Rahiseva Telenius

”Oli täyttämä askeleen,
päälaskimo Tampereen:
väli torin ja Tuulensuun
kiviseinän ja lehmuspuun –
joka jäljiltä tarhurin
oli järkytys kaupungin.”


Se on Lauri Viitaa. Osaan tuon pätkän melkein ulkoa. Ei, en brassaile runoudentuntemuksellani sinänsä; tunnen vain Mylly-runon, ja etenkin sen ensimmäisen säkeen melkein ulkoa, koska olen kuullut sen niin monta kertaa, Veera Teleniuksen esittämänä. Loppusäkeistöjä runosta ei muista lainkaan.

Digitointilaitteisto on valmiina vastaanottamaan asiakkaat ensi tiistaina. Lähetin tämmöisen virallisen tiedotteen jo paikallisille tiedotusvälineille, ja sainpa kutsun tulla asiasta radioonkin kertomaan. Siksipä olikin varsin stressaavaa, kun ensimmäiset LP-levyn digitointikokeilut osoittivat äänen särisevän pahasti. Kirjaston varastosta kaivettu vanha LP, jossa Telenius lausui Viidan runoja, oli toiminut koekaniinina digitointia harjoitellessa, mutta lukemattomat säädöt ja johtojen vaihtelutkaan eivät hävittäneet kummallista säröä hänen äänessään. Kaikkein pahinta oli, ettei särö täysin hävinnyt, vaikka soittimeen laitettiin taatusti hyväkuntoinen jazz-levytys. LP-soittimessa, sen johdotuksessa tai jossain on jotain vikaa.

Itse digitointi kyllä toimii. Museo teki jo näyttelyään varten onnistuneen kelanauhan digitoinnin, ja c-kasetiltakin homma onnistuu hienosti. LP-soitin vain ei anna täydellistä ääntä, vaikka kyseessä on uusi ja laadukas laite. Olen nyt parina päivänä puuhannut laitteiston kimpussa useamman tunnin, ja konstit alkavat olla vähissä. Muutenkin alkaa kiire pukkaamaan päälle, kun muunkin henkilökunnan pitäisi laitteisiin sen veran paneutua, että osaavat perusasiat.

No, onhan tässä vielä aikaa jokunen päivä…

Pääkirjaston uudessa digitointihuoneessa voi siis muuttaa vanhat analogiset tallenteet digitaaliseen muotoon ja näin pelastaa muistot jälkipolville. Huoneessa on tämän ehkä-toimimattoman LP-soittimen lisäksi C-kasettidekki, kelanauhuri, VHS-DVD –soitin, ns. korppulevykeasema, erilinen polttava Bluray-asema, dia- ja filmiskanneri , jolla voi skannata kehykselliset diat, kinofilmit ja rullafilmit (näidenkin skannaamisen opettelu on vielä hieman vaiheessa) sekä tehokas tietokone, jossa kuvan- ja elokuvankäsittelyohjelmat.

Digitointi on periaatteessa ihan yksinkertaista: tallenne soimaan, ja sitten painetaan digitointiohjelma Audacityn äänityspainiketta ja lopuksi tallennetaan tuotos esim mp3-muodossa. Siinä kaikki, periaatteessa. Käytännössä etenkin aluksi kannattaa varautua, ettei kaikki mene kuin Strömsössä, koska laitteiden valmistelu voi vaatia johtojen yhdistämistä ja pari muuta pientä alkumäärittelyä ohjelmasta. Itse prosessi on kuitenkin vain tuo näppäimen painallus, odotus ja tallennus.

Digitointi on reaaliaikaista, joten aikaa on syytä varata riittävästi. Tunnin nauhan digitoimiseen menee tunti aikaa. Huoneessa toimitaan pääasiassa itsepalveluperiaatteella. Henkilökunta kyllä neuvoo alkuun, mutta meillä ei ole resursseja digitoida asiakkaan puolesta tai opettaa kuvanmuokkausen saloja yms. Asiakas voi itse käyttää kaikkea koneella olevaa. Huoneeseen tarvitaan kulkukortti, jonka asiakas saa henkilökunnalta, kun saapuu paikalle varaamanaan aikana.

Ajanvarauksia otetaan siis vastaan 1.10. alkaen. Maksimissaan voi varata neljän tunnin pätkän kahdesti viikossa, ainakin aluksi. Katsotaan sitten, tuleeko huoneeseen jonoa, ja voidaanko yksittäisen käyttäjän aikoja lisätä. Eihän olisi reilua, että joku kotiarkistojaan digitoiva linnoittautuisi huoneeseen joulukuuhun asti.

Toivomme, että laitteistolle on käyttöä, se kun ei ollut kovin halpa. Toivomme myös ymmärrystä, mikäli systeemit aluksi hieman kangertelevat. Oppimista ja opiskelua tämä on meillekin.
Ja huomatkaa: käyttö on ilmaista!

Digi, digi, digi

”Kauankos herra meinaa tuijotella sitä digiboksia? Laitat vaan ne scarttijohdot kiinne; ei siinä naapurin Sinikaltakan menny ku vajaa vartti!”
Kuka vielä muistaa muinaisen digi-tv-mainoksen , kun valtiovalta yritti vakuutella, ettei digitelevisioon siirtyminen ollut vanhemmallekaan väelle homma eikä mikään, eikä siinä naapurin Sinikaltakaan mennyt kuin vajaa vartti, niin johan kymmenet terävät kanavat avautuivat epäuskoisten silmien eteen. Käytäntö osoittautui ehkä hieman hankalammaksi, ja boksien kanssa taidettiin monessakin kodissa taistella ihan tosissaan, ennen kuin kanavat ja kuvat näkyivät niin kuin piti. Nykyäänhän ei onneksi mitään erillisiä bokseja välttämättä tarvita, ja digi-tv pistää kanavat kuntoon ihan itsestään. Yleensä.

Minä en hankkinut digiboksia, vaan tein vuoden loppuun kestäneen ihmiskokeen: olin ilman televisiota, kun analogiset tv-lähetykset loppuivat. Tai siis ilman televisiokuvaa, itse laite kyllä pönötti paikoillaan. Kyllä siihenkin ihmeesti tottui, ja olisi varmaan vieläkin ihan mahdollista telkkarista luopua. Paria sarjaa sieltä seuraan, siinä kaikki. Turhanpanttina yleensä nurkassa pölisee ja sähköä vie. Kahteen päivään en ole telkkaria nytkään avannut. Tv-lakkoni olisi varmaan kestänyt kauemminkin, mutta kaverit tuskastuivat tilanteeseen ja kantoivat uutena vuotena taloon boksin, ja pakkomyivät sen minulle parilla kympillä. Hyvin se toimi, kunnes ukkonen löi koko laitteiston hajalle ja piti ostaa uusi tv.

Analogisesta digitaaliseen siirtyminen, digitalisoituminen, on käynnissä koko yhteiskunnassa. Yhteiskunnan digitalisoituminen mahdollistaa hienosti sanoen tuottavuuden irrottamisen tuotantolaitoksista. Tuottava tekeminen ei ole sidottu paikkaan, vaan sitä voidaan tehdä siellä missä halutaan. Konsultti voi pysyä kotonaan ja vetää esityksensä toiselle puolelle maailmaa kuvaruudun kautta, ohjelmoija voi yhtä hyvin ohjelmoida kotonaan tai bussissa, mainostaja saa mainoksensa leviämään kaikkialle yhdellä klikkauksella, eikä tarvitse tyytyä liimaamaan julisteita yhden korttelin matkalle. Tiedon leviäminen, yhteydenpito ja palveluiden saatavuus helpottuvat, mikä tehostaa ja nopeuttaa yhteiskunnan pyörien pyörimistä. Informaatio ei ole enää sidottu tiukasti kiinteisiin esineisiin: ei tarvita lp-tai cd-levyjä, kirjoja, nauhoja, kyniä ja lehtiöitä. Noin niin kuin periaatteessa, teoriassa, ministeriön visiossa.

Käytännössä prosessi ei ole ollenkaan niin nopea, täydellinen, eikä pelkästään positiivinenkaan. Palveluiden saatavuus voi ministeriön mielestä helpottua, kun kaiken saa netistä, mutta entäs jos ja kun ei nettiä omista tai osaa käyttää? Tai jos tietoa ei netistä löydä? Jos menee sähköt? Kun valtaosa palveluista alkaa olla olemassa vain digitaalisessa muodossa, ovat digitalisoitumisen ulkopuolelle jäävät vaarassa pudota myös yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikä elämä muutenkaan pelkiksi biteiksi voi muuttua; kyllä täällä syödään ja eletään tietoverkkojen ulkopuolella jatkossakin. Fyysinen, analoginen maailma ei häviä mihinkään, ja jonkun pitää sekin hoitaa, että digitaalinen maailma toimisi.

Kirjasto toivottaa kuitenkin digitalisoitumisen tervetulleeksi, rajoitukset huomioiden. Siitä esimerkkinä on lokakuun alussa avattava pääkirjaston digitointitila, jossa asiakas voi kääntää digitaaliseen muotoon analogiset muistonsa: videonauhat, lp-levyt, c-kasetit, diat ja kelanauhat. Laitteistoa asennetaan juuri, ja toivottavasti ehdimme opetella sen käytön niin, että pystymme asiakkaita neuvomaan. Tunnelma kun on hieman kuin digitv-mainoksen Sulevilla, eikä scart-piuhan kiinnitys vielä riitä. Tarkoitus ei ole perustaa mitään filmistudiota, eli kaikkia ohjelmien hienouksia emme ala opettelemaan ja opettamaan. Alkuun opastamme, ja asiakas voi varata tilan etukäteen ja toimia sen jälkeen itsepalvelulla. Seuraavassa blogissa kerron mahdollisuuksista tarkemmin!

Paluu 80-luvulle

Sain ensimmäisen oman tietokoneen vuonna 1997. No, sain ja sain: maksoin siitä 5500 markkaa, mikä oli opiskelijalle hirmuinen summa. Olihan meillä jo 80-luvulla ollut pyöreäkulmainen ja väriltään vaaleanruskea Commodore 64, mutta se oli käytännössä vain pelikonsoli. Tietokonemaisuutta edusti ainoastaan käskypohjainen käyttöliittymä, johon kirjoitettiin ”load”, kun kasettiasemaan laitetulta tavalliselta c-kasetilta haluttiin ladata peli. Kuusnelonen olikin ahkerassa käytössä vuosia, kunnes joskus aseman play-nappi painui pohjaan eikä enää noussut, ja jatkuva joystickien hankkiminen hajonneiden tilalle ei enää ollut vanhempien mieleen.

Mutta sen jälkeen seurasi melkein 10 vuotta ilman tietokonetta. Koulutöitä kirjoittelin sähköisellä kirjoituskoneella, joka sekin oli aivan asiallinen peli, vaikka nykyään ajatuskin kirjoituskoneesta tuntuu siirtymiseltä muinaisuuteen. Onnistuin vielä vuosituhannen lopussa myymään koneen poiskin eräälle toiselle opiskelijalle, joka paukutteli sillä lopputyötään. Mutta minulla oli jo tietokone ja internet-yhteys.

En ollut kovinkaan tietoteknisesti suuntautunut, siis sillä tavalla kuin kunnon nörtti on. Eräs ohjelmointia harrastanut luokkakaverini piti joskus yläasteella esitelmän fraktaaleista, ja ei siitä kyllä kukaan muu mitään tajunnut. En tajua vieläkään. Tietotekniikan ja ohjelmoinnin kauneus ja kiinnostus on vahvasti harrastajan silmässä.

Mutta siitä olen ylpeä, että kasasin tietokoneeni itse. Se nimittäin ostettiin osina, eikä mistään Mustasta Pörssistä. Turussa oli pieni, omakotitalon kellarissa toiminut liike, joka myi koneen osia: emolevyjä, diskettiasemia ja muisteja. Sieltä sitten koottiin sopiva kokoonpano. Kun ei ole integroitu kone, on päivitykset helppo tehdä, sanoi myyjä. Konetta sittemmin päivitettiinkin, ja se oli helppoa niin kauan, kunnes erään koulukaverini kanssa yritimme lisätä pari muistikampaa, ja sähläsimme koko emolevyn hajalle. Se olikin aika suoritus. Samaan koppaan kuitenkin rakennettiin useampikin kokoonpano.

Netti toimi tietenkin modeemilla puhelinpistokkeen kautta. Nopeus oli 56kbit/s, noin niin kuin teoriassa. Kuva ilmestyi ruudulle pikkuhiljaa, yläreunasta lähtien. Silti hitaampiakin liittymiä oli olemassa: minä asuin Turussa, ja siellä oli hyvät yhteydet ja liittymätarjonta. Kallistahan se netinkäyttö kyllä oli: oli kuin olisit soittanut puhelimella kaiken aikaa, kun netti oli päällä. Kuukausimaksuja ei tunnettu. Kun modeemi oli piipitellyt itsensä yhteyteen, alkoi maksu juosta. Ei ollut varaa olla netissä kuin tunti-pari päivässä, ja sekin jo näkyi laskussa pahasti.

Sitä paitsi: kun tietokone oli puhelinpistokkeessa kiinni, ei voinut soittaa eikä vastaanottaa puheluja lankapuhelimeen. Kännykkäähän minulla ei ollut, kun ajattelin, että mitä semmoisella muka tekee. Ensimmäisen hankin sitten kavereiden painostuksesta vuonna 1998. Käytettynä, tietenkin, kukapa sitä moiseen turhuuteen rahaa tuhlaa. Ja se olikin sitten semmoinen rahanreikä, ettei pahemmasta väliä, kun minuutin puhelu maksoi 2,50 markkaa.

Nykyään ei ilman tietokonetta tule toimeen, ja siitä on tullut perustyökalu kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Joskus ne koneet vaan eivät toimi, ja silloin riippuvuuden huomaa erityisesti. Pääkirjastossa on nyt ollut jo pari viikkoa ihmeellisiä ongelmia asiakaskoneiden nettiliittymien ja kirjaston langattoman verkon kanssa. Hyvinä päivinä toimii pari konetta, huonoina eivät toimi edes lainausautomaatit.

Viaksi on nyt selvinnyt ulkopuolisen firman toimittaman ja hallinnoiman palomuurin epäonnistunut päivitys. Muuri bloggaa melkein kaikki koneet ja päästää vain satunnaisesti jonkun läpi. Päivitystä ei firman mukaan voi poistaa. He tekivät jonkun korjauksen perjantaina, mutta siitä ei ollut apua. Kirjaston väki ei voi koneille tehdä mitään, eikä tietohallinnon mukaan kukaan muukaan koko kaupungissa. Me vain laitamme lappuja koneiden eteen ja pahoittelemme. Erityisen harmillista on se, ettei myöskään langaton verkko toimi, joten asiakkaat eivät voi käyttää edes omia tai kirjastosta lainattavia kannettavia.

Tämä on nyt tämmöistä, paluuta 80-luvulle. Mutta kyllä se 2000-luku vielä tulee takaisin, kunhan ongelma selviää ja ratkaisu löytyy. 8 uutta konettakin on tulossa pääkirjastoon korvaamaan kaikkein vanhimpia masiinoita.

Virkailijakoneet kyllä toimivat normaalisti, luojan kiitos. Lainaaminen siis onnistuu. Ja näkee ne uutiset lehdestäkin. Sitkeyttä!

Osta! Vaihda! Ota ilmaiseksi!

Kävin kesälomalla Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä (häpeäkseni pitää myöntää, että kerta oli ensimmäinen). Väkeä oli valtavasti, luentosalit ja myyntiteltat pullistelivat ihmisiä. On ollut paljon puhetta siitä, kuinka kirja on menettänyt arvostustaan ja asemaansa, ja on muutenkin vähän auringonlaskun tuote. Kun pujotteli ihmismassan seassa kuumilla Sylvään koulun käytävillä yrittäen edes päästä myyntitiskin luokse, ymmärsi, että mikäli nämä puheet ovat totta, ovat harvinaisen monet ihmiset tulleet auringonlaskua ihailemaan. Totta puhuen olin hyvin hämmästynyt siitä väenpaljoudesta, koska olin kuvitellut tapahtuman paljon pienimuotoisemmaksi.

Nämä kaikki ihmiset olivat paikalla vain kirjojen ja kirjallisuuden vuoksi. Ostamassa kirjoja, puhumassa kirjoista ja kuulemassa niistä. Ja myyntipöytiä ja osastoja oli valtavasti, sekä sisällä koulussa, että ulkona isossa teltassa. Kaikesta päätellen kirja on varsin monelle vielä hyvin tärkeä asia. Monet ihmiset tekevät kirjanmyynnillä elantonsa, vaikka perinteinen kivijalkakirjakauppatoiminta onkin pahasti taantumassa. Moni perinteikäskin kirjakauppa ja antikvariaatti kärsii, jotkut ovat jo lopettaneetkin. Vanhan kirjan arvostus on pudonnut; joistain vanhoista kirjoista on tullut suorastaan ongelmajätettä, josta ei tahdo päästä eroon ilmaiseksikaan. Mutta JOTAIN nämä ihmiset sieltä Sastamalasta etsivät ja ostivat.

Kirjastostakin voi kirjoja hankkia omaksi. Halvalla myydään poistokirjoja. Aikuisten kirja euron, lasten puoli euroa. Joukossa on ihan siistejä, hyviä teoksia, jotka vain ovat jääneet vähemmälle lainaukselle, ja jotka pitää tilan loppuessa poistaa uusien tieltä. Monet asiakkaat ovat myyntihyllyt löytäneet, ja erityisinä kampanjapäivinä kirjoja menee kaupaksi paljonkin. Lapin lähikirjasto järjesti toukokuussa perinteisen myyntipäivän, jolloin kirjoja käytännössä lahjoitettiin asiakkaille: kaikki maksoi 10 senttiä kappale. Tähän hintaan tavaraa meni todella paljon.

Harvempi asiakas tietää, että meillä on myös kokonaan ilmainen lahjoitushylly. Tämä pieni hylly sijaitsee pääkirjaston yläkertaan johtavien portaiden vieressä. Siinä on tarjolla usein täysin uusiakin teoksia. Bestsellereitä ei löydy, mutta erikoisia ja yllättäviä teoksia voi bongata: vieraskielisiä romaaneja, omakustannerunoja, seurojen historiikkeja, vanhempia lahjoitettuja kirjoja. Siitä saa ottaa vapaasti, omatunnon mukaan. Nyt näytti olevan tarjolla mm. Maila Talvion koottuja.

Uusin konsti, jolla kirjoja saa kirjastosta omaksi, on nuorisotoimen kahvilan juuri pääkirjaston aulassa aloittama palvelu; kirjojen vaihtopiste. Vastaavia on monissakin kirjastoissa, ja hyllyn periaate on yksinkertainen: tuo yksi kirja, vie yksi kirja. Jos sinulla on siisti ja ”järkevä” kirja, jota et tarvitse, tuo se hyllyyn, ja ota valikoimasta mielenkiintoisin omaksi luettavaksesi. Mitä laadukkaamman teoksen tuot, sitä parempia itsekin saat. Valikoimaa ei siis kannata näivettää millään 70-luvun Kirjavalioilla, vaan periaatteena on se, että tuo sitä mitä itsekin lukea viitsisi.

Tämä palvelu ei siis ole kirjaston oma, vaan nuorisotoimen. Yhteistyömme heidän kanssaan on sujunut hienosti. Nuoret pitävät kahvilaa, tekevät meille ruokaa (moni kirjastolainen syö päivällä ateriaksi Cafe Käpälän salaatin), järjestävät tapahtumia ja kokouskahvitusta ja kuljettavat kirjakuljetuksiamme Lapista. Syntyy säästöä, synergiaa ja mielekästä työtä nuorille. Nuorten työpajakokeilu on ollut valtava menestys Raumalla. Tukemalla heidän toimintaansa, tuet kirjaston toimintaa ja toimit koko Rauman hyväksi. Tule siis hakemaan luettavaa kirjastosta!

P.S. Käy samalla katsomassa nuorten työpajojen näyttely aulan vitriineissä. Naamioita ja muita kädentaitoja!

Kirjastokauhun kourissa

Eräs ystäväni oli suuresti hämmästynyt, kun kerroin hänelle, että kirjastossa on myös autojen korjauskirjoja. Siis ihan niitä mallikohtaisia Haynesin opuksia. Olisi nimittäin tarvittu Hiluxin venttiiliremonttia varten jotain opasta; ei sillä, etteikö remontti olisi ilman kirjaakin onnistunut, mutta olisi pitänyt tietää oikeat kiristysmomentit.

Kysyin siis ensin, että oliko hän jo käynyt kirjastossa. No ei ollut käynyt, ei viimeiseen 25 vuoteen. Hänen mielikuvissaan kirjasto oli juhlallinen ja hiljainen kirjavarasto, jossa vanhat ja raskassoutuiset klassikkokirjat keräävät pölyä ja tiskin takana pönöttävä tuimailmeinen virkailija vaanii katseellaan jokaista väärää liikahdusta tai yskähdystä. Sielläkö olisi jotain hyödyllisiäkin kirjoja?

Ja sitä paitsi eihän kirjastoon voi mennä mitkään remonttihaalarit päällä; heittävät pihalle! Ja miten sieltä lainataan, kun ala-asteikäisenä saatu korttikin on jossain hukassa. Ja mitäs jos se kirja meneekin likaiseksi ja sitten tulee kauheat korvausvaatimukset ja menee maine iäksi. Ei… vaihdan kyllä pakettiauton kytkimen takapihalla, mutta kirjastoreissuihin en rupea.

No, ei sitten. Opas löytyi netistä, ja toimitettiin perille Amerikasta asti. Euron seutulainakorvauksella sen kyllä olisi saanut tilattua kaverini kotikirjastoon, mutta kirjastopelko esti asian.

Hieman alle puolet suomalaisista käyttää kirjastoa edes kerran vuodessa (tässä on tosin otettu huomioon jokainen vauva ja vaari). Hieman yli puolet ei siis käytä juuri koskaan, ja heissä on ihmisiä, joille kirjasto on aivan vieras. Kun yläasteelta on päästy, kirjasto unohtuu lopullisen tuntuisesti. Monella ei ole käsitystä siitä, mitä kaikkea kirjasto tarjoaa. Jos on saanut viimeisen kosketuksensa kirjastoon silloin, kun Koivisto oli presidentti, on voinut hiukan pudota kärryiltä jo. On täällä muutakin kuin Sota ja rauha, Seitsemän veljestä ja Sieppari ruispellossa.

Joillakuilla erikoinen kirjastopelko estää uudelleentutustumisen. Jotkut kuvittelevat, että kirjasto on heille liian sivistynyt. Jotain, mitä kunnon duunari ei kuitenkaan voi tajuta. Jotain semmoista yliopistojuttua, tutkijoille ja semmoisille, professoreille. Hyvin tylsää ja korkealentoista ja turhan jäykistelevää kuitenkin.

Sitten taas jotkut ajattelevat, että kirjastot on tarkoitettu köyhille. Vähän niin kuin köyhäinavustus, että nekin, joilla ei ole rahaa, saavat jotain lukea joskus. Tai pääsevät ainakin sateensuojaan. Lainaaminen on niin epähygieenistäkin, ties mitkä taudit sieltä tarttuvat. Sitä paitsi on periaatteessa epäilyttävää, että jotain annetaan ilmaiseksi, eikä edes yritetä tehdä voittoa. Sehän on ihan vanhanaikaista jotenkin.

Ensimmäisille sanoisin, että tulkaa katsomaan ihan rohkeasti vaan. Kirjoja voi lukea olematta valmiiksi sivistynyt, eikä kaikki hyllyistä löytyvä edes välttämättä ole klassisessa mielessä sivistävää. Joka makuun löytyy, taatusti. Ei täällä pelkkiä klassikoita pyöritellä. Hae edes se Juoppohullun päiväkirja (tai no, älä hae… se on oikeasti huono… mutta hae Fingerpori).

Toisille sanoisin, että tulkaa katsomaan ihan rohkeasti vaan. Omistaminen on niin vanhanaikaista; lainaaminen on tätä päivää. Meillä on hienot tilat, upean laaja valikoima kaikilla pääkielillä, kaikki siistissä kunnossa. 2 miljoonaa Satakirjastojen nidettä tyydyttävät jo vähän vaativampaakin asiakasta, ja maksukykyisille hommataan haluttu teos vaikka maailman ääristä. Tai hae elokuva tai pari fuusiojazz -cd:tä. Lue vaikka uusin Time ja siemaile brunssikahvit ja leivos kahvilassamme.

Mutta turhaan sanon, kun he eivät tätä lue. Kirjastopelkurit.

Korjauskirjoihin palatakseni: myös vanhaan Toyota Camryyn löytyi korjauskirja pääkirjastosta. Hyvä että löytyi, kun piti viikko sitten vaihtaa melkein poikki kulunut kaasuvaijeri. Itse kaasuvaijeria ei sitten löytynytkään koko Suomesta uutena, mutta onneksi sain ostettua siistin purkuosan. Toisin kuin kaverini, en ole siunattu autonasentajan hahmotuskyvyillä ja -taidoilla, ja siksi optimistisesti vartin hommaksi suunnitellusta remontista muodostui kolmen tunnin kärsimysnäytelmä, joka varmasti lyhensi elinikääni ainakin viikolla. Ei olisikaan pitänyt irrottaa sitä kaasupoljinta. Vain luettu ohje on toimiva ohje.

Soitellaan!

Harvalla on työhuoneessaan pianoa, harvalla johtajallakaan. Minullapa on. Minulla on myös rummut. Viulukin löytyy ja urut. Taitaa tuolla olla myös banjo, cembalo ja sähkökitarakin. Täällä on niin paljon soittimia, etten edes muista kaikkia. Täällä on soittimia koko orkesterille. Löysimme ne kirjaston varastosta, jossa ne olivat olleet hyllyllä monia vuosia.

Ennen kuin kukaan ehtii nostaa kohua kansalaisten verovarojen tuhlaamisesta kirjastopalveluiden johtajan musiikkiharrastuksiin, paljastan, etteivät nämä soittimet ole minun, vaan teidän. Joudun luopumaan niistä kohta puoliin, ja kirjaston asiakkaat saavat ne käyttöönsä. Surku sinänsä, sillä eilen kokeilin pianonsoittoa monien vuosien jälkeen ja se tuntui oikeastaan varsin mukavalta.

Tilaa säästääksemme on kaikki nämä soittimet ahdettu yksiin, Yamaha-merkkisiin kuoriin. Kyseessä on siis kosketinsoitin/syntetisaattori, joka on joskus edeltäjäni aikana hankittu, mutta jostain syystä sitä ei muutamaa kokeilua lukuun ottamatta otettu koskaan käyttöön. Pian otetaan. Kaivoimme syntikan varaston hyllyltä ja kas, sehän toimii. Virtajohdon hankinnan ja kuulokkeiden liittämisen jälkeen sillä voi soittaa mitä tykkää, muiden häiriintymättä. Laitamme sen pääkirjaston yläkertaan musiikkiosaston lähelle, ja sitä saa käyttää vapaasti. Voi ottaa hyllystä nuotteja ja soitella, tai improvisoida omasta päästä. Aikaa ei tarvitse varata.

Olen itse aikoinaan tarponut läpi Huittisten musiikkiopiston, instrumenttina piano. Harjoittelu vei aikaa, ja kun koulukin piti samalla suorittaa, tuntui soittaminen välillä aika pakkopullalta. Teoriatunnit puuduttivat ja oppilaskonsertit jännittivät. Kipinä ei jotenkin täysin syttynyt koskaan, vaikka opinnot kunnialla suoritinkin.

Myöhemmin taidot harjoituksen puutteessa surkastuivat. Ei ollut omaa pianoa, jolla soittaa, eikä vanhempienkaan pianolla tullut soitettua. Jotenkin unohtui, että joskus osasinkin jotain. Tietenkin nyt tilanne harmittaa, sillä olen kuitenkin musiikki-ihmisiä: kuuntelen musiikkia vähintään pari tuntia päivässä (jo pelkästään työmatkoista kertyy), laulan omaksi ilokseni ja olisi kiva osata soittaa myös. Varmaan oppisinkin uudestaan, jos vain olisi se soitin. Saisihan niitä kaupasta, tietenkin.

Tuommoinen kosketinsoitin voisi olla hyvä. Mahtuu pieneen tilaan, eikä maksakaan kovin paljon. Eilen unohduin kokeilemaan laitetta vartiksi, mutta sitten havahduin siihen, ettei tässä nyt työaikana voi alkaa konsertoida, ja riisuin haikein mielin kuulokkeet korvilta.

Tuo on nimittäin aika hauska peli, vaikka ei nyt enää tietenkään ihan uusinta uutta tarjoakaan. Ääniä ja efektejä on paljon, ja soittotuntumakin ihan ok. Jostain selkäytimestä alkoi sointuja ja melodioita löytyä yllättävän helposti. En ole soittanut pianolla varmaan kymmeneen vuoteen, mutta eivät taidot kai koskaan häviä lopullisesti.

Jos omatkin taitosi ovat ruosteessa, niin tule kirjastoon ja ala hioa. Kun ulospäin ei kuulu mitään, ei haittaa, vaikket olisikaan mikään Mustonen. Muut asiakkaat eivät häiriinny eivätkä pilkkaa. Jonkun aikaa pitää vielä soittopeliä odottaa, sillä teemme yläkerrassa hieman uudelleenjärjestelyjä, että saamme kaiken sopimaan. Juhannuksen jälkeen lienee soitin kuitenkin jo käytettävissä.

Mistä tulikin mieleeni, että huomenna alkaa kahden viikon loma.

No, tuli se jo aikaisemminkin mieleen.

Hyvää keskikesää!

Sanomalehdestä, päivää!

Voi olla, että kesällä ovat uutisaiheet hieman vähissä. Kesähän nyt jo on, vaikka kesäkuu alkaakin virallisesti vasta huomenna. Kirjastossakin on ollut hieman unelias tunnelma, kun asiakkaat makailevat rannoilla, tai tonkivat hurmioituneina pihojaan, kuin pitkän talven jälkeen syväjäädytyksestä sulaneina.

Kaksi kertaa on kuitenkin tiedotusvälineistä soitettu jutun toivossa tälläkin viikolla. Kirjaston perustehtävistä harvemmin mitään kysellään, mutta kun lanseerataan joku uusi palvelu, se kyllä kiinnostaa. Välttämättä tiedotuksen laajuus ei ole aina ihan samassa suhteessa palvelun merkittävyyteen verrattuna. Sinänsä pieni ja kirjaston toiminnan kannalta vähäinen muutos voi saada isotkin otsikot.
Tämän viikon ensimmäinen juttu käsitteli kirjastolle pientä, mutta periaatteellisesta näkökulmasta kansalaisille erittäin suurta palvelua. Suomessa on tullut voimaan kansalaisaloitelaki, jonka mukaan kenen tahansa virallisesti aloitteeksi nimeämä ehdotus tulee eduskunnan käsittelyyn, mikäli se saa kansalaisilta 50000 kannatusääntä. Tarkoitus siis vaikuttaa lainsäädäntöön, joten mikä tahansa ”jos saan 50000 tykkäystä, niin ajan rollaattorilla Kilpisjärvelle” –tyyppinen aloite ei ole sallittu. Viralliset aloitteet löytyvät mm. sivulta http://www.avoinministerio.fi/. Avoin ministeriö ry on vapaaehtoisvoimin toimiva järjestö, joka tuo kansalaisaloitteita tunnetuksi ja organisoi kannatusilmoitusten keräämistä.

Kannatusilmoituksia voi lähettää sähköisesti oikeusministeriön verkkopalvelun www.kansalaisaloite.fi kautta. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta käyttää nettiä, ja silloin apuun tulee kirjasto. Yhdessä Avoimen ministeriön kanssa monet kirjastot, niiden joukossa Rauman kaupunginkirjasto, antavat mahdollisuuden kansalaisaloitteiden tutkimiseen ja kannatusilmoitusten lähettämiseen lomakemuodossa.

Pääkirjaston lehtisalissa on Kansalaisaloitemappi, jossa on tällä hetkellä ääniä kerääviä ehdotuksia. Jos haluat antaa kannatuksen vaikkapa kesäajasta luopumista ajavalle aloitteelle, täytät kannatusilmoituslomakkeen, ja laitat sen mapin vieressä tolpassa kiinni olevaan lukittavaan postilaatikkoon. Kirjaston henkilökunta huolehtii sitten lomakkeesi eteenpäin Avoimeen ministeriöön ja osaksi kerättäviä viittäkymmentätuhatta kannatusilmoitusta. Jos aloite saa 50000 kannatusilmoitusta, eduskunta käsittelee sen, ja mahdollisesti sen hyväksyy.

Toinen viikon uutinen oli e-kirjoista. E-kirjoista julkaistaan vuosittain pari uutista, vaikka niiden merkitys yleisissä kirjastoissa on hyvin pieni. Usein kysytään, ”uhkaavatko e-kirjat painettuja kirjoja”, tai ”koska kirjastosta saa uusia e-kirjoja lainaksi?”. Ja aina joutuu sanomaan, että ”eivät vielä tunnu juurikaan uhkaavan” ja ”lainausoikeuksista neuvotellaan”.

Yleisten kirjastojen e-kirjavalikoimat ovat vielä hyvin vaatimattomat, eivätkä ne siitä ihmeemmin kasvakaan, elleivät kustantajat suostu tekemään kirjastojen kanssa sopimusta niiden lainaamisesta. Valtakunnallista sopimusta on neuvoteltu jo vuosia, mutta vieläkään sitä ei ole solmittu.

Rahastahan kaikki kiinni on. Kustantajat pelkäävät, että lainausoikeuksien antaminen johtaisi kopiointiin ja sitä kautta myynnin laskuun. Kirjastojen ei ole tarkoitus kustantajia kupata, mutta korvausten pitäisi olla mahdollisuuksien rajoissa. Esimerkiksi Ruotsissa kokeiltiin e-aineiston lainaamista sillä periaatteella, että kirjasto maksoi kustantajalle aina tietyn summan jokaista lainaa vastaan. Sopimus jouduttiin kuitenkin purkamaan, koska kulut nousivat kirjastoille liian suureksi.

Joten: kunnon sopimusta odotellessa eivät Satakirjastojen e-kirjakokoelmat päätä huimaa ja lainaaminenkin on vielä varsin vaivalloista. Lainaamiseen nimittäin tarvitaan Adoben Digital Editions ohjelma (sen saa kyllä netistä ilmaiseksi), ja mieluiten vielä Adoben tili, jotta lainattua kirjaa voi lukea muillakin laitteilla. Tämän jälkeen lainaus on ihan yksinkertaista: haetaan tietokannasta haluttu kirja, kirjaudutaan kirjastokortin numerolla ja klikataan ”lainaa kirja” –kuvaketta. Omalle koneelle tallennettu teos poistuu automaattisesti laina-ajan loputtua, joten sakkoja ei tule. Kätevää sinänsä.