perjantai 27. heinäkuuta 2012

Hiukan meluisampi päivä


Kirjastomelu on demokratian vihollinen, väitti taannoin Helsingin Sanomien lukijapalstalla eräs kirjoitus. Perusteena käytettiin sitä, että rikas voi hankkia kotiinsa kirjoja ja lukea niitä rauhassa, mutta köyhä joutuu käyttämään kirjastoa, ja mikäli siellä melutaan, ei pysty niihin keskittymään. Kirjoittajalle ei ilmeisesti tullut mieleen, että köyhäkin voi lainata kirjan kotiinsa ja lukea siellä rauhassa.

Noh, kyllähän minä kirjoittajan huolen toisaalta ymmärrän. Viime vuosina kaikki suuret kirjastostrategiat ovat korostaneet, että kirjastossa pitää tapahtua: sen tulee olla ihmisten kohtauspaikka, olohuone ja viihdekeskus. Varsin perusteltua on väittää, että siellä, missä ihmiset kohtaavat, syntyy puhetta ja hälinää ja liikettä. Kirjasto ei enää ole vanhanajan kirjavarasto, jossa hiivitään sukkasillaan, vaan se tarjoaa paljon kaikenlaista muutakin toimintaa ja palvelua. Niille, jotka hakevat lukurauhaa, suuntaus on ymmärrettävästi huono.

Rauman pääkirjastossa on lukurauhaa tahtovat otettu huomioon, sillä täällä on yläkerrassa tarkoitukseen pyhitetty hiljainen lukusali, joka etenkin pääsykoeaikaan täyttyy pänttääjistä. Läheskään kaikissa kirjastoissa tällaista hiljaista huonetta ei kuitenkaan ole, ja koska erilaisten tapahtumien määrä kasvaa, kasvaa myös ääni. Toisaalta: kyllähän kirjasto varmaan siltikin on kirkon jälkeen hiljaisin julkinen tila, eivätkä täällä raikaa taustamusiikki ja kuulutukset : ”Nyt on Puhdistusta tullut taas pikalainahyllyyn! Palvelun tarjosi Rauman kaupunginkirjasto! Ol ningon gotonas! Rauma: tul tän, mnää tääl jo olengi!” Onneksi.

Tänään on kuitenkin ehkä tavallista meluisampi päivä. Katselen tästä kanaalinvarren pyörätiellä kulkevia ihmisiä; jokainen kääntää ohi mennessään päänsä kohti kirjastoa. Joku pysähtyy ottamaan kuvia. Kaunis rakennushan tämä on, mutta ehkä huomio kuitenkin johtuu noista lampaista ja sisäpihalla olevista kymmenistä ihmisistä. Juu-u, luit oikein. Meillä on neljä kilttiä kirjastolammasta tuossa sisäpihan nurmikolla aitauksessa, ja ne toimivat sisäänheittäjinä nuorisotoimen järjestämään koko päivän kestävään myynti- ja lastentapahtumaan. Hyvin tuntuu toimivan, kun sääkin suosii. Sisäpihalla paistetaan munkkeja, kaahataan polkuautolla, kahvitellaan ja jos siltä tuntuu, saa edullisesti maalauttaa kasvonsakin. Mikä voisikaan enemmän piristää hellepäivää!

Neljä kirjastolammasta viihtyvät paikalla koko päivän, mutta niiden kaveri, Mauri Kunnaksen tunnetuksi tekemä Herra Hakkarainen, on tänään sen verran kiireinen, että ehtii poikkeamaan paikalla vain 4 kertaa. Nythän on Unikeon päivä, ja koska Hakkarainen on unikeko jos kuka, on hänellä tänään kovasti kysyntää. Rauman kaupunkikin kyllä sai oman unikekonsa aamulla, kun kaupunginjohtajan sihteeri Sirpa Liukkonen kasteltiin lasten toimesta suihkulähteessä juhlallisin menoin. Eivät sentään kanaaliin heittäneet.

Kirjaston sisäpihalle on jo pitkään koetettu keksiä jotain käyttöä. Arkkitehti sen varmaan suunnitteli kirjaston oleskelualueeksi, mutta siihen käyttöön se ei käytännössä koskaan tullut. Alueen valvonta oli liian vaikeaa. Cafe Käpälän alettua toimintansa, on kauniina kesäpäivinä päässyt pullakahveille ulos terassille, mutta Unikeonpäivä on ensimmäinen tapahtuma, johon sisäpiha on valjastettu kokonaan. Nyt se on siinä käytössä missä pitääkin. Kaikesta toiminnasta, lampaista ja lasten huudoista huolimatta kirjaston sisällä on melkoisen hiljaista edelleen. Ja jos jotain ääntä sisälle kantautuisikin, eivät lasten iloiset huudot varmaan häiritse kaikkein synkintäkään murjottajaa ja kirjastopuritaania. Ei näin kauniina päivänä, Pitsiviikon perjantaina. Nautitaan kesästä, kun se täällä vihdoin on. Kyllä se syksy pian saapuu ja sitten on hiljaisempaa.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Lomaltapaluuajatuksia


Sanovat, ettei loma ole ollut tarpeeksi pitkä ja rentouttava, mikäli töihin palatessaan muistaa tietokoneensa salasanan. Tällä perusteella oma kuukauden lomani oli tarpeeksi rentouttava, sillä sekä tietokoneen, että henkilöstöhallinnon ohjelman salasana meni ensi yrittämällä väärin. Onneksi olin merkinnyt molemmat muistiin.

Siitä se taas alkoi, paluu arkeen. Startin piti tietysti olla kevyt, ettei tule liian kovaa shokkireaktiota, joten työpäivä alkoi lomaltapaluukahveilla muiden kohtalontovereiden seurassa. Sitten varovasti tunnustellen kohti yläkertaa ja omaa työhuonetta. Kirjasto oli edelleen pystyssä ja Juicen sanoja lainatakseni ”Minua ilmankin hommani näyttävät hoituneen”, ja tästä osastonjohtajille kiitos. Kesällä lomien vuoksi tuurausjärjestelmien pitää toimia. Vaikka asiakkaita on kesällä vähemmän, on työntekijöitäkin vähemmän, jolloin ei lomalaisten lisäksi tarvita kuin pari sairauspoissaoloa, niin alkaakin taas olla kiire.

Uudet (joskin vanhat tutut) kesätyöntekijät olivat saapuneet, uusia näyttelyitä pystytetty ja lainausluvutkin olivat edelleen nousussa viime vuodesta, jolloin ne taas olivat nousussa edellisestä vuodesta. Kahvila aulassa pyöri kuten ennenkin ja melko hätäisesti Eino Leinon päiväksi buukattu porilaisten runonlausujien ja muusikoiden esitys oli osoittautunut yleisömenestykseksi. Ei hassumpaa. Sähköpostissa odotti 246 meilin joukossa pyyntö saada käyttää pääkirjaston kuvaa ennen syksyä ilmestyvän englanninkielisen, kirjastojen tilahistoriasta kertovan kirjan kannessa. ”Kuva teidän uusimmasta upeasta kirjastosta”, oli tarkka sanamuoto.

Sitten aletaankin vääntää puolivuotisraporttia ja elokuun loppuun mennessä pitää olla ensi vuoden budjettikin suunniteltuna ja anottuna. Tietyt asiat tulevat aina tiettyyn aikaan vuodesta, syksyllä on kiireisintä.

Mutta jotenkin nopeasti se loma vaan meni. Yksi viikko flunssassa, yksi viikko mökillä, hiukan lähialuematkailua, autojen ronkkimista ja puutarhan ihmettelyä. Piti tehdä kyllä paljon muutakin, mutta ei vaan ehtinyt, viitsinyt eikä jaksanut. Pidettiin sadetta, sisätiloissa. Onneksi juhannuksena paistoi sen verran aurinko, että käsivarteni ehdin polttaa.

Yhden kirjankin ehdin lukea. Marko Hautalan ”Torajyvät” on ihan mukavasti toimiva, lähinnä kauhujännäriksi laskettava kertomus syrjäiseen saaristoon 1600-luvulla haaksirikkoutuneen noidan synnyttämästä kultista, jonka perinteet ovat yhä edelleen elossa eristäytyneellä saarella. Ja viattomat kaupunkilaiset tietysti saavat kärsiä, kuten tapana on. Olen lukenut Hautalan pari edellistäkin teosta ja homma toimii hyvin. Hautalan edellinen teos, 2009 ilmestynyt, mielisairaalaan sijoittuva ”Käärinliinat”, voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon.

Torajyvien juoni rullaa uskottavasti, eikä lopun koukku lässäytä fiilistä. Henkilöhahmoissakin on jonkinlaista syvyyttä ja asioita maltetaan taustoittaa, mikä ei lajityypissä ole tavanomaista. Menneitten ja nykyisten tapahtumien seuraaminen rinnakkain antaa juoneen vaihtelua, eikä arkipäivään iskevä yliluonnollisuuden tuntu ehkä kuitenkaan ole yliluonnollisuutta. Enemmänkin Hautala operoi arkielämän ahdistusten ja pelkojen kanssa, vaikka viitekehys vaikuttaa yliluonnolliselta.

Tosin pitää sanoa, että hahmottelin lähes samanlaisen tarinan päässäni jo melkein 20 vuotta sitten. Vaikka oma stoorini tapahtuikin ihan toisenlaisessa ympäristössä ja toisin motiivein (ja hieman reippaammin puhtaan kauhun puolelle sijoittuen), se sisälsi useamman aivan samanlaisen kohtauksen. Oikein ihmetytti tämä asia, mutta kaipa se vaan johtuu siitä, että ”kaupunkilaiset Suomen syrjäseutujen kylähullujen armoilla” –kauhuteemasta tulee väkisinkin tapahtumiltaan rajattu kertomus. No, toiset vaan miettii ja toiset kirjoittaa!

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Lähellä luontoa

Kirjastoon on yli viikon ajan tultu töihin puolijuoksua, hartiat kumarassa, takin kaulusta ylös kiskoen ja peloissaan taivaalle vilkuillen. Joku kertoi vetävänsä pihalla hupun päähän suojaksi, toinen taas ei uskaltautunut edes autosta ulos. Kovaksi on mennyt työelämä.

Sama näytelmä toistuu, kun työpäivä päättyy. Varovaisin askelin, ja huolestunein ilmein avaamme takaoven: onko se taas siellä? Mitään ei kuulu, ei tällä kertaa. Lastausluiskaa alas kulmalle…ei vieläkään mitään. 10 metriä autolle; ehdinkö? Ja sitten kuuluu veretjähmettävä kirkaisu. Se on tarkkaillut kaikenaikaa kirjaston katolta ja syöksyy kuin suuri valkoinen lumikinos räystäältä suoraan alaspäin, suoraan kohti. Se on Larus canus. Kalalokki.

Totta puhuen se voi olla myös Larus argentatus eli harmaalokki. Ainakin päälle hyökätessään se näyttää kovin isolta, eikä siinä ole jäänyt aikaa tarkastella yksityiskohtia tarkemmin. Lokki se kumminkin on, ja sillä oli pesä kirjaston katolla ja nyt sillä on poikanen kirjaston takapihalla. Äidin- (tai isän-) rakkaus tuntuu lokeilla olevan vahva ja niinpä jokainen lähelle uskaltautuva saa tuntea lokkivanhemman raivon. Hirveällä kirkunalla se syöksyy kohti kuin pommikone. Ja pommeja se myös pudottelee; kuulemma joku on jo saanut osumankin.

Tykkäsin pienenä linnuista, ja tietenkin tykkään edelleen. Sain joskus ala-asteen kolmannella luokalla lahjaksi Pohjolan linnut värikuvina –teoksen, jota tuli luettua niin ahkerasti, että melkein kannet irtosivat ja niitä paikkailtiin maalarinteipillä. Vieläkin tiedän mitä lintuja ovat Bubo bubo, Pyrrhula pyrrhula, Parus major tai Corvus corax. Ihmeellisesti tämmöiset sinänsä turhat latinankieliset nimet päähän jäivätkin. Muistan ruokit, kihut ja kiislat (pohjankiisla ja etelänkiisla, jotka muistaakseni olivat lähes identtisen näköisiä) ja tiedän, että harjalintu on satunnainen vierailija Virosta. Lunnilla on kirjava papukaijamainen nokka ja niitä on Islannissa ja muuttohaukka oli ennen sukupuuton partaalla, mutta kanta on viime aikoina ollut vahvistumassa. Eikä piekana ole mikään kana, vaan petolintu, jonka huuto on kimakka ”pjää”.

Ei minusta silti varsinaista lintuharrastajaa koskaan tullut, siis että olisin ympäri metsiä ja ruovikoita lintujen perässä rämpinyt. Sain kyllä kiikaritkin, muttei niitä tullut kotipihaa kauempana käytettyä. Lähinnä vaan luin tuota kirjaa, jossa oli kauniisti maalatut kuvat, yksi laji per sivu. Eläinkirjoja olin lukenut jo nuorempanakin, valtava ruskein kluuttikansin varustettu Valittujen Palojen eläinkirja luettiin vielä lintukirjaakin huonompaan kuntoon.

Kaikenlaista ”tutkimusta” piti tehdä myös, olihan lempiammattini lapsena kuulemma tutkija. Tutkijuudesta löytyy todisteena muun muassa vanha vihko, johon huteroilla tikkukirjaimilla, oranssilla tussilla, oli listattu eri eläinten lajinimiä ja niiden latinankielisiä nimiä. Eipä tule mieleen, minkä syyn takia, mutta varmaan sillä hetkellä se oli jotain tärkeää. Sittemmin listailin myös käytettyjen autojen hintatietoja ja autojen rekisterinumeroita, sekä tein kaikki maailman maat ja alueet käsittävän tutkimuksen postimerkkien tuotannosta vuosina 1980-85…sitä tehtiin kuukausikaupalla. No, lapsi on terve kun se leikkii, vaikka yksikseenkin, ehkä.

Ehkä tervehenkisempää on kuitenkin harrastaa välillä ulkonakin jotain, ja ryhtyä vaikka lintubongariksi. Lintubongaukseksi kutsutaan hieman virheellisesti lähes kaikkea lintuharrastusta, mutta linturetkellä oleminen ja siellä lintujen tunnistaminen ei ole määritelmän mukaista lintubongausta. Lintubongausta on se, että pyrkii näkemään linnun, josta joku muu on jo tehnyt havainnon. Wikipedian mukaan: ”Jos henkilö saa vaikka tietää, että Helsingin Viikissä on parhaillaan jalohaikara ja hän päättää mennä sinne linturetkelle nähdäkseen kyseisen jalohaikaran, hän on menossa bongaamaan sitä. Kaikki muut sillä retkellä havaitut ja määritetyt linnut ovat spontaaneja havaintoja, eivät bongauksia. Jos henkilö näkee kyseisen jalohaikaran ja lisäksi todella tunnistaa sen jalohaikaraksi, on hän bongannut sen.”

Lintukirjat saat kirjastosta. Samalla voit ehkä bongata sen lokin, oli se nyt sitten kala- tai harmaaversio.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Opin avaimet

Taas tein sen. Vaikka viimeksi vannoin, että koskaan en enää tee. Että muistan, pidän huolen. Otan ne heti, enkä jää puuhaamaan muuta. Varmistan, ennen kuin lyön oven kiinni. Varmistan, etteivät avaimet ole sisällä.

Mutta siellä ne taas ovat, auton virtalukossa. Auto on kirjaston pihassa ja auton ovet ovat lukossa. Olisiko noin kymmenes kerta? Taisi olla loppusyksyä, kun viimeksi lukitsin itseni ulos, ja auto jäi Teatteriaukiolle. Puolentoista tunnin päästä olisi pitänyt olla Porissa. En ehtinyt. Silloin taas vannoin, että tästä lähin muistan. Heti kun lukkoseppä saa oven auki, vaihdan vara-avaimen toiseen avainnippuun. Ja vaihdoinkin.

Mutta pari kuukautta sitten ostin taas uuden autonromun, jonka avaimet olivat kaikki samassa nipussa. En muistanut vaihtaa vara-avainta toiseen nippuun ja tänä aamuna se sitten kostautui. Nyt odottelen lukkoseppää. Olen tehnyt tämän lähes kaikkien omistamieni autojen kanssa ja olen omistanut aika monta autoa. En koskaan opi.

Toisaalta olen saanut opetella autoon murtautumista jälkiä jättämättä. Se on nuorten miesten maailmassa ihailtu taito. Aikaisemmin minulla oli pari Rellua, joiden ovet opin avaamaan lasintiivisteen välistä koukulla. Mitsubishin ovetkin aukenivat, vaikka silloin ekalla kerralla, 2000-luvun alussa Turussa, tarvittiin ohi kulkeneen alan miehen avustusta. Löin ovet lukkoon jätettyäni auton jalkakäytävälle tehtyyn 5 minuutin pika-asiointiparkkiruutuun. Tietysti keskellä iltapäiväruuhkaa. Eipä tarvinnut yksin ihmetellä, kun ohi virtasi jatkuva jalankulkijoiden virta.

Karun näköinen jannu huomasi silloin lopulta ahdinkoni, ja haki murtoraudan kotoaan. Ei edes maksua huolinut. Kunnon kansalaiset sen sijaan kävelivät kaulukset pystyssä ohi. Useimmat eivät vilkaisseetkaan, kun tuulilasinpyyhkijän sulan metallilistasta vääntämälläni koukulla ronkin ikkunanrakoa. Joku ehkä hiukan kyräili autoani väistäessään; en totta puhuen jäänyt reaktioita tarkkailemaan. Joltakulta pyysin apua, mutta tämä vain kiihdytti askeliaan. Tilanne oli lievästi sanoen kiusallinen.

Kävin vieressä olleen hotellin vastaanotossa kertomassa murheistani, ja sainkin yhden miehen yrittämään aukaisua. Ei se onnistunut, kun ei ollut hänelläkään oikeaa tatsia ja kokemusta. Poliisillekin soitin, mutta he eivät ehtineet tulla paikalle. Sanoivat, että soita lukkosepälle. En tahtonut laittaa kahden viikon ruokarahaa oven aukaisemiseen, enkä soittanut. Oven aukaisu olisi maksanut enemmän kuin olin koko Mitsusta maksanut.

Ja sitten tämä avulias kaapin kokoinen sänkinaamainen mies tuli luokseni pyytämättä ja sanoi: ”ei se tolla tavalla onnistu, mä haen raudan kotoa”, ja vartin päästä tuli takaisin ja 10 sekunnissa avasi oven. Myöhemmin sitten tein samanlaisen koukun ja harjoittelin asiaa kotona, ja useamman kerran taidoista oli hyötyä. Kun on tämä sama pää kesät talvet.

Sisälle jääneet avaimet olivatkin itse asiassa avaimia uuden oppimiseen, mikäli näin ontuvaa kielikuvaa sopii käyttää. Kun oikein psyykkaa itseään, pystyy kenties hivenen vähentämään tapahtuneen aiheuttamaa harmistusta. Mutta kovasti on yritettävä.

Jos tässä nyt jotain kohottavaa pitäisi keksiä blogin lopuksi, niin listaan kaksi asiaa: a) maailmassa on avuliaita ihmisiä, b) tekemällä oppii, ja uudet yllättävät tilanteet auttavat oppimaan uutta. Mutta toisaalta c) vahingosta ei viisastu ja d) tyhmyydestä aina sakotetaan.

Lukkoseppä lupasi soittaa ”tänään”, vielä ei ole soitellut. Syömäänkin pitäisi mennä. Odottelen. Työpäivä ilman ruokaa tuntuu tällä hetkellä ihan oikeutetulta rangaistukselta.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Aika aikaa kutakin

Taas pitäisi kirjoittaa blogi, mutta ei oikein ole aikaa. Aikaa on aina vähän, se on ihan lopussa suorastaan. Se valuu hyppysistä kuin hiekka, kauhean nopeasti, eikä uutta aikaa tule.

Länsimainen aikakäsitys on sellainen. Meille annetaan syntyessämme kourallinen aikaa, joka pikkuhiljaa alkaa valua sormien välistä ja vähenee. Joillekin on annettu vähän suurempi kourallinen kuin toisille, mutta kukaan ei pysty ajan valumista estämään, ja eräänä päivänä kädet ovat tyhjiä ja aika lopussa.

Tulevat ajat ovat edessäpäin. Katsomme tulevaisuuteen; kuka enemmän, kuka vähemmän leuka pystyssä. Näemme horisontin, kuvittelemme ainakin, ja horisontissa päämäärän. Ja päämäärää kohti askellamme eteenpäin. Taikka soudamme ajan virrassa, mutta myötävirtaan… ehkäpä emme souda, vaan paremminkin ajelehdimme. Airot ovat jääneet rannalle, eikä takaisin päin pääse, vaikka kuinka yrittäisi kämmenillä huovata.

Olemme aina ajatelleet näin. Siksi onkin mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää kuulla, että maailmassa on erilaisiakin aikakäsityksiä. Afrikassa ajan katsotaan kasvavan, mitä pidemmälle elämä etenee. Se ei vähene, vaan sitä tulee lisää. Alussa on tyhjät kourat, ja jokainen eletty päivä pudottaa niihin hiekanjyvän: muiston koetusta, uuden päivän. Olemme saaneet aikaa. Ja jonain päivänä kädet ovat täynnä, eikä enempää mahdu.

Tulevaisuus puolestaan on selän takana. Koskaan ei voi tietää, mitä se tuo. Ihminenhän näkee vain menneen, ei tulevaa. Kun tarkemmin miettii, idea on aivan looginen ja yksinkertaisuudessaan ällistyttävän itsestään selvä. Afrikkalaisen aikakäsityksen mukaan jokainen päivä on jostain saatu lisäaika, länsimaisen mielestä jokainen päivä vie aikaa pois.

Miten erilaiset aikakäsitykset vaikuttavat elämään? Kannattaako suunnitella tulevaa ja tähdätä jonnekin, jos ei kuitenkaan näe eteensä, vaan peruuttelee kohti kohtaloaan selkä edellä? Voi olla, että pitkäjänteinen suunnittelu on enemmän länsimaisen kulttuurin heiniä. Me asetamme tavoitteita ja viisivuotissuunnitelmia. Selvitykset, mietinnöt ja sopimukset tähtäävät aina tulevaan, ennustavat ja ennakoivat sitä. Miettivät, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se on tehokkaampaa, tuottavampaa. Se varautuu olosuhteiden muutoksiin ja muuttaa itse niitä. Uskottelee ainakin muuttavansa.

Me elämme aina tulevaisuudessa. Ajatuksemme ovat tavoitteissa, eivät nykyhetkessä. Me emme osaa ottaa uutta päivää ihmeellisenä ja ainutkertaisena lahjana, vaan uskomme, että kourissamme on vielä hiekkaa kukkuroittain. Uskomme, että se on meidän oikeutemme, meidän hiekkaamme, jota ei saa viedä pois ja joka ei saa loppua kesken. Me ärrymme ja suremme, kun päiviä kuluu, ja vaikka uskottelemme, että hiekkaa riittää, tiedämme, että joskus koura on tyhjä. Masennumme, kun tajuamme sen lopulta, ja tulevaa surressamme unohdamme nykyisyyden.

Malawissa keskimääräinen elinajanodote on alle 40 vuotta. Heidän kourallisensa on hyvin pieni länsimaisittain ajatellen. Kurjuutta piisaa, köyhyyttä ja tauteja. Periaatteessa aivan karmeaa elämää. Mutta ihmiset hymyilevät, näin kerrotaan. Koska tänäkin päivänä on saanut yhden päivän lisää elämään. Se voi olla viimeinen, mutta hei; tänään ollaan elossa. Pistetään tanssiksi, kun kerran siltä tuntuu. Kun elää jatkuvasti lisäajalla, on iloinen jokaisesta minuutista.

Ja kuin huomaamatta aika riittää vaikka blogiksi asti. Mutta tanssimaan en nyt ala kuitenkaan.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Kahden viikon päästä ne tulevat


Samuel Beckettin näytelmässä ”Huomenna hän tulee”, kaksi miestä odottaa tien varressa salaperäistä henkilöä, joka ei koskaan saavu. Vähän samanlaisin fiiliksin on kirjastossa odotettu uusia kannettavia asiakastietokoneita. Erona se, että Beckettin hahmot odottivat kaksi päivää, mutta kirjasto on odottanut jo pian puoli vuotta. Toinen ero on se, että Godot ei koskaan saapunut, mutta tietokoneet: ne ovat nyt täällä. Vihdoinkin!

Projekti starttasi jo viime vuoden keväällä, jolloin pääkirjastoon asennettiin langaton internet-verkko. Tai oikeastaan projekti starttasi jo syksyllä 2010, jolloin siihen haettiin valtionavustus: ”Kannettavien asiakastietokoneiden kokeilu ja langattoman internet-verkon asentaminen Rauman pääkirjastoon”. Ideana oli siis hankkia kymmenkunta pienikokoista läppäriä, joita lainattaisiin asiakkaille aivan kuin kirjoja, ja he voisivat sitten käyttää niitä kirjastossa uuden langattoman verkon avulla. Toki lainaamisessa on tiettyjä rajoituksia, joista kerron jäljempänä.

Pääkirjastossa on aika paljon kiinteitä asiakaskoneita. Monet alkavat kuitenkin olla uusimisen tarpeessa, ja joka vuosi niitä uusitaankin, mutta rahavarat eivät anna periksi riittävään päivittämiseen. Koneita on käytettävissä oleviin varoihin nähden liikaa (kaikkiaan Rauman kirjastopalveluilla on 85 tietokonetta, kun otetaan mukaan myös lähikirjastot ja työntekijöiden koneet). Uusia pitäisi ostaa suurin piirtein 10 vuodessa, etteivät koneet vanhenisi käsiin, eikä semmoiseen tahdo rahat riittää. Niinpä tuntuu, että jatkuvasti joku kone tilttaa jossakin ja sitä saa olla uusimassa. Jotkut koneet ovat pian 10 vuotta vanhoja, ja sen tietää, etteivät ne silloin ihan nopeimpia mahdollisia enää ole.

Toisaalta monet asiakkaat tuovat omia kannettaviaan kirjastoon, nyt kun langaton verkko on käytössä. Täällä voit surffata ilmaiseksi ja lähettimien teho riittää lähes joka nurkkaan asiakastiloissa. Ei ole muutenkaan tarpeen sitoa kaikkia asiakkaita kiinteille nettikoneille, ja onhan surffailu omassa rauhassa Kanaalia katsellen paljon mukavampaakin. Siispä saimme idean: hankkimalla kannettavia asiakaskoneita voimme kenties luopua muutamista kiinteistä ainakin sitten kun ne hajoavat. Normaaleihin koneisiin ei apurahoja saa, mutta tällainen kokeilu hellyttää helpommin sydämet ministeriössä ja löysää kukkaronnyörit. Monessa kirjastossa ei nimittäin vastaavaa toimintaa ole. Kun apurahaa anottiin, kannettavia sai lainata kai vain Espoossa ja Hämeenlinnassa. Nyt keväällä ilmoitti Porikin niitä hankkineensa. Esittelivät niitä Satakirjastojen johtajien kokouksessa ylpeinä, jolloin sain tietysti kehaista, että meillä Raumalla on noita hankittu jo viime vuoden puolella...

Haimme siis apurahaa, ja saimme sen, ja tilasimme loppuvuodesta 10 miniläppäriä ja 2 iPadia lisäksi. Niiden laittaminen lainauskuntoon ei vain ollutkaan kaupungin atk-osastolle niin yksinkertainen juttu, ja kun muutkin kiireet painoivat nörttien hartioita, lykkääntyi alkuvuoteen aiottu lanseeraus toukokuulle. Koneisiin pitää nimittäin saada sellaiset asetukset, ettei niiden sekoittaminen onnistu, ja toisaalta kaikki edellisen käyttäjän surffailutiedot pitää hävitä automaattisesti laite suljettaessa.

Koneet on tarkoitus ottaa käyttöön viikolla 19. Lainaaminen käy näin: lainatessa tarvitset sekä kirjastokortin, että henkilöllisyyspaperit. Koneita säilytetään ”tiskin takana” ja ne lainataan kuten kirjat ja palautetaan tiskille. Laina-aika on 1 vuorokausi, eikä laitetta saa viedä talon ulkopuolelle. Akun kesto on nykyään jopa 8 tuntia, joten koneet ladataan öisin ja päivisin ne ovat käyttökunnossa. Kuten kirjojenkin kohdalla, lainaaja vastaa lainaamastaan tavarasta. Lattialle pudonnut tai jonnekin ”hukkunut” iPad tuottaa siis lainaajalle noin 600 euron maksulapun. Eli ollaan tarkkoina sitten. Laitteiden kunto tarkastetaan aina palautuksen yhteydessä. Luonnollisesti koneet on myös suojattu pitkäkyntisten varalta. Koska laina tulee tietokantaamme, lainaaja tavoitetaan tarvittaessa nopeasti. Samalla saamme kätevästi käyttötilastot.

Alle 18-vuotiaille koneita ei lainata. Läppäreissä voi käyttää muistitikkua ja niihin voi väliaikaisesti tallentaa tiedostoja Työpöydälle, mutta ei muualle. Asetuksia ei pysty muuttamaan. Printtaaminen ei valitettavasti onnistu (tätä ongelmaa ei saatu ratkaistua), mutta tikulle siirretyn tiedoston printtauksen voi suorittaa kiinteistä koneista. Läppäreissä on Office-paketti käytettävissä.

Opettelemme erityisesti iPadin käyttöä ensi viikon, ja sitten toivoaksemme henkilökunta on valmis neuvomaan asiakasta, mikäli ongelmia käytössä ilmenee. Komea pelihän tuo on. Tule kokeilemaan, kahden viikon päästä!

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Haaveet & toteutus

Varmaan kaikilla ihmisillä on haaveita ja pieniä toiveita, jotka ovat sinänsä hyvin realistisia ja mahdollisia, mutta joiden toteutus aina vain tuntuu siirtyvän jonnekin tulevaisuuteen. Sitten kun on lomaa, sitten kun viimeinkin ehdin, sitten kun olen eläkkeellä… SILLOIN varmasti teen sen, menen sinne, opettelen tämän asian; ja kuinka kivaa sitten onkaan, kun haaveeni lopultakin toteutuu.

Joskus sitä oikeaa aikaa vain ei koskaan tunnu tulevan. Moni asia jää ikuiseksi aikomukseksi, ja lopulta lykkääntyy ihan vain sen takia, että tuntuu, ettei enää kannata aloittaa. Ei kuitenkaan enää ehdi; olisi pitänyt jo vaikka kuinka monta vuotta sitten. Jos silloin olisin alkanut harrastaa, olisin tänään asiassa mestari. Jos olisin aloittanut design-lasin keräilyn silloin 10 vuotta sitten, niin nyt olisi jo valtavat ja arvokkaat kokoelmat, mutta… jos aloitan nyt, kestää monta vuotta, ennen kuin kokoelma on minkäänlainen. Noloa, kun hyllyssä on parin lasin ”kokoelma”. Ei kannata enää. Ja ne on niin kalliitakin jo nykyään. Vaikka olisi se kiva silti…

Ja jos olisi ehtinyt ja opetellut hoitamaan puutarhaa ja istuttamaan kasveja 10 vuotta sitten, niin nyt olisi hienon näköistä. Mutta kun ei ehtinyt, ei ollut lomaa; ja sitten kun vähän oli, oli niin paljon kaikkea muuta, että ei jaksanut. Nyt ei ole puutarhaa vieläkään, eikä enää kannata aloittaa, eikä oikein ehdikään. Ehkä eläkkeellä sitten on aikaa. Sitten sitä on aikaa tehdä vaikka millainen puutarha.

Itse olen aina haaveillut, että ostaisin hitsausvehkeet ja opettelisin autopeltihitsauksen niksit. Autokantani huomioon ottaen se olisi erittäin hyödyllinen taito, ja lisäksi olisi upea tunne, kun ruosteisesta romusta saisi aikaan hienon entisöidyn auton. Tai edes katsastuskelpoisen. Haaveet eivät koskaan huomioi tuntikausien makaamista auton alla hitsauskipinöiden roiskuessa silmiin ja kuumuudesta sulavan palavan kiveniskumassan valuessa hihoihin. Ei kuraisten tukivarsien ja nivelten umpiruostuneiden muttereiden yrittämistä auki rystyset verillä, ei sitä, että ikinä ei avain sovi, kädet eivät mahdu, eikä pysty vääntämään. Haaveissa näkyy vain lopputulos ja työnteon varmuus ja helppous: uutta saumaa syntyy vihellellen ja lopputulos on hieno. Niin kuin hitsausoppaan sivuilla. Autopeltikorjausoppaat ovat hitsausunelmaiselle samaa kuin Suomela-lehti talonrakentajalle. Isäntä pystyttelee terassin porealtaineen samalla kun emäntä keittää kahvit. Eikä budjetti ylity ja lapsetkin tykkää nyt.

Toistaiseksi en ole hankkinut hitsausvälineitä, mutta joskus, varmasti. Eläkkeellä ollessa viimeistään on aikaa.

Lapsena ajattelin alkaa pitää lukupäiväkirjaa. Siis kirjata ylös lukemani kirjat järjestyksessä, laittaa vähän niiden juonesta ja lopuksi arvostelun. Niistä näkisi myöhemmin kuinka monta sataa kirjaa on lukenut, ja mitä on mistäkin pitänyt kymmeniä vuosia sitten. Olisin voinut pitää lukupäiväkirjaa jo ainakin 32 vuotta. Se olisi komea teos. Yläasteella ja lukiossa ajattelin, ettei oikein enää kannata aloittaa: on jo lukenut niin monta kirjaa, joita ei ole merkinnyt ylös. Toivoton urakka aloittaa NYT lukiossa vasta: olisi pitänyt aloittaa jo silloin ala-asteella. Nyt ajattelen, että jos olisin aloittanut edes silloin lukiossa. Silloin kun vielä ehti lukemaan. Mutta en aloittanut.

Viikolla 17, eli 23-28.4 on Lukuviikko. Silloin on aika unohtaa tekosyyt ja aloittaa lukupäiväkirjan pito. Kirjasto auttaa alkuun. Me nimittäin annamme jokaiselle vähintään 10 kirjaa tai muuta kirjastosta löytämäänsä lainanneelle oman lukupäiväkirjan ilmaiseksi. Saat lukupäiväkirjan kaikista Rauman kirjastoista (mikäli ne eivät suuren kysynnän vuoksi lopu kesken), ja kun olet merkinnyt ylös ne lainaamasi 10 kirjaa, sinulla on jo jonkinlainen alku, josta jatkaa. Ennen kuin huomaatkaan, on ensimmäinen kirja täynnä, ja muutaman vuoden päästä sinulla on hieno arkisto kirjoista, jotka olet lukenut. Kyllä vielä ehtii, sittenkin! Täytyy vain aloittaa. Nyt, eikä sitten.