanhaa karkkipaperia mustaa taustaa vasten”, tai vanhasta autolehdestä leikattu mainos). No, eipä kai seinille hirveästi enempää mahtuisikaan, kun kirjahyllyt ja kaapit peittävät ne jo lähes kokonaan.
Mummon vanhan seinäkellonkin voinee laskea taideteokseksi. Kyllä se aikaa näyttää: varttia vaille neljä ympäri vuorokauden. 1800-luvun lopun kello keskustelee viereisen Ikea-vitriinin kanssa sen verran ristiriitaisesti, että kiinteistöstailaajat varmaan itkisivät verikyyneleitä. Minusta kello kuitenkin sopii siihen, ja minähän siinä kämpässä asun.
Vaikka en muutenkaan ole mikään sisustussuuntautunut tai pohdiskele taideteosten feng shuita, niin kyllähän tavarat laitetaan paikoille, joihin ne omasta mielestä kuuluvat ja jossa ne tulevat parhaiten oikeuksiinsa ja silmää miellyttävät. Seinän värin tulee sointua tai sopia maalauksen väreihin ja paikan sijoittua sopivan harmonisesti ja symmetrisesti muuhun kalustukseen nähden. Toisaalta joskus juuri epäsymmetrisyys kerää huomion ja antaa jonkinlaisen pisteen iin päälle: ystäväni on sijoittanut erään hänelle tärkeän taulun omituisesti ja epäsymmetrisesti melkein katonrajaan. Sijainti, joka ainakin kerää katseet.
Jokainen valitsee itselleen sopivat taulut ja oivan avun tähänkin tarjoaa… kirjasto (ette varmaan arvanneet). Pääkirjastossa nimittäin sijaitsee taidelainaamo, josta voi lainata Ihan Oikeiden Taiteilijoiden töitä kotiinsa pientä kuukausivuokraa vastaan. Työtä voi pitää niin kauan kuin haluaa, ja kun koko hinta on tullut maksetuksi, lainaaja saa maalauksen omaksi. Tai, jos tuntuu, ettei työ sittenkään oikein sovi interiööriin, voi taulun palauttaa. Kätevää!
Taidelainaamo toimii Rauman pääkirjaston yläkerrassa. Se ei ole kirjastopalveluiden tuottama palvelu, vaan Rauman taidemuseo vastaa täysin toiminnasta. Kirjaston väki lähinnä sytyttää lainaamon valot ja tiedottaa Kuukauden Taiteilijasta sivuillaan. Silti tietenkin toivomme lainaamolle lisää käyttäjiä ja pidämme sitä tavallaan yhtenä kirjaston palveluista, ihan kuin pääkirjaston aulassa olevaa nuorisotoimen Cafe Käpälääkin. Ne täydentävät kirjaston tarjontaa ja kaikki voittavat.
Taidelainaamo on toiminut jo vuosia, ja ilmeisesti toiminta on ollut menestyksekästä. Kannattaa tulla tutustumaan, sillä tarjolla on suuri ja vaihtuva valikoima etenkin lähiseutujen taiteilijoiden töitä. Näistä voit valita seinällesi jotain uutta ja piristävää. Voit ostaa heti omaksi tai maksaa vähitellen. Taidelainaamo ei kauppaa sikaa säkissä. Reilu peli.
Taidelainaamon sääntöihin voit tutustua tästä.
Piirustuskyvyttömyys ei estä taiteesta nauttimista tai taiteen harrastamista, mutta ehkä se hiukan kiinnostusta vähentää kuitenkin. Minulla on sadoittain cd-levyjä, mutta taidetta seinillä edustaa pari-kolme isän työtä ja yksi Pentti Kaskipuron grafiikkavedos, jonka aikoinaan sain yksivuotislahjaksi kummisedältä. Jokunen pikkuinen itse värkätty sisustustaulu löytyy myös (tyyliin ”kolme vanhaa karkkipaperia mustaa taustaa vasten”, tai vanhasta autolehdestä leikattu mainos). No, eipä kai seinille hirveästi enempää mahtuisikaan, kun kirjahyllyt ja kaapit peittävät ne jo lähes kokonaan.
Mummon vanhan seinäkellonkin voinee laskea taideteokseksi. Kyllä se aikaa näyttää: varttia vaille neljä ympäri vuorokauden. 1800-luvun lopun kello keskustelee viereisen Ikea-vitriinin kanssa sen verran ristiriitaisesti, että kiinteistöstailaajat varmaan itkisivät verikyyneleitä. Minusta kello kuitenkin sopii siihen, ja minähän siinä kämpässä asun.
Vaikka en muutenkaan ole mikään sisustussuuntautunut tai pohdiskele taideteosten feng shuita, niin kyllähän tavarat laitetaan paikoille, joihin ne omasta mielestä kuuluvat ja jossa ne tulevat parhaiten oikeuksiinsa ja silmää miellyttävät. Seinän värin tulee sointua tai sopia maalauksen väreihin ja paikan sijoittua sopivan harmonisesti ja symmetrisesti muuhun kalustukseen nähden. Toisaalta joskus juuri epäsymmetrisyys kerää huomion ja antaa jonkinlaisen pisteen iin päälle: ystäväni on sijoittanut erään hänelle tärkeän taulun omituisesti ja epäsymmetrisesti melkein katonrajaan. Sijainti, joka ainakin kerää katseet.
Jokainen valitsee itselleen sopivat taulut ja oivan avun tähänkin tarjoaa… kirjasto (ette varmaan arvanneet). Pääkirjastossa nimittäin sijaitsee taidelainaamo, josta voi lainata Ihan Oikeiden Taiteilijoiden töitä kotiinsa pientä kuukausivuokraa vastaan. Työtä voi pitää niin kauan kuin haluaa, ja kun koko hinta on tullut maksetuksi, lainaaja saa maalauksen omaksi. Tai, jos tuntuu, ettei työ sittenkään oikein sovi interiööriin, voi taulun palauttaa. Kätevää!
Taidelainaamo toimii Rauman pääkirjaston yläkerrassa. Se ei ole kirjastopalveluiden tuottama palvelu, vaan Rauman taidemuseo vastaa täysin toiminnasta. Kirjaston väki lähinnä sytyttää lainaamon valot ja tiedottaa Kuukauden Taiteilijasta sivuillaan. Silti tietenkin toivomme lainaamolle lisää käyttäjiä ja pidämme sitä tavallaan yhtenä kirjaston palveluista, ihan kuin pääkirjaston aulassa olevaa nuorisotoimen Cafe Käpälääkin. Ne täydentävät kirjaston tarjontaa ja kaikki voittavat.
Taidelainaamo on toiminut jo vuosia, ja ilmeisesti toiminta on ollut menestyksekästä. Kannattaa tulla tutustumaan, sillä tarjolla on suuri ja vaihtuva valikoima etenkin lähiseutujen taiteilijoiden töitä. Näistä voit valita seinällesi jotain uutta ja piristävää. Voit ostaa heti omaksi tai maksaa vähitellen. Taidelainaamo ei kauppaa sikaa säkissä. Reilu peli.
Taidelainaamon sääntöihin voit tutustua tästä.
torstai 28. helmikuuta 2013
Antiikkisia ajatuksia
Pyysivät kirjoittamaan Satakirjastojen asiakaslehteen ”jonkun kirjastoaiheisen lyhyen kirjoituksen”. Uusi, joka talouteen jaettava asiakaslehti ilmestyy tänä vuonna 4 kertaa, ja sen on tarkoitus sisältää kirjasto- ja muuta asiaa melko rennolla otteella ja tavallista ihmistä kiinnostavasti. Ainakin Timo Koivusalosta on luvattu lehteen juttua ja Jenni Haukio on kaiketi lupautunut haastatteluun myöhemmin.
Painettu asiakaslehti on tutkimusten mukaan hyvä tapa tavoittaa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Rauman kaupungin asioista haetaan ja saadaan eniten tietoa sanomalehtien kautta ja suosituin kaupungin omista tiedotuskanavista on nimenomaan painettu Rauman tiedotuslehti. Heikkona puolena on tietenkin hinta: jokaiseen Satakunnan talouteen ilmaiseksi jaettava lehti ei olisi ilman erityistä valtion avustusta mahdollinen, ja jos/kun avustusta ei saada ensi vuodeksi, niin Satakirjastojen lehti ei ensi vuonna ilmesty.
Asiakaslehden juttuun selvittelin maailman ensimmäisten kirjastojen toimintaa, ja kun ei nyt tule muuta mieleen tähän blogikirjoitukseenkaan, niin jatketaan samasta aiheesta. Aleksandriassa, nykyisessä Egyptissä toimi aikoinaan, 300 eaa – n. 300, maailman suurin kirjasto, jota pidettiin antiikin mahtavien rakennusprojektien veroisena ihmeenä. Antiikin helleeninen kulttuuri piti tietoa, viisautta ja filosofiaa niin suuressa arvossa, että valtakunnan kirjastojen suuruus oli suoraan verrannollinen itse valtakunnan suuruuteen. Aleksandrian kirjastossa kokoelmiin yritettiin kerätä kaikki mahdollinen tieto, ja niinpä ne käsittivät ajan mittapuulla valtaisan määrän kirjoituksia papyruskääröillä. Eräät historioitsijat puhuivat jopa seitsemästäsadastatuhannesta kirjoituksesta.
Jotta halutut kirjoitukset pystyttiin löytämään kirjaston uumenista, valmistettiin myös suuri luettelo paikkatietoineen, aivan kuten nykyaikaisessakin kirjastossa. 120-osaisen luettelon plärääminen oli tosin varmaan hieman hankalampaa kuin Origosta hakeminen.
Hellenistisen kulttuurin valtiot kilpailivat kirjastojensa suuruudella. Aleksandrian pahin kilpailija oli Pergamon, jossa myös oli suuri kirjasto. Historioitsijoiden mukaan se sisälsi 200 000 kirjoitusta. Aleksandria ei suvainnut kilpailijansa kokoelmien kasvua, ja estääkseen sen, päätti faarao kieltää papyruksen viennin Pergamoniin. Johan lakkaisi aineistonhankinta, hän arveli. Pergamonilaisille tuli hätä käteen, mutta kuten tunnettua, hätä myös keksii keinot: he kehittivät eläimen nahasta valmistamalla uudenlaisen tallennusvälineen, joka loppujenlopuksi kestävämpänä ja helppokäyttöisempänä syrjäytti papyruksen kaikkialla. Keksintöä alettiin kutsu valmistuspaikkansa mukaisesti pergamentiksi.
Loppujen lopuksi Pergamonin kirjasto kuitenkin kilpailun hävisi, sillä roomalaisten vallattua nykyisen Egyptin alueen, ja osittain tuhottua Aleksandrian kokoelmat, siirsi Marcus Antonius myöhemmin Pergamonin kirjaston kokoelmat Aleksandriaan, suurieleisenä lahjana puolisolleen, Egyptin kuningatar Kleopatra VII:lle.
Nykyään pelkästään Satakirjastojen kokoelmissa on noin 2 miljoonaa nidettä, eli kokoelmamme on kolme kertaa mahtavampi kuin antiikin suuren ihmeen. Henkien taistossa Suomi olisi jyrännyt Aleksandrian 6-0. Mutta ehkä meillä olisi heiltä opittavaa suhtautumisessa tietoon ja sivistykseen. Ehkäpä Ptolemaios voisi opettaa meille osan siitä ylpeydestä ja kunnioituksesta, millä hän ja hänen aikalaisensa kirjastoon suhtautuivat. Valtaosalle maailman ihmisistä ei kirjasto vieläkään ole itsestäänselvyys, vaikka meille se näyttäytyy arkipäiväisenä. Joskus tekee hyvää miettiä sitä, kuinka etuoikeutettuja itse asiassa olemmekaan, ja mikä voimannäyte toimiva kirjastolaitos on. Onko kirjastolaitos vielä nykypäivänäkin yksi kansakunnan suuruuden mitta? Miksei olisi?
Painettu asiakaslehti on tutkimusten mukaan hyvä tapa tavoittaa nykyisiä ja potentiaalisia asiakkaita. Juuri tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi Rauman kaupungin asioista haetaan ja saadaan eniten tietoa sanomalehtien kautta ja suosituin kaupungin omista tiedotuskanavista on nimenomaan painettu Rauman tiedotuslehti. Heikkona puolena on tietenkin hinta: jokaiseen Satakunnan talouteen ilmaiseksi jaettava lehti ei olisi ilman erityistä valtion avustusta mahdollinen, ja jos/kun avustusta ei saada ensi vuodeksi, niin Satakirjastojen lehti ei ensi vuonna ilmesty.
Asiakaslehden juttuun selvittelin maailman ensimmäisten kirjastojen toimintaa, ja kun ei nyt tule muuta mieleen tähän blogikirjoitukseenkaan, niin jatketaan samasta aiheesta. Aleksandriassa, nykyisessä Egyptissä toimi aikoinaan, 300 eaa – n. 300, maailman suurin kirjasto, jota pidettiin antiikin mahtavien rakennusprojektien veroisena ihmeenä. Antiikin helleeninen kulttuuri piti tietoa, viisautta ja filosofiaa niin suuressa arvossa, että valtakunnan kirjastojen suuruus oli suoraan verrannollinen itse valtakunnan suuruuteen. Aleksandrian kirjastossa kokoelmiin yritettiin kerätä kaikki mahdollinen tieto, ja niinpä ne käsittivät ajan mittapuulla valtaisan määrän kirjoituksia papyruskääröillä. Eräät historioitsijat puhuivat jopa seitsemästäsadastatuhannesta kirjoituksesta.
Jotta halutut kirjoitukset pystyttiin löytämään kirjaston uumenista, valmistettiin myös suuri luettelo paikkatietoineen, aivan kuten nykyaikaisessakin kirjastossa. 120-osaisen luettelon plärääminen oli tosin varmaan hieman hankalampaa kuin Origosta hakeminen.
Hellenistisen kulttuurin valtiot kilpailivat kirjastojensa suuruudella. Aleksandrian pahin kilpailija oli Pergamon, jossa myös oli suuri kirjasto. Historioitsijoiden mukaan se sisälsi 200 000 kirjoitusta. Aleksandria ei suvainnut kilpailijansa kokoelmien kasvua, ja estääkseen sen, päätti faarao kieltää papyruksen viennin Pergamoniin. Johan lakkaisi aineistonhankinta, hän arveli. Pergamonilaisille tuli hätä käteen, mutta kuten tunnettua, hätä myös keksii keinot: he kehittivät eläimen nahasta valmistamalla uudenlaisen tallennusvälineen, joka loppujenlopuksi kestävämpänä ja helppokäyttöisempänä syrjäytti papyruksen kaikkialla. Keksintöä alettiin kutsu valmistuspaikkansa mukaisesti pergamentiksi.
Loppujen lopuksi Pergamonin kirjasto kuitenkin kilpailun hävisi, sillä roomalaisten vallattua nykyisen Egyptin alueen, ja osittain tuhottua Aleksandrian kokoelmat, siirsi Marcus Antonius myöhemmin Pergamonin kirjaston kokoelmat Aleksandriaan, suurieleisenä lahjana puolisolleen, Egyptin kuningatar Kleopatra VII:lle.
Nykyään pelkästään Satakirjastojen kokoelmissa on noin 2 miljoonaa nidettä, eli kokoelmamme on kolme kertaa mahtavampi kuin antiikin suuren ihmeen. Henkien taistossa Suomi olisi jyrännyt Aleksandrian 6-0. Mutta ehkä meillä olisi heiltä opittavaa suhtautumisessa tietoon ja sivistykseen. Ehkäpä Ptolemaios voisi opettaa meille osan siitä ylpeydestä ja kunnioituksesta, millä hän ja hänen aikalaisensa kirjastoon suhtautuivat. Valtaosalle maailman ihmisistä ei kirjasto vieläkään ole itsestäänselvyys, vaikka meille se näyttäytyy arkipäiväisenä. Joskus tekee hyvää miettiä sitä, kuinka etuoikeutettuja itse asiassa olemmekaan, ja mikä voimannäyte toimiva kirjastolaitos on. Onko kirjastolaitos vielä nykypäivänäkin yksi kansakunnan suuruuden mitta? Miksei olisi?
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Tule kirjastoon! Tulisit nyt!
Eilen kerrottiin, että taiteilija Riiko Sakkinen kätki performanssissaan 1000 euroa vitosen seteleinä lempikirjojensa väliin Richardinkadun kirjastossa Helsingissä. Ihan oikeaa rahaa siis, taiteilijan nimmarilla varustettuna. Löytäjä sai pitää. Lehtijuttuhan moisesta tempauksesta tuli, ja voisi kuvitella, että tänään on kirjastossa vilskettä. Euran kirjastossa toteutimme joskus samantyylisen kilpailun: rahan sijasta satunnaisten kirjojen välistä löytyi arpa; jokaisessa pikkupalkinto ja päävoittona laivaristeily. Onnellista voittajaa haastateltiin paikallislehteen. Muutaman kympin uhrauksella olimme saaneet paljon positiivista näkyvyyttä. Olimme markkinoineet itseämme tehokkaasti. Nykyään pitää.
2000-luvun puolivälissä alettiin nimittäin kirjastoissa huolestua: mitäs jos kirjat ja lehdet eivät enää riitä ihmisille? Mitäs jos kaikki hankkivat netin, eivätkä enää jonota kirjaston koneille? Mitäs jos musiikkia aletaankin ladata sieltä netistä? Mitäs jos lapset eivät enää ehdi eivätkä tykkää lukea? Mitäs jos ei enää tule uusia harrypottereita? Mitäs jos lukeminen menee vallan muodista, mitäs jos nousukausi tekee lainaamisen ajatuksesta jotenkin säälittävää, vanhanaikaista ja köyhää… mitäs jos kukaan ei enää tule tänne? Mitäs me sitten keksitään?
Strategioihin ilmestyi termi ”palvelujen markkinointi”. Ihmisiä piti houkutella kirjastoon keksimällä uusia konsepteja ja toimintatapoja. Piti järjestää entistä enemmän tapahtumia. Piti kyseenalaistaa kirjaston perustoiminta-ajatukset. Piti olla yhteistyössä muiden kulttuurialan toimijoiden, median ja yksityisen sektorin kanssa.
2000-luvun ensimmäisen kymmenen puolivälissä alkaneen kävijä- ja lainauslukujen laskun torjuminen synnytti kirjastoissa muutoksen. Avauduttiin ja jalkauduttiin ulos ja otettiin markkinahenkisempi näkökulma asioihin. Joskus alkoi tuntua, että mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Virkailijabunkkeriinsa linnoittautuneesta nutturapäästä tuli epätoivoinen sisäänheittäjä, joka helppoheikin lailla hassuissa vaatteissaan aneli kävijöitä kirjastoon ulko-oven edessä. Tulkaa ja arvostakaa meitä, meiltä saa kaikkea ilmaiseksi, kunhan vaan tulette, rakkaat asiakkaat…rouva siellä, lainatkaa tästä kirja, oikein hyvä, joulun suosikki…eikö? ai te ette ole lukunaisia… no ottakaa elokuva, hyvä elokuva, romantiikkaa vähän elämään…ette ehdi…no ottakaa sykemittari? sähkömittari? hyppynaru? ompelukone? lainatkaa nyt edes kirjastovirkailija hetkeksi ihan omaan käyttöön! miehiäkin löytyy…salskeita nuoria miehiä…
Kyllähän näillä lehtiin pääsi, paikallislehtiin nyt ainakin. Ehkä markkinointi tehosikin, sillä kirjaston käytön alamäki on taittunut. Todennäköisemmin se kuitenkin johtuu pitkään jatkuneesta taloudellisesta epävarmuudesta. Huonoina aikoina kirjasto vetää. Sama koskee muuten huonoa säätäkin: sateinen kesä on kirjastotyöntekijän suosikki (mikäli ei ole lomalla). Silloin asiakkaita käy tungokseen asti, kun rannalla ei voi maata.
Erilaisia temppuja keksiessä tuntuivat itse asiakkaan toiveet usein unohtuvan, tai jos niitä kuultiinkin, ei aina uskottu. Kirjaston käyttäjät kun yleensä sanovat, että hakevat kirjastosta kirjoja ja lukevat lehtiä. Ei heillä ole ompelukoneen tai kävelysauvojen lainaaminen ensimmäisenä mielessä. Tokihan on heitä, joista olisi kiva kun kirjastosta saisi sitä sun tätä tarpeellista. On helppo luetella haastattelussa mitä kaikkea hauskaa olisi kirjastossa kiva olla. Niin se vaan kuitenkin on, että kirjoja lainaamaan tänne edelleen tullaan. Laaja kirjakokoelma on se, mitä kirjastosta oletetaan löytyvän. Kaikki muu on sitä ”ihan kivaa”, mutta eivät ne perustehtäväämme korvaa.
Avoimuutta ja nykyaikaisuutta kirjasto totta kai tarvitsee. Trendejä pitää haistella ja ennakoida, ja muuttaa toimintatapoja ajanmukaisiksi. Ideana ei kuitenkaan ole kävijöiden epätoivoinen kalastelu temppuja tekemällä. Pääasia on aina asiakkaan palvelu ja hänen tarpeisiinsa vastaaminen. Viralliset tilastot keskittyvät kävijä- ja lainauslukuihin, koska asiakkaan tyytyväisyyden tasoa on tilinpäätöksiin vaikea kuvata. Mutta eiväthän pelkästään käyttö- ja lainausluvut kirjaston onnistumisesta tai käyttäjien tyytyväisyydestä kerro. Kävijämäärät ovat laskussa, koska nettikirjasto mahdollistaa lainojen uusimisen ja varausten teon kotoa: ei tarvitse enää fyysisesti kävellä kirjastoon. Vaikka asiakkaita käy vähemmän, lainoja tulee kuitenkin enemmän.
Mahdollisimman suuri kävijämäärä ei olekaan mikään autuaaksi tekevä asia, eikä se kerro asiakkaiden tyytyväisyydestä. Eivät siitä kerro lainausluvutkaan: ei asiakas, joka lainaa kaksi kirjaa, ole välttämättä kaksi kertaa tyytyväisempi kuin hän, joka lainasi yhden kirjan. Kaikkein tyytyväisin voi olla hän, joka ei lainannut yhtään kirjaa, mutta löysi kirjastosta haluamansa tiedon tai päivän lehden, taikka onnistui jättämään nettihuutokauppaan voittavan tarjouksen viime minuuteilla, vaikka kotikone oli hajalla. Perustehtävämme onnistuminen tekee asiakkaat tyytyväiseksi.
Joskus voi silti kätkeä vitosia kirjojen väliin. Mutta kiitokseksi, ei houkuttimeksi.
2000-luvun puolivälissä alettiin nimittäin kirjastoissa huolestua: mitäs jos kirjat ja lehdet eivät enää riitä ihmisille? Mitäs jos kaikki hankkivat netin, eivätkä enää jonota kirjaston koneille? Mitäs jos musiikkia aletaankin ladata sieltä netistä? Mitäs jos lapset eivät enää ehdi eivätkä tykkää lukea? Mitäs jos ei enää tule uusia harrypottereita? Mitäs jos lukeminen menee vallan muodista, mitäs jos nousukausi tekee lainaamisen ajatuksesta jotenkin säälittävää, vanhanaikaista ja köyhää… mitäs jos kukaan ei enää tule tänne? Mitäs me sitten keksitään?
Strategioihin ilmestyi termi ”palvelujen markkinointi”. Ihmisiä piti houkutella kirjastoon keksimällä uusia konsepteja ja toimintatapoja. Piti järjestää entistä enemmän tapahtumia. Piti kyseenalaistaa kirjaston perustoiminta-ajatukset. Piti olla yhteistyössä muiden kulttuurialan toimijoiden, median ja yksityisen sektorin kanssa.
2000-luvun ensimmäisen kymmenen puolivälissä alkaneen kävijä- ja lainauslukujen laskun torjuminen synnytti kirjastoissa muutoksen. Avauduttiin ja jalkauduttiin ulos ja otettiin markkinahenkisempi näkökulma asioihin. Joskus alkoi tuntua, että mentiin toiseen äärimmäisyyteen. Virkailijabunkkeriinsa linnoittautuneesta nutturapäästä tuli epätoivoinen sisäänheittäjä, joka helppoheikin lailla hassuissa vaatteissaan aneli kävijöitä kirjastoon ulko-oven edessä. Tulkaa ja arvostakaa meitä, meiltä saa kaikkea ilmaiseksi, kunhan vaan tulette, rakkaat asiakkaat…rouva siellä, lainatkaa tästä kirja, oikein hyvä, joulun suosikki…eikö? ai te ette ole lukunaisia… no ottakaa elokuva, hyvä elokuva, romantiikkaa vähän elämään…ette ehdi…no ottakaa sykemittari? sähkömittari? hyppynaru? ompelukone? lainatkaa nyt edes kirjastovirkailija hetkeksi ihan omaan käyttöön! miehiäkin löytyy…salskeita nuoria miehiä…
Kyllähän näillä lehtiin pääsi, paikallislehtiin nyt ainakin. Ehkä markkinointi tehosikin, sillä kirjaston käytön alamäki on taittunut. Todennäköisemmin se kuitenkin johtuu pitkään jatkuneesta taloudellisesta epävarmuudesta. Huonoina aikoina kirjasto vetää. Sama koskee muuten huonoa säätäkin: sateinen kesä on kirjastotyöntekijän suosikki (mikäli ei ole lomalla). Silloin asiakkaita käy tungokseen asti, kun rannalla ei voi maata.
Erilaisia temppuja keksiessä tuntuivat itse asiakkaan toiveet usein unohtuvan, tai jos niitä kuultiinkin, ei aina uskottu. Kirjaston käyttäjät kun yleensä sanovat, että hakevat kirjastosta kirjoja ja lukevat lehtiä. Ei heillä ole ompelukoneen tai kävelysauvojen lainaaminen ensimmäisenä mielessä. Tokihan on heitä, joista olisi kiva kun kirjastosta saisi sitä sun tätä tarpeellista. On helppo luetella haastattelussa mitä kaikkea hauskaa olisi kirjastossa kiva olla. Niin se vaan kuitenkin on, että kirjoja lainaamaan tänne edelleen tullaan. Laaja kirjakokoelma on se, mitä kirjastosta oletetaan löytyvän. Kaikki muu on sitä ”ihan kivaa”, mutta eivät ne perustehtäväämme korvaa.
Avoimuutta ja nykyaikaisuutta kirjasto totta kai tarvitsee. Trendejä pitää haistella ja ennakoida, ja muuttaa toimintatapoja ajanmukaisiksi. Ideana ei kuitenkaan ole kävijöiden epätoivoinen kalastelu temppuja tekemällä. Pääasia on aina asiakkaan palvelu ja hänen tarpeisiinsa vastaaminen. Viralliset tilastot keskittyvät kävijä- ja lainauslukuihin, koska asiakkaan tyytyväisyyden tasoa on tilinpäätöksiin vaikea kuvata. Mutta eiväthän pelkästään käyttö- ja lainausluvut kirjaston onnistumisesta tai käyttäjien tyytyväisyydestä kerro. Kävijämäärät ovat laskussa, koska nettikirjasto mahdollistaa lainojen uusimisen ja varausten teon kotoa: ei tarvitse enää fyysisesti kävellä kirjastoon. Vaikka asiakkaita käy vähemmän, lainoja tulee kuitenkin enemmän.
Mahdollisimman suuri kävijämäärä ei olekaan mikään autuaaksi tekevä asia, eikä se kerro asiakkaiden tyytyväisyydestä. Eivät siitä kerro lainausluvutkaan: ei asiakas, joka lainaa kaksi kirjaa, ole välttämättä kaksi kertaa tyytyväisempi kuin hän, joka lainasi yhden kirjan. Kaikkein tyytyväisin voi olla hän, joka ei lainannut yhtään kirjaa, mutta löysi kirjastosta haluamansa tiedon tai päivän lehden, taikka onnistui jättämään nettihuutokauppaan voittavan tarjouksen viime minuuteilla, vaikka kotikone oli hajalla. Perustehtävämme onnistuminen tekee asiakkaat tyytyväiseksi.
Joskus voi silti kätkeä vitosia kirjojen väliin. Mutta kiitokseksi, ei houkuttimeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)