Tiedonhaku, eli tietopalvelu, on lainaustoiminnan ohella yksi kirjaston perustehtävistä. Kirjastosta saa ja saatetaan kysyä ihan mitä tahansa, ja ainakin yritämme asian selvittää. 0100100, mutta ilman palvelumaksua.
Valtakunnallinen Kysy Kirjastonhoitajalta –palvelu vastaa erittäinkin visaisiin kysymyksiin netin välityksellä. Tässä kirjastojen yhteisessä palvelussa yleisten kirjastojen tietopalvelut ovat yhdistäneet voimansa, ja eksperttien sähköpostituslistalle ilmoittautuneet kirjastojen työntekijät voivat vastata palvelun kautta tulleisiin kysymyksiin. Myös raumalaisia kirjastonhoitajia on mukana. Olen minä itsekin kerran vastannut johonkin vanhojen rahojen arvoa koskevaan kysymykseen, vaikka en varsinaisissa asiakaspalvelutehtävissä enää työskentelekään.
Viime viikolla sain vastailla viiteen Kysy Kirjastonhoitajalta –kysymykseen, Satakirjastojen asiakaslehteä varten. Ilmeisesti toimittaja päätteli, että kirjastonjohtaja automaattisesti tämän homman osaa. Ei ehkä tiennyt, että viimeksi olen tietopalvelua tehnyt lähes 4 vuotta sitten. No, sain minä niihin jotain vastauksia aikaiseksi, kun ei kiire ollut, vaikka tuskin niin hyviä kuitenkaan kuin tietopalvelumme vastaukset olisivat olleet.
Tietopalvelussa käytetään apuna erilaisia tietokantoja, aineistorekisteriämme ja tietysti nettiä ja kirjoja. Google ratkaisee monet ongelmat helposti, vaikka läheskään kaikkeen se ei taivu. Kun pitää löytää vaikka talvirengastestejä 2000-luvun alusta, niin siinä ei netti paljon auta. Aleksi-tietokannasta sen sijaan tämäkin kysymys voi ratketa. Aleksi sisältää noin 300 lehden artikkelit joko viitteinä tai kokoteksteinä. Aikakauslehtiartikkeleita löytyy vuodesta 1982, ja sanomalehtiä vuodesta 1996. Yhteensä erilaisia tietueita Aleksissa on 740 000, ja määrä kasvaa kaiken aikaa. Hyvällä tuurilla löytyy kokonainen teksti, tai sitten löytyy viite siitä, missä lehdessä ko. aihetta käsitellään, minkä jälkeen voi alkaa metsästää ko. lehteä kirjastoista.
Tietokantoja on paljon muitakin, suorastaan lukemattomia, jos ulkomaiset otetaan huomioon. Harva niitä kaikkia hallitsee, eikä suuri osa ole vapaasti käytettävissäkään. Netin arkipäiväistyminen on muutenkin vähentänyt tiedonhakutehtäviä, koska asioiden uskotaan löytyvän googlettamalla. Nippelitieto löytyykin usein helposti, mutta laajemmat kokonaisuudet yleensä eivät. Ja valtavasta osumien määrästä on joskus vaikea poimia oleellinen.
Toista se oli ennen vanhaan. Silloin tiedonhakuun uhrattiin aikaa, vaivaa ja rahaa. Vuonna 1987 julkaistiin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä artikkeli uudesta, mullistavasta tiedonhaun välineestä, nimeltään Easynet. Sillä saattoi hakea tietoa yli 850:stä tietokannasta ympäri maailman. Posti- ja telelaitos toimi palvelun edustajana Suomessa.
Jutun mukaan Pentagon oli jo huolestunut tämmöisen tiedonhakuvälineen olemassaolosta. ”Unohda hakkerit: salaista tietoa voi saada aivan luvallisesti – julkisista tietopankeista”, maalaili lehtikin, ja kertoi, että muutama vuosi sitten eräs amerikkalainen aikakauslehti oli kokeeksi etsinyt tietokannoista vetypommin valmistusohjeet. Usassa pelättiinkin Neuvostoliiton voivan käyttää tietokantoja salaisten tietojen urkkimiseen. Tiedostoja kun saattoi käyttää periaatteessa missä tahansa, ”minne on vedetty puhelinlinja”.
Hesarin toimittaja kokeili Easynetiä saadakseen selville, voisiko sillä saada tietoja suomalaisesta asekaupasta. Käyttö oli helppoa: ”perustiedoiksi riittää lukiotasoinen englanti ja alkeet tietokantojen kyselykomennoista”. Ensin toimittaja pläräsi läpi tietokantaluettelon, ja löysi sieltä 9 asealaa käsittelevää ”tiedostoa”. Kyselyn saattoi kohdistaa vain yhteen tiedostoon kerrallaan. No, sitten kyseltiin, ja jo ”parin minuutin kuluttua kone vastasi, että tiedostossa on 15 ns. viitettä kysymyksestämme”! Mitään kovin ihmeellistä ei kuitenkaan löytynyt.
Kysymys maksoi 40 markkaa + puhelinkulut Usaan. Se ei ollut ihan pikkusumma; ”postimaksuindeksiä” käyttäen voimme laskeskella, että nykyrahassa 40 markkaa vastaisi 20 euroa. Onneksi sentään Easynet oli reilu: jos yhtään viitettä ei löytynyt, ei kysely myöskään maksanut mitään. Toisaalta tietokannoilla oli myös tuntitaksa, ettei linjoilla roikuttu turhaan.
Aseteollisuuden lisäksi toimittaja tutki Vaisalan (”pienehkö vantaalainen yritys, joka valmistaa mm. lentokenttä- ja säätutkimuslaitteistoja”) tietoja, mutta hakusana oli liian väljä, ja tuloksena tuli 500 turhaa viitettä. ”Ajanpuutteen vuoksi” tarkennettua hakua Vaisalasta ei sitten ehditty tehdä. Saaliiksi kokeilusta siis jäi, että Valmet oli tilannut peltiprässin lentokonetehtailleen Ruotsista ja Suomi osallistuu Neuvostoliiton Phobos-projektiin, jonka tarkoituksena oli lähettää avaruusluotain Marsiin. Vaikutelma Easynetistä oli yhtä kaikki hyvä, ja se oli Helsingin Sanomien mukaan tähän mennessä kokeilluista ”suurtietopankeista” paras ja helppokäyttöisin.
Kaikki on suhteellista!
maanantai 25. marraskuuta 2013
torstai 14. marraskuuta 2013
Rahoista, ja miten niitä käytetään
Suuruusluokkien hahmottaminen on usein ihmiselle vaikeaa. On hankala arvioida suuria lukuja, tai suhteuttaa keskenään erilaisiin palveluihin kuluvaa rahaa. Niinpä säästökohteita kysyttäessä kadunmies vastaa helposti, että kansanedustajien palkoista voisi säästää ja oopperasta voisi säästää. Joku toinen säästäisi puoluetuista tai jääkiekkohallien rakentamisesta. Joku säästäisi lakkauttamalla lähikirjastot.
Totuus on kuitenkin, ettei tämmöisillä säästöillä säästetä mitään. Raha kuluu aivan muualle, eikä sitä säästy valtion mittakaavassa minimaalisten kohteiden karsimisella. Vaikka kunta lopettaisi koko kirjastopalvelunsa, ei se näkyisi missään. Tilinpäätöksessä siis. Todennäköisesti se näkyisi mielenosoituksina ja kaikinpuolisen tyytymättömyyden kasvuna, mutta leipä ei levenisi milliäkään. Veroprosenttikaan ei laskisi.
Kirjasto on tuttu ja näkyvä kunnallinen ja lakisääteinen peruspalvelu. Kaikki tietävät kirjaston, mutta rahalla mitaten kirjasto on kooltaan melko mitätön. Kuntien rahoista se ”vie” n. 1-1,5 %, joista lähes puolet on palkkakuluja ja kolmasosa menee vuokriin; yleensä kaupungin omaan taskuun. Itse lainattavaan aineistoon ja kaikkeen toiminnan pyörittämiseen menee loput.
Noin 15% kirjaston määrärahoista käytetään kaiken sen lainattavan aineiston hankkimiseen, jota kirjastoista löytyy. Kun kirjastolta aletaan kysyä säästöjä, on tämä 15 % se, mistä säästöt yritetään kaapia. Ei ole juurikaan mitään muita rahoja: kaluste- ja tarvikerahoista voidaan ehkä kaapia 5 % lisää. Kyse on kaupungin mittakaavassa mitättömän pienistä rahoista.
Usein ihmetellään, miksi aina säästetään lapsista ja vanhuksista. Tämä johtuu siitä, että valtaosa rahoista ON lapsissa ja vanhuksissa. Vuodepotilaan vuorokausi voi maksaa tuhat euroa päivässä, eikä tässä suinkaan ole hoitotoimenpiteitä mukana. Netistä löytämäni hinnaston mukaan vaikkapa yksi ainoa laajan palovamman hoitojakso kustantaa kunnalle yli 32000e, siis liki kymmenesosan siitä, mitä Rauman kirjastot käyttävät vuodessa aineistonhankintaan. Summat ovat valtavia, ja säästettäessä tietenkin yritetään ottaa sieltä, missä rahaa on.
Koska kirjasto on lakisääteinen palvelu, valtio tukee sitä. Kaupungin ei siis tarvitse kaivaa tuota 1-1,5%:n osuuttakaan pussistaan kokonaan, vaan valtio antaa joka vuosi summan, jolla kirjastoa pitäisi laskennallisesti pystyä tarpeeksi hyvin pyörittämään. Ennen vuotta 1993 tämä summa oli niin sanotusti korvamerkitty kirjastoille: se piti kokonaisuudessaan käyttää kirjastotoimintaan. Koska tuki oli varsin suuri, kirjastot voivat hyvin. Uusia kirjastoja rakennettiin, ja aineistonhankinta oli runsasta. Laman iskettyä täydellä tehollaan monissa kunnissa alettiin ahdistua: rahat eivät riittäneet moniin muihin palveluihin, mutta valtionosuutensa turvin kirjastot senkun porskuttivat. Jos kirjastojen rahoista voisi ottaa vähän muihin palveluihin myös, niin rahat riittäisivät paremmin.
Näin sitten tapahtuikin: kirjaston valtionosuuksien korvamerkintä poistui, ja kunnat saivat itse määrätä, mihin he tuon rahan laittoivat. Tämä tietysti johti kirjastojen määrärahojen radikaaliin laskuun: päättäjistä ja taloustilanteesta riippuen kirjastorahat kanavoitiin sinne, missä kukin niitä kulloinkin uskoi paremmin tarvittavan. Kirjastojen aineistomäärärahat putosivat kymmenessä vuodessa kolmanneksella, ja tietotekniikan esiinmarssi kalliine laitteistohankintoineen vielä vauhditti kehitystä. Monissa kunnissa kirjastot itse asiassa toimivat kunnan rahoittajina: tukea tuli enemmän kuin kirjastoon käytettiin.
Yksi kirjastoille korvamerkitty valtion tukimuoto vielä jäi: kirjastorakennuksiin ja –autoihin on valtiolta saanut tukea. Ilman tätä tukea ei esim. Lapin uusi lähikirjasto valmistuisi. Ei tätäkään rahaa paljon jaossa ole: kaikki Suomen kunnat kilvoittelevat noin 5 miljoonan euron potin jakamisesta. Siksi uudet kirjastohankkeet ovat niin hitaita. Kestää vuosia nousta listalla tukea saavien joukkoon, että rakentaminen voitaisiin alkaa. Lapin kirjastohanke on ollut vireillä jo pitkään ”itsenäisen” Lapin kunnan aikanakin. Ensi vuonna rakennuksen pitäisi sitten ihan oikeasti valmistua. Se saattaa olla yksi viimeisistä lähikirjastoista, johon on saatu valtion tukea. Toivottavasti se ei ole yksi viimeisistä lähikirjastoista, joita Suomeen rakennetaan.
Kauhukuva on nimittäin aivan mahdollinen. Hallituksen uusimpien suunnitelmien mukaan myös kirjastorakentamiseen jaettavien valtionavustusten korvamerkintä uhkaa poistua. Kunta saisi jatkossa käyttää rahat mihin lystää, aivan muihin projekteihin. Yksi eritasoristeys vai uusi kirjasto? Näitä kunnat alkaisivat pohtia, ja kun säästetään, on helppo sanoa, että tehdään se tie sittenkin, kun se tuo työtä ja kauppaa. Miljoonalla ei pitkää pätkää tietä tee, mutta jostain se raha on otettava.
Tätä kehitystä vastaan voit allekirjoittaa adressin osoitteessa
http://www.adressit.com/kirjastoille_korvamerkitty_maararaha_sailytettava
Totuus on kuitenkin, ettei tämmöisillä säästöillä säästetä mitään. Raha kuluu aivan muualle, eikä sitä säästy valtion mittakaavassa minimaalisten kohteiden karsimisella. Vaikka kunta lopettaisi koko kirjastopalvelunsa, ei se näkyisi missään. Tilinpäätöksessä siis. Todennäköisesti se näkyisi mielenosoituksina ja kaikinpuolisen tyytymättömyyden kasvuna, mutta leipä ei levenisi milliäkään. Veroprosenttikaan ei laskisi.
Kirjasto on tuttu ja näkyvä kunnallinen ja lakisääteinen peruspalvelu. Kaikki tietävät kirjaston, mutta rahalla mitaten kirjasto on kooltaan melko mitätön. Kuntien rahoista se ”vie” n. 1-1,5 %, joista lähes puolet on palkkakuluja ja kolmasosa menee vuokriin; yleensä kaupungin omaan taskuun. Itse lainattavaan aineistoon ja kaikkeen toiminnan pyörittämiseen menee loput.
Noin 15% kirjaston määrärahoista käytetään kaiken sen lainattavan aineiston hankkimiseen, jota kirjastoista löytyy. Kun kirjastolta aletaan kysyä säästöjä, on tämä 15 % se, mistä säästöt yritetään kaapia. Ei ole juurikaan mitään muita rahoja: kaluste- ja tarvikerahoista voidaan ehkä kaapia 5 % lisää. Kyse on kaupungin mittakaavassa mitättömän pienistä rahoista.
Usein ihmetellään, miksi aina säästetään lapsista ja vanhuksista. Tämä johtuu siitä, että valtaosa rahoista ON lapsissa ja vanhuksissa. Vuodepotilaan vuorokausi voi maksaa tuhat euroa päivässä, eikä tässä suinkaan ole hoitotoimenpiteitä mukana. Netistä löytämäni hinnaston mukaan vaikkapa yksi ainoa laajan palovamman hoitojakso kustantaa kunnalle yli 32000e, siis liki kymmenesosan siitä, mitä Rauman kirjastot käyttävät vuodessa aineistonhankintaan. Summat ovat valtavia, ja säästettäessä tietenkin yritetään ottaa sieltä, missä rahaa on.
Koska kirjasto on lakisääteinen palvelu, valtio tukee sitä. Kaupungin ei siis tarvitse kaivaa tuota 1-1,5%:n osuuttakaan pussistaan kokonaan, vaan valtio antaa joka vuosi summan, jolla kirjastoa pitäisi laskennallisesti pystyä tarpeeksi hyvin pyörittämään. Ennen vuotta 1993 tämä summa oli niin sanotusti korvamerkitty kirjastoille: se piti kokonaisuudessaan käyttää kirjastotoimintaan. Koska tuki oli varsin suuri, kirjastot voivat hyvin. Uusia kirjastoja rakennettiin, ja aineistonhankinta oli runsasta. Laman iskettyä täydellä tehollaan monissa kunnissa alettiin ahdistua: rahat eivät riittäneet moniin muihin palveluihin, mutta valtionosuutensa turvin kirjastot senkun porskuttivat. Jos kirjastojen rahoista voisi ottaa vähän muihin palveluihin myös, niin rahat riittäisivät paremmin.
Näin sitten tapahtuikin: kirjaston valtionosuuksien korvamerkintä poistui, ja kunnat saivat itse määrätä, mihin he tuon rahan laittoivat. Tämä tietysti johti kirjastojen määrärahojen radikaaliin laskuun: päättäjistä ja taloustilanteesta riippuen kirjastorahat kanavoitiin sinne, missä kukin niitä kulloinkin uskoi paremmin tarvittavan. Kirjastojen aineistomäärärahat putosivat kymmenessä vuodessa kolmanneksella, ja tietotekniikan esiinmarssi kalliine laitteistohankintoineen vielä vauhditti kehitystä. Monissa kunnissa kirjastot itse asiassa toimivat kunnan rahoittajina: tukea tuli enemmän kuin kirjastoon käytettiin.
Yksi kirjastoille korvamerkitty valtion tukimuoto vielä jäi: kirjastorakennuksiin ja –autoihin on valtiolta saanut tukea. Ilman tätä tukea ei esim. Lapin uusi lähikirjasto valmistuisi. Ei tätäkään rahaa paljon jaossa ole: kaikki Suomen kunnat kilvoittelevat noin 5 miljoonan euron potin jakamisesta. Siksi uudet kirjastohankkeet ovat niin hitaita. Kestää vuosia nousta listalla tukea saavien joukkoon, että rakentaminen voitaisiin alkaa. Lapin kirjastohanke on ollut vireillä jo pitkään ”itsenäisen” Lapin kunnan aikanakin. Ensi vuonna rakennuksen pitäisi sitten ihan oikeasti valmistua. Se saattaa olla yksi viimeisistä lähikirjastoista, johon on saatu valtion tukea. Toivottavasti se ei ole yksi viimeisistä lähikirjastoista, joita Suomeen rakennetaan.
Kauhukuva on nimittäin aivan mahdollinen. Hallituksen uusimpien suunnitelmien mukaan myös kirjastorakentamiseen jaettavien valtionavustusten korvamerkintä uhkaa poistua. Kunta saisi jatkossa käyttää rahat mihin lystää, aivan muihin projekteihin. Yksi eritasoristeys vai uusi kirjasto? Näitä kunnat alkaisivat pohtia, ja kun säästetään, on helppo sanoa, että tehdään se tie sittenkin, kun se tuo työtä ja kauppaa. Miljoonalla ei pitkää pätkää tietä tee, mutta jostain se raha on otettava.
Tätä kehitystä vastaan voit allekirjoittaa adressin osoitteessa
http://www.adressit.com/kirjastoille_korvamerkitty_maararaha_sailytettava
perjantai 25. lokakuuta 2013
Vapaaehtoistyötä
Kävin poliisiasemalla; uusi passi piti hakea. Virkailija näytti tutulta. Ei tosin siltä virkailijalta, jonka tiesin luukulla normaalisti istuvan: kopissa istuikin naapurini. Hmm… tämäpä outoa.
”Hei, olet uusissa hommissa aloittanut?”, avasin. ”Juu, tää on tämmöistä vapaaehtoistyötä”, naapuri vastasi. ”Vapaaehtoistyötä?” ”Juu-u, poliisien määrärahoja leikattiin niin, ettei palveluja voi pitää auki kuin vapaaehtoisvoimin. Päivystän täällä muutaman tunnin päivässä.” ”Oho, onko noin kurjaksi mennyt julkinen rahoitus?”, äimistelin. ”et saa mitään palkkaa?... ja eihän sulla ole mitään koulutustakaan tuohon..??”
”No ei tässä mitään koulutusta tarvita”, naapurivirkailija tuhahti ja huiskautti huolettomana kättään. ”Tässä vaan istutaan. Käsken tulemaan huomenna uudestaan, jos joku jotain kysyy.” ”Jaa…”, vastasin ihan hämmentyneenä. ”Mites se nyt… eihän tuo tuolla lailla toimi…”, mutisin.
”Kyllä täällä saa ajan kulumaan: täällä on semmonen ohjelma, mistä näkee koko läänin ihmisten kaikki rikokset! Arvaas, kuinka monta kertaa se yks Arska siitä tienristeyksestä on viety putkaan tänä vuonna ryyppäämisen takia”, naapuri vinkkasi silmää. ”En mä…öh… oisko sulla se mun passi?”, sain sanotuksi. Olo tuntui epätodelliselta. ”En mä semmosista mitään tiedä, oon vaan vapaaehtoinen. Tuu huomenna uudestaan, klo 12 pitäis olla oikea päivystäjä tunnin verran paikalla. Mutta kannattaa tulla jonottamaan jo yhdeltätoista, jos meinaat keritä!”
Poistuin epäuskoisena. Lähdin hakemaan lasta tarhasta. Tarhan pihalla suuri lauma lapsia leikki omin päin. Tai jotkut leikkivät. Jotkut tappelivat ja jotkut hortoilivat yksinään ympäri pihaa. Huuto ja itku kuului kauas. Missä kaikki aikuiset olivat?
Nappasin oman nelivuotiaani kura-asuisen ja –naamaisen joukon keskeltä. ”Missäs kaikki tädit on”?, ihmettelin hänelle. ”Ei oo tätejä!”, poika sanoi tomerasti. ”Mitä… ei oo? Ei saa narrata”, vastasin, katse pihamaata haravoiden. ”Kuka teitä on vahtinut?” ”Se on yks Sepi, mut se lähti”, vastasi kuranaama.
”Sepi? Mikä ihmeen Sepi? Missä tädit on?” Aloin huolestua nyt todenteolla. Pihalla ei näkynyt yhtään kouluikäistä ja lapset pyörivät kuka missäkin. ”Sepi meni sisälle nukkumaan, niin Eemeli ja Joonatan lähtivät kaupungille!”, lapsi ilmoitti iloisena. ”Mutta se ei ollut hauskaa, kun Jesse heitti mua lapiolla”, hän sitten sanoi apeana.
”Missä se Sepi on? Mitä tämä nyt on?”, toistelin enemmän itsekseni ja retuutin lapsen sylissäni päiväkodin ulko-ovelle. Se oli lukossa ja ovessa oli kyltti: ”klo 13-16 päiväkotia hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Vanhempia pyydetään huomioimaan, että palvelussa saattaa olla puutteita tänä aikana. Henkilökuntamme on paikalla taas huomenna klo 9-13 välisenä aikana. Tervetuloa!”
”Ei ole totta! Tämähän on ihan hullua!”, huudahdin kauhuissani. Minua huimasi, ja yhtäkkiä ympärilleni kokoontuneiden itkevien ja nauravien lasten melu paisui korvia huumaavaksi. ”Ei tämä ole totta!” huusin. ”Mulla on pissahätä!”, sanoi joku.
Heräsin hikisenä ja sydän hakaten. Yksin, kotona. Ilman passia, ilman lasta. Eihän minulla edes ollut lasta. Se oli ollut painajainen. Kamala painajainen.
Järjetöntä. Täysin alalle kouluttautumattomat satunnaiset ihmiset pyörittämässä julkisia palveluita ja henkilötietorekistereitä tutkimassa. Eihän siitä tulisi mitään. Ihan hullu uni. Sain pienen hymynpoikasen huulille, ja hengityskin alkoi jo rauhoittua. Kaikkea sitä ihmismieli kuvittelee.
Laitoin teeveden kiehumaan ja hain lehden laatikosta. Haukkasin voileipää ja silmäilin otsikoita. Syyriaa…tupoa…jääkiekkoa… mjaaa… sitten sydämeni loikkasi kurkkuun ja juututti sinne myös leipäpalan. Köhin ja yskin vedet silmissä. Sain hädin tuskin selvää otsikosta. ”Jyväskylän Kypärämäen kirjasto pyörii vapaaehtoisvoimin”, siinä luki. ”Kokeilua ollaan laajentamassa Kuokkalan sivukirjastoon”
”Hei, olet uusissa hommissa aloittanut?”, avasin. ”Juu, tää on tämmöistä vapaaehtoistyötä”, naapuri vastasi. ”Vapaaehtoistyötä?” ”Juu-u, poliisien määrärahoja leikattiin niin, ettei palveluja voi pitää auki kuin vapaaehtoisvoimin. Päivystän täällä muutaman tunnin päivässä.” ”Oho, onko noin kurjaksi mennyt julkinen rahoitus?”, äimistelin. ”et saa mitään palkkaa?... ja eihän sulla ole mitään koulutustakaan tuohon..??”
”No ei tässä mitään koulutusta tarvita”, naapurivirkailija tuhahti ja huiskautti huolettomana kättään. ”Tässä vaan istutaan. Käsken tulemaan huomenna uudestaan, jos joku jotain kysyy.” ”Jaa…”, vastasin ihan hämmentyneenä. ”Mites se nyt… eihän tuo tuolla lailla toimi…”, mutisin.
”Kyllä täällä saa ajan kulumaan: täällä on semmonen ohjelma, mistä näkee koko läänin ihmisten kaikki rikokset! Arvaas, kuinka monta kertaa se yks Arska siitä tienristeyksestä on viety putkaan tänä vuonna ryyppäämisen takia”, naapuri vinkkasi silmää. ”En mä…öh… oisko sulla se mun passi?”, sain sanotuksi. Olo tuntui epätodelliselta. ”En mä semmosista mitään tiedä, oon vaan vapaaehtoinen. Tuu huomenna uudestaan, klo 12 pitäis olla oikea päivystäjä tunnin verran paikalla. Mutta kannattaa tulla jonottamaan jo yhdeltätoista, jos meinaat keritä!”
Poistuin epäuskoisena. Lähdin hakemaan lasta tarhasta. Tarhan pihalla suuri lauma lapsia leikki omin päin. Tai jotkut leikkivät. Jotkut tappelivat ja jotkut hortoilivat yksinään ympäri pihaa. Huuto ja itku kuului kauas. Missä kaikki aikuiset olivat?
Nappasin oman nelivuotiaani kura-asuisen ja –naamaisen joukon keskeltä. ”Missäs kaikki tädit on”?, ihmettelin hänelle. ”Ei oo tätejä!”, poika sanoi tomerasti. ”Mitä… ei oo? Ei saa narrata”, vastasin, katse pihamaata haravoiden. ”Kuka teitä on vahtinut?” ”Se on yks Sepi, mut se lähti”, vastasi kuranaama.
”Sepi? Mikä ihmeen Sepi? Missä tädit on?” Aloin huolestua nyt todenteolla. Pihalla ei näkynyt yhtään kouluikäistä ja lapset pyörivät kuka missäkin. ”Sepi meni sisälle nukkumaan, niin Eemeli ja Joonatan lähtivät kaupungille!”, lapsi ilmoitti iloisena. ”Mutta se ei ollut hauskaa, kun Jesse heitti mua lapiolla”, hän sitten sanoi apeana.
”Missä se Sepi on? Mitä tämä nyt on?”, toistelin enemmän itsekseni ja retuutin lapsen sylissäni päiväkodin ulko-ovelle. Se oli lukossa ja ovessa oli kyltti: ”klo 13-16 päiväkotia hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Vanhempia pyydetään huomioimaan, että palvelussa saattaa olla puutteita tänä aikana. Henkilökuntamme on paikalla taas huomenna klo 9-13 välisenä aikana. Tervetuloa!”
”Ei ole totta! Tämähän on ihan hullua!”, huudahdin kauhuissani. Minua huimasi, ja yhtäkkiä ympärilleni kokoontuneiden itkevien ja nauravien lasten melu paisui korvia huumaavaksi. ”Ei tämä ole totta!” huusin. ”Mulla on pissahätä!”, sanoi joku.
Heräsin hikisenä ja sydän hakaten. Yksin, kotona. Ilman passia, ilman lasta. Eihän minulla edes ollut lasta. Se oli ollut painajainen. Kamala painajainen.
Järjetöntä. Täysin alalle kouluttautumattomat satunnaiset ihmiset pyörittämässä julkisia palveluita ja henkilötietorekistereitä tutkimassa. Eihän siitä tulisi mitään. Ihan hullu uni. Sain pienen hymynpoikasen huulille, ja hengityskin alkoi jo rauhoittua. Kaikkea sitä ihmismieli kuvittelee.
Laitoin teeveden kiehumaan ja hain lehden laatikosta. Haukkasin voileipää ja silmäilin otsikoita. Syyriaa…tupoa…jääkiekkoa… mjaaa… sitten sydämeni loikkasi kurkkuun ja juututti sinne myös leipäpalan. Köhin ja yskin vedet silmissä. Sain hädin tuskin selvää otsikosta. ”Jyväskylän Kypärämäen kirjasto pyörii vapaaehtoisvoimin”, siinä luki. ”Kokeilua ollaan laajentamassa Kuokkalan sivukirjastoon”
perjantai 11. lokakuuta 2013
Tietoyhteiskuntaa rakentamassa
Viimeksi maalailin uhkakuvia siitä, miten käy digitalisoitumisen kelkasta pudonneille. Jos ei ole taitoja tai mahdollisuutta käyttää tietoverkkoja ja -välineitä, saattaa vaarassa olla jopa osallistuminen yhteiskunnan toimintaan ja mahdollisuudet yhteiskuntaan vaikuttamiseen. Voisi kuvitella, että kun tietokoneet ovat olleet arjessamme jo parikymmentä vuotta, niiden pitäisi olla tuttuja kaikille. Käytäntö kuitenkin osoittaa toista. Maassamme on valtavasti ihmisiä, jotka eivät osaa käyttää tietokoneita, internetiä tai tietokoneohjelmia, koska eivät ole niihin koskaan tutustuneet.
Kuilu osaajien ja osaamattomien välillä on suuri: näppärille mikään digitaalinen suojaus ei ole este. Muutama päivä sitten kerrottiin, että ylioppilastutkintolautakunnan järjestämässä kilpailussa sähköisen ylioppilaskokeen koeversio hakkeroitiin helposti kymmenillä eri konsteilla. Tästä tentistä olisivat kaikki saaneet huipputuloksia, koska huijaaminen oli osaajille helppoa. Jotkut liikkuvat tietoverkoissa ja koodien keskellä kuin kotonaan. Toisille taas hiirenkin käyttö on ihan uusi asia.
Eihän se taito geeneissä tule, vaan kokemuksen ja harjoittelun kautta. Ei kukaan polkupyörälläkään harjoittelematta ajaa osaa. Kuvitellaan vaikka rakennusmies työmaallaan. Ei hän tarvitse työssään tietokonetta, joten mikäli hän ei sellaista kotiinsa hommaa, ei hän mitenkään voi käyttöä oppiakaan. On paljon ihmisiä, jotka eivät innostu uudesta tekniikasta, eivätkä hanki kalliita laitteita kotiin pölyttymään. Kaikkeen ei ole rahaakaan. Tai ei huomata uuden tekniikan tuomia hyötyjä ja miten perusteellisesti uusi tekniikka saattaa mullistaa yhteiskunnan käytäntöjä. Näennäisesti hyödyttömästäkin tavarasta saattaa tulla yhteiskunnassa toimimisen näkökulmasta ”pakollinen”.
Kuvittelinhan itsekin vielä vuonna 1997, ettei kännykkää tarvita mihinkään, enkä sellaista hankkinut. Mikä lie ohimenevä muoti-ilmiö, ajattelin, enkä todellakaan olisi tahtonut olla kaikenaikaa ”saavutettavissa”. Älypuhelinta en omista vieläkään, kun en tajua sen hyödyllisyyttä. Kotitietokone hoitaa surffailut isommalla ruudulla, ja puhelin on puhelin, sanon mielessäni. Ostan harvoin tavaraa vain siksi, että muillakin on, tai että uusi vempain olisi kiva. Siksi on vaarana, ettei myöskään saa uuteen tekniikkaan kosketusta, eikä näin ollen edes saa tietää, mitä oikeaa hyötykäyttöäkin laitteilla olisi. Älypuhelimissa on valtavat määrät sovelluksia, joita voisi hyödyntää arjessa. Varmaankin. Pitäisi tutustua.
No, miten sitä tietokonekokemusta ja -oppia sitten saisi? Ette varmaan millään arvaa vastausta, mutta se on: kirjastosta! Ensinnäkin, kirjastossa on laitteistot tarjolla ilmaiseksi. Nettikoneen voi varata (myös kannettavia ja iPadeja löytyy pääkirjastosta) ja surffailla omin päin tai harjoitella Officen käyttöä. Kirjastosta löytyy tietysti myös oppaat ja ohjekirjat suurin piirtein kaikesta mahdollisesta tietotekniikkaan(kin) liittyvästä. Kirja käteen ja opiskelemaan.
Laitteiden ja oppaiden lisäksi kirjasto tarjoaa myös käytönopetusta. Raumalla järjestetään kirjaston henkilökunnan toimesta keväisin ja syksyisin tietokoneenkäytön alkeiskursseja, jotka ovat tavattoman suosittuja. Yleensä kurssipaikat täyttyvät melkein saman tien. Kurssien idea on auttaa osallistuja totuttautumaan tietokoneen ja internetin käyttöön, jotta hän voisi omin päin opiskella lisää. Teemme kansalaisopiston kanssa yhteistyötä kurssien suunnittelussa, ja idea on se, ettemme kursseillamme syö heidän leipäänsä, vaan opetamme aivan alkeet, jonka jälkeen asiakas voi vaikka jatkaa kansalaisopiston kursseilla eteenpäin. Yleensä kahdesta tai kolmesta parin tunnin opetuskerrasta koostuvilla kursseilla tutustutaan myös sosiaaliseen mediaan ja verkkokauppoihin sekä muuhun internetin palvelutarjontaan.
Käytönopetus järjestetään pääkirjaston atk-luokassa, johon sopii suosiolla n. 12 osallistujaa koneiden ääreen. Ikä- tai muita rajoja ei ole. Opetuksessa edetään rauhallisesti ja neuvotaan henkilökohtaisesti. Eikä tämäkään maksa mitään!
Kuilu osaajien ja osaamattomien välillä on suuri: näppärille mikään digitaalinen suojaus ei ole este. Muutama päivä sitten kerrottiin, että ylioppilastutkintolautakunnan järjestämässä kilpailussa sähköisen ylioppilaskokeen koeversio hakkeroitiin helposti kymmenillä eri konsteilla. Tästä tentistä olisivat kaikki saaneet huipputuloksia, koska huijaaminen oli osaajille helppoa. Jotkut liikkuvat tietoverkoissa ja koodien keskellä kuin kotonaan. Toisille taas hiirenkin käyttö on ihan uusi asia.
Eihän se taito geeneissä tule, vaan kokemuksen ja harjoittelun kautta. Ei kukaan polkupyörälläkään harjoittelematta ajaa osaa. Kuvitellaan vaikka rakennusmies työmaallaan. Ei hän tarvitse työssään tietokonetta, joten mikäli hän ei sellaista kotiinsa hommaa, ei hän mitenkään voi käyttöä oppiakaan. On paljon ihmisiä, jotka eivät innostu uudesta tekniikasta, eivätkä hanki kalliita laitteita kotiin pölyttymään. Kaikkeen ei ole rahaakaan. Tai ei huomata uuden tekniikan tuomia hyötyjä ja miten perusteellisesti uusi tekniikka saattaa mullistaa yhteiskunnan käytäntöjä. Näennäisesti hyödyttömästäkin tavarasta saattaa tulla yhteiskunnassa toimimisen näkökulmasta ”pakollinen”.
Kuvittelinhan itsekin vielä vuonna 1997, ettei kännykkää tarvita mihinkään, enkä sellaista hankkinut. Mikä lie ohimenevä muoti-ilmiö, ajattelin, enkä todellakaan olisi tahtonut olla kaikenaikaa ”saavutettavissa”. Älypuhelinta en omista vieläkään, kun en tajua sen hyödyllisyyttä. Kotitietokone hoitaa surffailut isommalla ruudulla, ja puhelin on puhelin, sanon mielessäni. Ostan harvoin tavaraa vain siksi, että muillakin on, tai että uusi vempain olisi kiva. Siksi on vaarana, ettei myöskään saa uuteen tekniikkaan kosketusta, eikä näin ollen edes saa tietää, mitä oikeaa hyötykäyttöäkin laitteilla olisi. Älypuhelimissa on valtavat määrät sovelluksia, joita voisi hyödyntää arjessa. Varmaankin. Pitäisi tutustua.
No, miten sitä tietokonekokemusta ja -oppia sitten saisi? Ette varmaan millään arvaa vastausta, mutta se on: kirjastosta! Ensinnäkin, kirjastossa on laitteistot tarjolla ilmaiseksi. Nettikoneen voi varata (myös kannettavia ja iPadeja löytyy pääkirjastosta) ja surffailla omin päin tai harjoitella Officen käyttöä. Kirjastosta löytyy tietysti myös oppaat ja ohjekirjat suurin piirtein kaikesta mahdollisesta tietotekniikkaan(kin) liittyvästä. Kirja käteen ja opiskelemaan.
Laitteiden ja oppaiden lisäksi kirjasto tarjoaa myös käytönopetusta. Raumalla järjestetään kirjaston henkilökunnan toimesta keväisin ja syksyisin tietokoneenkäytön alkeiskursseja, jotka ovat tavattoman suosittuja. Yleensä kurssipaikat täyttyvät melkein saman tien. Kurssien idea on auttaa osallistuja totuttautumaan tietokoneen ja internetin käyttöön, jotta hän voisi omin päin opiskella lisää. Teemme kansalaisopiston kanssa yhteistyötä kurssien suunnittelussa, ja idea on se, ettemme kursseillamme syö heidän leipäänsä, vaan opetamme aivan alkeet, jonka jälkeen asiakas voi vaikka jatkaa kansalaisopiston kursseilla eteenpäin. Yleensä kahdesta tai kolmesta parin tunnin opetuskerrasta koostuvilla kursseilla tutustutaan myös sosiaaliseen mediaan ja verkkokauppoihin sekä muuhun internetin palvelutarjontaan.
Käytönopetus järjestetään pääkirjaston atk-luokassa, johon sopii suosiolla n. 12 osallistujaa koneiden ääreen. Ikä- tai muita rajoja ei ole. Opetuksessa edetään rauhallisesti ja neuvotaan henkilökohtaisesti. Eikä tämäkään maksa mitään!
keskiviikko 25. syyskuuta 2013
Rahiseva Telenius
”Oli täyttämä askeleen,
päälaskimo Tampereen:
väli torin ja Tuulensuun
kiviseinän ja lehmuspuun –
joka jäljiltä tarhurin
oli järkytys kaupungin.”
Se on Lauri Viitaa. Osaan tuon pätkän melkein ulkoa. Ei, en brassaile runoudentuntemuksellani sinänsä; tunnen vain Mylly-runon, ja etenkin sen ensimmäisen säkeen melkein ulkoa, koska olen kuullut sen niin monta kertaa, Veera Teleniuksen esittämänä. Loppusäkeistöjä runosta ei muista lainkaan.
Digitointilaitteisto on valmiina vastaanottamaan asiakkaat ensi tiistaina. Lähetin tämmöisen virallisen tiedotteen jo paikallisille tiedotusvälineille, ja sainpa kutsun tulla asiasta radioonkin kertomaan. Siksipä olikin varsin stressaavaa, kun ensimmäiset LP-levyn digitointikokeilut osoittivat äänen särisevän pahasti. Kirjaston varastosta kaivettu vanha LP, jossa Telenius lausui Viidan runoja, oli toiminut koekaniinina digitointia harjoitellessa, mutta lukemattomat säädöt ja johtojen vaihtelutkaan eivät hävittäneet kummallista säröä hänen äänessään. Kaikkein pahinta oli, ettei särö täysin hävinnyt, vaikka soittimeen laitettiin taatusti hyväkuntoinen jazz-levytys. LP-soittimessa, sen johdotuksessa tai jossain on jotain vikaa.
Itse digitointi kyllä toimii. Museo teki jo näyttelyään varten onnistuneen kelanauhan digitoinnin, ja c-kasetiltakin homma onnistuu hienosti. LP-soitin vain ei anna täydellistä ääntä, vaikka kyseessä on uusi ja laadukas laite. Olen nyt parina päivänä puuhannut laitteiston kimpussa useamman tunnin, ja konstit alkavat olla vähissä. Muutenkin alkaa kiire pukkaamaan päälle, kun muunkin henkilökunnan pitäisi laitteisiin sen veran paneutua, että osaavat perusasiat.
No, onhan tässä vielä aikaa jokunen päivä…
Pääkirjaston uudessa digitointihuoneessa voi siis muuttaa vanhat analogiset tallenteet digitaaliseen muotoon ja näin pelastaa muistot jälkipolville. Huoneessa on tämän ehkä-toimimattoman LP-soittimen lisäksi C-kasettidekki, kelanauhuri, VHS-DVD –soitin, ns. korppulevykeasema, erilinen polttava Bluray-asema, dia- ja filmiskanneri , jolla voi skannata kehykselliset diat, kinofilmit ja rullafilmit (näidenkin skannaamisen opettelu on vielä hieman vaiheessa) sekä tehokas tietokone, jossa kuvan- ja elokuvankäsittelyohjelmat.
Digitointi on periaatteessa ihan yksinkertaista: tallenne soimaan, ja sitten painetaan digitointiohjelma Audacityn äänityspainiketta ja lopuksi tallennetaan tuotos esim mp3-muodossa. Siinä kaikki, periaatteessa. Käytännössä etenkin aluksi kannattaa varautua, ettei kaikki mene kuin Strömsössä, koska laitteiden valmistelu voi vaatia johtojen yhdistämistä ja pari muuta pientä alkumäärittelyä ohjelmasta. Itse prosessi on kuitenkin vain tuo näppäimen painallus, odotus ja tallennus.
Digitointi on reaaliaikaista, joten aikaa on syytä varata riittävästi. Tunnin nauhan digitoimiseen menee tunti aikaa. Huoneessa toimitaan pääasiassa itsepalveluperiaatteella. Henkilökunta kyllä neuvoo alkuun, mutta meillä ei ole resursseja digitoida asiakkaan puolesta tai opettaa kuvanmuokkausen saloja yms. Asiakas voi itse käyttää kaikkea koneella olevaa. Huoneeseen tarvitaan kulkukortti, jonka asiakas saa henkilökunnalta, kun saapuu paikalle varaamanaan aikana.
Ajanvarauksia otetaan siis vastaan 1.10. alkaen. Maksimissaan voi varata neljän tunnin pätkän kahdesti viikossa, ainakin aluksi. Katsotaan sitten, tuleeko huoneeseen jonoa, ja voidaanko yksittäisen käyttäjän aikoja lisätä. Eihän olisi reilua, että joku kotiarkistojaan digitoiva linnoittautuisi huoneeseen joulukuuhun asti.
Toivomme, että laitteistolle on käyttöä, se kun ei ollut kovin halpa. Toivomme myös ymmärrystä, mikäli systeemit aluksi hieman kangertelevat. Oppimista ja opiskelua tämä on meillekin.
Ja huomatkaa: käyttö on ilmaista!
päälaskimo Tampereen:
väli torin ja Tuulensuun
kiviseinän ja lehmuspuun –
joka jäljiltä tarhurin
oli järkytys kaupungin.”
Se on Lauri Viitaa. Osaan tuon pätkän melkein ulkoa. Ei, en brassaile runoudentuntemuksellani sinänsä; tunnen vain Mylly-runon, ja etenkin sen ensimmäisen säkeen melkein ulkoa, koska olen kuullut sen niin monta kertaa, Veera Teleniuksen esittämänä. Loppusäkeistöjä runosta ei muista lainkaan.
Digitointilaitteisto on valmiina vastaanottamaan asiakkaat ensi tiistaina. Lähetin tämmöisen virallisen tiedotteen jo paikallisille tiedotusvälineille, ja sainpa kutsun tulla asiasta radioonkin kertomaan. Siksipä olikin varsin stressaavaa, kun ensimmäiset LP-levyn digitointikokeilut osoittivat äänen särisevän pahasti. Kirjaston varastosta kaivettu vanha LP, jossa Telenius lausui Viidan runoja, oli toiminut koekaniinina digitointia harjoitellessa, mutta lukemattomat säädöt ja johtojen vaihtelutkaan eivät hävittäneet kummallista säröä hänen äänessään. Kaikkein pahinta oli, ettei särö täysin hävinnyt, vaikka soittimeen laitettiin taatusti hyväkuntoinen jazz-levytys. LP-soittimessa, sen johdotuksessa tai jossain on jotain vikaa.
Itse digitointi kyllä toimii. Museo teki jo näyttelyään varten onnistuneen kelanauhan digitoinnin, ja c-kasetiltakin homma onnistuu hienosti. LP-soitin vain ei anna täydellistä ääntä, vaikka kyseessä on uusi ja laadukas laite. Olen nyt parina päivänä puuhannut laitteiston kimpussa useamman tunnin, ja konstit alkavat olla vähissä. Muutenkin alkaa kiire pukkaamaan päälle, kun muunkin henkilökunnan pitäisi laitteisiin sen veran paneutua, että osaavat perusasiat.
No, onhan tässä vielä aikaa jokunen päivä…
Pääkirjaston uudessa digitointihuoneessa voi siis muuttaa vanhat analogiset tallenteet digitaaliseen muotoon ja näin pelastaa muistot jälkipolville. Huoneessa on tämän ehkä-toimimattoman LP-soittimen lisäksi C-kasettidekki, kelanauhuri, VHS-DVD –soitin, ns. korppulevykeasema, erilinen polttava Bluray-asema, dia- ja filmiskanneri , jolla voi skannata kehykselliset diat, kinofilmit ja rullafilmit (näidenkin skannaamisen opettelu on vielä hieman vaiheessa) sekä tehokas tietokone, jossa kuvan- ja elokuvankäsittelyohjelmat.
Digitointi on periaatteessa ihan yksinkertaista: tallenne soimaan, ja sitten painetaan digitointiohjelma Audacityn äänityspainiketta ja lopuksi tallennetaan tuotos esim mp3-muodossa. Siinä kaikki, periaatteessa. Käytännössä etenkin aluksi kannattaa varautua, ettei kaikki mene kuin Strömsössä, koska laitteiden valmistelu voi vaatia johtojen yhdistämistä ja pari muuta pientä alkumäärittelyä ohjelmasta. Itse prosessi on kuitenkin vain tuo näppäimen painallus, odotus ja tallennus.
Digitointi on reaaliaikaista, joten aikaa on syytä varata riittävästi. Tunnin nauhan digitoimiseen menee tunti aikaa. Huoneessa toimitaan pääasiassa itsepalveluperiaatteella. Henkilökunta kyllä neuvoo alkuun, mutta meillä ei ole resursseja digitoida asiakkaan puolesta tai opettaa kuvanmuokkausen saloja yms. Asiakas voi itse käyttää kaikkea koneella olevaa. Huoneeseen tarvitaan kulkukortti, jonka asiakas saa henkilökunnalta, kun saapuu paikalle varaamanaan aikana.
Ajanvarauksia otetaan siis vastaan 1.10. alkaen. Maksimissaan voi varata neljän tunnin pätkän kahdesti viikossa, ainakin aluksi. Katsotaan sitten, tuleeko huoneeseen jonoa, ja voidaanko yksittäisen käyttäjän aikoja lisätä. Eihän olisi reilua, että joku kotiarkistojaan digitoiva linnoittautuisi huoneeseen joulukuuhun asti.
Toivomme, että laitteistolle on käyttöä, se kun ei ollut kovin halpa. Toivomme myös ymmärrystä, mikäli systeemit aluksi hieman kangertelevat. Oppimista ja opiskelua tämä on meillekin.
Ja huomatkaa: käyttö on ilmaista!
perjantai 13. syyskuuta 2013
Digi, digi, digi
”Kauankos herra meinaa tuijotella sitä digiboksia? Laitat vaan ne scarttijohdot kiinne; ei siinä naapurin Sinikaltakan menny ku vajaa vartti!”
Kuka vielä muistaa muinaisen digi-tv-mainoksen , kun valtiovalta yritti vakuutella, ettei digitelevisioon siirtyminen ollut vanhemmallekaan väelle homma eikä mikään, eikä siinä naapurin Sinikaltakaan mennyt kuin vajaa vartti, niin johan kymmenet terävät kanavat avautuivat epäuskoisten silmien eteen. Käytäntö osoittautui ehkä hieman hankalammaksi, ja boksien kanssa taidettiin monessakin kodissa taistella ihan tosissaan, ennen kuin kanavat ja kuvat näkyivät niin kuin piti. Nykyäänhän ei onneksi mitään erillisiä bokseja välttämättä tarvita, ja digi-tv pistää kanavat kuntoon ihan itsestään. Yleensä.
Minä en hankkinut digiboksia, vaan tein vuoden loppuun kestäneen ihmiskokeen: olin ilman televisiota, kun analogiset tv-lähetykset loppuivat. Tai siis ilman televisiokuvaa, itse laite kyllä pönötti paikoillaan. Kyllä siihenkin ihmeesti tottui, ja olisi varmaan vieläkin ihan mahdollista telkkarista luopua. Paria sarjaa sieltä seuraan, siinä kaikki. Turhanpanttina yleensä nurkassa pölisee ja sähköä vie. Kahteen päivään en ole telkkaria nytkään avannut. Tv-lakkoni olisi varmaan kestänyt kauemminkin, mutta kaverit tuskastuivat tilanteeseen ja kantoivat uutena vuotena taloon boksin, ja pakkomyivät sen minulle parilla kympillä. Hyvin se toimi, kunnes ukkonen löi koko laitteiston hajalle ja piti ostaa uusi tv.
Analogisesta digitaaliseen siirtyminen, digitalisoituminen, on käynnissä koko yhteiskunnassa. Yhteiskunnan digitalisoituminen mahdollistaa hienosti sanoen tuottavuuden irrottamisen tuotantolaitoksista. Tuottava tekeminen ei ole sidottu paikkaan, vaan sitä voidaan tehdä siellä missä halutaan. Konsultti voi pysyä kotonaan ja vetää esityksensä toiselle puolelle maailmaa kuvaruudun kautta, ohjelmoija voi yhtä hyvin ohjelmoida kotonaan tai bussissa, mainostaja saa mainoksensa leviämään kaikkialle yhdellä klikkauksella, eikä tarvitse tyytyä liimaamaan julisteita yhden korttelin matkalle. Tiedon leviäminen, yhteydenpito ja palveluiden saatavuus helpottuvat, mikä tehostaa ja nopeuttaa yhteiskunnan pyörien pyörimistä. Informaatio ei ole enää sidottu tiukasti kiinteisiin esineisiin: ei tarvita lp-tai cd-levyjä, kirjoja, nauhoja, kyniä ja lehtiöitä. Noin niin kuin periaatteessa, teoriassa, ministeriön visiossa.
Käytännössä prosessi ei ole ollenkaan niin nopea, täydellinen, eikä pelkästään positiivinenkaan. Palveluiden saatavuus voi ministeriön mielestä helpottua, kun kaiken saa netistä, mutta entäs jos ja kun ei nettiä omista tai osaa käyttää? Tai jos tietoa ei netistä löydä? Jos menee sähköt? Kun valtaosa palveluista alkaa olla olemassa vain digitaalisessa muodossa, ovat digitalisoitumisen ulkopuolelle jäävät vaarassa pudota myös yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikä elämä muutenkaan pelkiksi biteiksi voi muuttua; kyllä täällä syödään ja eletään tietoverkkojen ulkopuolella jatkossakin. Fyysinen, analoginen maailma ei häviä mihinkään, ja jonkun pitää sekin hoitaa, että digitaalinen maailma toimisi.
Kirjasto toivottaa kuitenkin digitalisoitumisen tervetulleeksi, rajoitukset huomioiden. Siitä esimerkkinä on lokakuun alussa avattava pääkirjaston digitointitila, jossa asiakas voi kääntää digitaaliseen muotoon analogiset muistonsa: videonauhat, lp-levyt, c-kasetit, diat ja kelanauhat. Laitteistoa asennetaan juuri, ja toivottavasti ehdimme opetella sen käytön niin, että pystymme asiakkaita neuvomaan. Tunnelma kun on hieman kuin digitv-mainoksen Sulevilla, eikä scart-piuhan kiinnitys vielä riitä. Tarkoitus ei ole perustaa mitään filmistudiota, eli kaikkia ohjelmien hienouksia emme ala opettelemaan ja opettamaan. Alkuun opastamme, ja asiakas voi varata tilan etukäteen ja toimia sen jälkeen itsepalvelulla. Seuraavassa blogissa kerron mahdollisuuksista tarkemmin!
Kuka vielä muistaa muinaisen digi-tv-mainoksen , kun valtiovalta yritti vakuutella, ettei digitelevisioon siirtyminen ollut vanhemmallekaan väelle homma eikä mikään, eikä siinä naapurin Sinikaltakaan mennyt kuin vajaa vartti, niin johan kymmenet terävät kanavat avautuivat epäuskoisten silmien eteen. Käytäntö osoittautui ehkä hieman hankalammaksi, ja boksien kanssa taidettiin monessakin kodissa taistella ihan tosissaan, ennen kuin kanavat ja kuvat näkyivät niin kuin piti. Nykyäänhän ei onneksi mitään erillisiä bokseja välttämättä tarvita, ja digi-tv pistää kanavat kuntoon ihan itsestään. Yleensä.
Minä en hankkinut digiboksia, vaan tein vuoden loppuun kestäneen ihmiskokeen: olin ilman televisiota, kun analogiset tv-lähetykset loppuivat. Tai siis ilman televisiokuvaa, itse laite kyllä pönötti paikoillaan. Kyllä siihenkin ihmeesti tottui, ja olisi varmaan vieläkin ihan mahdollista telkkarista luopua. Paria sarjaa sieltä seuraan, siinä kaikki. Turhanpanttina yleensä nurkassa pölisee ja sähköä vie. Kahteen päivään en ole telkkaria nytkään avannut. Tv-lakkoni olisi varmaan kestänyt kauemminkin, mutta kaverit tuskastuivat tilanteeseen ja kantoivat uutena vuotena taloon boksin, ja pakkomyivät sen minulle parilla kympillä. Hyvin se toimi, kunnes ukkonen löi koko laitteiston hajalle ja piti ostaa uusi tv.
Analogisesta digitaaliseen siirtyminen, digitalisoituminen, on käynnissä koko yhteiskunnassa. Yhteiskunnan digitalisoituminen mahdollistaa hienosti sanoen tuottavuuden irrottamisen tuotantolaitoksista. Tuottava tekeminen ei ole sidottu paikkaan, vaan sitä voidaan tehdä siellä missä halutaan. Konsultti voi pysyä kotonaan ja vetää esityksensä toiselle puolelle maailmaa kuvaruudun kautta, ohjelmoija voi yhtä hyvin ohjelmoida kotonaan tai bussissa, mainostaja saa mainoksensa leviämään kaikkialle yhdellä klikkauksella, eikä tarvitse tyytyä liimaamaan julisteita yhden korttelin matkalle. Tiedon leviäminen, yhteydenpito ja palveluiden saatavuus helpottuvat, mikä tehostaa ja nopeuttaa yhteiskunnan pyörien pyörimistä. Informaatio ei ole enää sidottu tiukasti kiinteisiin esineisiin: ei tarvita lp-tai cd-levyjä, kirjoja, nauhoja, kyniä ja lehtiöitä. Noin niin kuin periaatteessa, teoriassa, ministeriön visiossa.
Käytännössä prosessi ei ole ollenkaan niin nopea, täydellinen, eikä pelkästään positiivinenkaan. Palveluiden saatavuus voi ministeriön mielestä helpottua, kun kaiken saa netistä, mutta entäs jos ja kun ei nettiä omista tai osaa käyttää? Tai jos tietoa ei netistä löydä? Jos menee sähköt? Kun valtaosa palveluista alkaa olla olemassa vain digitaalisessa muodossa, ovat digitalisoitumisen ulkopuolelle jäävät vaarassa pudota myös yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikä elämä muutenkaan pelkiksi biteiksi voi muuttua; kyllä täällä syödään ja eletään tietoverkkojen ulkopuolella jatkossakin. Fyysinen, analoginen maailma ei häviä mihinkään, ja jonkun pitää sekin hoitaa, että digitaalinen maailma toimisi.
Kirjasto toivottaa kuitenkin digitalisoitumisen tervetulleeksi, rajoitukset huomioiden. Siitä esimerkkinä on lokakuun alussa avattava pääkirjaston digitointitila, jossa asiakas voi kääntää digitaaliseen muotoon analogiset muistonsa: videonauhat, lp-levyt, c-kasetit, diat ja kelanauhat. Laitteistoa asennetaan juuri, ja toivottavasti ehdimme opetella sen käytön niin, että pystymme asiakkaita neuvomaan. Tunnelma kun on hieman kuin digitv-mainoksen Sulevilla, eikä scart-piuhan kiinnitys vielä riitä. Tarkoitus ei ole perustaa mitään filmistudiota, eli kaikkia ohjelmien hienouksia emme ala opettelemaan ja opettamaan. Alkuun opastamme, ja asiakas voi varata tilan etukäteen ja toimia sen jälkeen itsepalvelulla. Seuraavassa blogissa kerron mahdollisuuksista tarkemmin!
torstai 22. elokuuta 2013
Paluu 80-luvulle
Sain ensimmäisen oman tietokoneen vuonna 1997. No, sain ja sain: maksoin siitä 5500 markkaa, mikä oli opiskelijalle hirmuinen summa. Olihan meillä jo 80-luvulla ollut pyöreäkulmainen ja väriltään vaaleanruskea Commodore 64, mutta se oli käytännössä vain pelikonsoli. Tietokonemaisuutta edusti ainoastaan käskypohjainen käyttöliittymä, johon kirjoitettiin ”load”, kun kasettiasemaan laitetulta tavalliselta c-kasetilta haluttiin ladata peli. Kuusnelonen olikin ahkerassa käytössä vuosia, kunnes joskus aseman play-nappi painui pohjaan eikä enää noussut, ja jatkuva joystickien hankkiminen hajonneiden tilalle ei enää ollut vanhempien mieleen.
Mutta sen jälkeen seurasi melkein 10 vuotta ilman tietokonetta. Koulutöitä kirjoittelin sähköisellä kirjoituskoneella, joka sekin oli aivan asiallinen peli, vaikka nykyään ajatuskin kirjoituskoneesta tuntuu siirtymiseltä muinaisuuteen. Onnistuin vielä vuosituhannen lopussa myymään koneen poiskin eräälle toiselle opiskelijalle, joka paukutteli sillä lopputyötään. Mutta minulla oli jo tietokone ja internet-yhteys.
En ollut kovinkaan tietoteknisesti suuntautunut, siis sillä tavalla kuin kunnon nörtti on. Eräs ohjelmointia harrastanut luokkakaverini piti joskus yläasteella esitelmän fraktaaleista, ja ei siitä kyllä kukaan muu mitään tajunnut. En tajua vieläkään. Tietotekniikan ja ohjelmoinnin kauneus ja kiinnostus on vahvasti harrastajan silmässä.
Mutta siitä olen ylpeä, että kasasin tietokoneeni itse. Se nimittäin ostettiin osina, eikä mistään Mustasta Pörssistä. Turussa oli pieni, omakotitalon kellarissa toiminut liike, joka myi koneen osia: emolevyjä, diskettiasemia ja muisteja. Sieltä sitten koottiin sopiva kokoonpano. Kun ei ole integroitu kone, on päivitykset helppo tehdä, sanoi myyjä. Konetta sittemmin päivitettiinkin, ja se oli helppoa niin kauan, kunnes erään koulukaverini kanssa yritimme lisätä pari muistikampaa, ja sähläsimme koko emolevyn hajalle. Se olikin aika suoritus. Samaan koppaan kuitenkin rakennettiin useampikin kokoonpano.
Netti toimi tietenkin modeemilla puhelinpistokkeen kautta. Nopeus oli 56kbit/s, noin niin kuin teoriassa. Kuva ilmestyi ruudulle pikkuhiljaa, yläreunasta lähtien. Silti hitaampiakin liittymiä oli olemassa: minä asuin Turussa, ja siellä oli hyvät yhteydet ja liittymätarjonta. Kallistahan se netinkäyttö kyllä oli: oli kuin olisit soittanut puhelimella kaiken aikaa, kun netti oli päällä. Kuukausimaksuja ei tunnettu. Kun modeemi oli piipitellyt itsensä yhteyteen, alkoi maksu juosta. Ei ollut varaa olla netissä kuin tunti-pari päivässä, ja sekin jo näkyi laskussa pahasti.
Sitä paitsi: kun tietokone oli puhelinpistokkeessa kiinni, ei voinut soittaa eikä vastaanottaa puheluja lankapuhelimeen. Kännykkäähän minulla ei ollut, kun ajattelin, että mitä semmoisella muka tekee. Ensimmäisen hankin sitten kavereiden painostuksesta vuonna 1998. Käytettynä, tietenkin, kukapa sitä moiseen turhuuteen rahaa tuhlaa. Ja se olikin sitten semmoinen rahanreikä, ettei pahemmasta väliä, kun minuutin puhelu maksoi 2,50 markkaa.
Nykyään ei ilman tietokonetta tule toimeen, ja siitä on tullut perustyökalu kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Joskus ne koneet vaan eivät toimi, ja silloin riippuvuuden huomaa erityisesti. Pääkirjastossa on nyt ollut jo pari viikkoa ihmeellisiä ongelmia asiakaskoneiden nettiliittymien ja kirjaston langattoman verkon kanssa. Hyvinä päivinä toimii pari konetta, huonoina eivät toimi edes lainausautomaatit.
Viaksi on nyt selvinnyt ulkopuolisen firman toimittaman ja hallinnoiman palomuurin epäonnistunut päivitys. Muuri bloggaa melkein kaikki koneet ja päästää vain satunnaisesti jonkun läpi. Päivitystä ei firman mukaan voi poistaa. He tekivät jonkun korjauksen perjantaina, mutta siitä ei ollut apua. Kirjaston väki ei voi koneille tehdä mitään, eikä tietohallinnon mukaan kukaan muukaan koko kaupungissa. Me vain laitamme lappuja koneiden eteen ja pahoittelemme. Erityisen harmillista on se, ettei myöskään langaton verkko toimi, joten asiakkaat eivät voi käyttää edes omia tai kirjastosta lainattavia kannettavia.
Tämä on nyt tämmöistä, paluuta 80-luvulle. Mutta kyllä se 2000-luku vielä tulee takaisin, kunhan ongelma selviää ja ratkaisu löytyy. 8 uutta konettakin on tulossa pääkirjastoon korvaamaan kaikkein vanhimpia masiinoita.
Virkailijakoneet kyllä toimivat normaalisti, luojan kiitos. Lainaaminen siis onnistuu. Ja näkee ne uutiset lehdestäkin. Sitkeyttä!
Mutta sen jälkeen seurasi melkein 10 vuotta ilman tietokonetta. Koulutöitä kirjoittelin sähköisellä kirjoituskoneella, joka sekin oli aivan asiallinen peli, vaikka nykyään ajatuskin kirjoituskoneesta tuntuu siirtymiseltä muinaisuuteen. Onnistuin vielä vuosituhannen lopussa myymään koneen poiskin eräälle toiselle opiskelijalle, joka paukutteli sillä lopputyötään. Mutta minulla oli jo tietokone ja internet-yhteys.
En ollut kovinkaan tietoteknisesti suuntautunut, siis sillä tavalla kuin kunnon nörtti on. Eräs ohjelmointia harrastanut luokkakaverini piti joskus yläasteella esitelmän fraktaaleista, ja ei siitä kyllä kukaan muu mitään tajunnut. En tajua vieläkään. Tietotekniikan ja ohjelmoinnin kauneus ja kiinnostus on vahvasti harrastajan silmässä.
Mutta siitä olen ylpeä, että kasasin tietokoneeni itse. Se nimittäin ostettiin osina, eikä mistään Mustasta Pörssistä. Turussa oli pieni, omakotitalon kellarissa toiminut liike, joka myi koneen osia: emolevyjä, diskettiasemia ja muisteja. Sieltä sitten koottiin sopiva kokoonpano. Kun ei ole integroitu kone, on päivitykset helppo tehdä, sanoi myyjä. Konetta sittemmin päivitettiinkin, ja se oli helppoa niin kauan, kunnes erään koulukaverini kanssa yritimme lisätä pari muistikampaa, ja sähläsimme koko emolevyn hajalle. Se olikin aika suoritus. Samaan koppaan kuitenkin rakennettiin useampikin kokoonpano.
Netti toimi tietenkin modeemilla puhelinpistokkeen kautta. Nopeus oli 56kbit/s, noin niin kuin teoriassa. Kuva ilmestyi ruudulle pikkuhiljaa, yläreunasta lähtien. Silti hitaampiakin liittymiä oli olemassa: minä asuin Turussa, ja siellä oli hyvät yhteydet ja liittymätarjonta. Kallistahan se netinkäyttö kyllä oli: oli kuin olisit soittanut puhelimella kaiken aikaa, kun netti oli päällä. Kuukausimaksuja ei tunnettu. Kun modeemi oli piipitellyt itsensä yhteyteen, alkoi maksu juosta. Ei ollut varaa olla netissä kuin tunti-pari päivässä, ja sekin jo näkyi laskussa pahasti.
Sitä paitsi: kun tietokone oli puhelinpistokkeessa kiinni, ei voinut soittaa eikä vastaanottaa puheluja lankapuhelimeen. Kännykkäähän minulla ei ollut, kun ajattelin, että mitä semmoisella muka tekee. Ensimmäisen hankin sitten kavereiden painostuksesta vuonna 1998. Käytettynä, tietenkin, kukapa sitä moiseen turhuuteen rahaa tuhlaa. Ja se olikin sitten semmoinen rahanreikä, ettei pahemmasta väliä, kun minuutin puhelu maksoi 2,50 markkaa.
Nykyään ei ilman tietokonetta tule toimeen, ja siitä on tullut perustyökalu kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Joskus ne koneet vaan eivät toimi, ja silloin riippuvuuden huomaa erityisesti. Pääkirjastossa on nyt ollut jo pari viikkoa ihmeellisiä ongelmia asiakaskoneiden nettiliittymien ja kirjaston langattoman verkon kanssa. Hyvinä päivinä toimii pari konetta, huonoina eivät toimi edes lainausautomaatit.
Viaksi on nyt selvinnyt ulkopuolisen firman toimittaman ja hallinnoiman palomuurin epäonnistunut päivitys. Muuri bloggaa melkein kaikki koneet ja päästää vain satunnaisesti jonkun läpi. Päivitystä ei firman mukaan voi poistaa. He tekivät jonkun korjauksen perjantaina, mutta siitä ei ollut apua. Kirjaston väki ei voi koneille tehdä mitään, eikä tietohallinnon mukaan kukaan muukaan koko kaupungissa. Me vain laitamme lappuja koneiden eteen ja pahoittelemme. Erityisen harmillista on se, ettei myöskään langaton verkko toimi, joten asiakkaat eivät voi käyttää edes omia tai kirjastosta lainattavia kannettavia.
Tämä on nyt tämmöistä, paluuta 80-luvulle. Mutta kyllä se 2000-luku vielä tulee takaisin, kunhan ongelma selviää ja ratkaisu löytyy. 8 uutta konettakin on tulossa pääkirjastoon korvaamaan kaikkein vanhimpia masiinoita.
Virkailijakoneet kyllä toimivat normaalisti, luojan kiitos. Lainaaminen siis onnistuu. Ja näkee ne uutiset lehdestäkin. Sitkeyttä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)