Ei tämmöistä tarvitse kenenkään lukea!

Kirjastosensuuri nousi otsikoihin, kun Tukholman Kulttuuritalon kirjaston lasten- ja nuortenosaston aineistosta vastaava kirjastonhoitaja päätti poistaa Tintti-sarjakuvat hyllystä niiden muita kansoja halventavan ja rasistiseksi katsottavan esitystavan vuoksi. Koska pienemmälle huomiolle jäi, että päätös seuraavana päivänä peruttiin, keskustelupalstoilla riitti aiheesta mielipiteitä, etenkin kun ko. kirjastonhoitajan mukaan Tinttien lisäksi löytyisi vielä paljon muutakin poistettavaa.

Kirjaston ja sensuurin suhde on aina ollut ongelmallinen. Kirjastolaitosta perustettaessa sen tehtävänä oli sivistää köyhiä, ja oli tietenkin itsestään selvää, ettei mikä tahansa teksti tai mielipide sopinut rahvaan luettavaksi. Väärät poliittiset mielipiteet eivät saaneet juurtua työväkeen, eikä toisaalta turha todellisuuspakoinen hömppä saanut aiheuttaa sitä, että renki jätti peltotyönsä kesken. Siksi tarvittiin kirjastonhoitajia ja kirjastolautakuntia valitsemaan sopivaa aineistoa. Aineiston piti olla ”laadukasta” ja ”sopivaa” ja aikojen muuttuessa mentiin aina sen hetkisten sopivuuskäsitysten mukaan.

Sodanjälkeisessä kirjastomaailmassa alkoi hitaasti vahvistua ajatus siitä, että kirjastossa pitää olla valikoimatta kaikki mahdollinen aineisto, mutta erilaisia kärhämiä nousee silti esiin aina silloin tällöin. Lisäksi käytännössä valintaa on kauniista periaatteista huolimatta aina tehtävä, koska rahat eivät riitä kaikkeen. Kirjaston aineistonhankkijan on aina valittava aineistoa: otettava joku ja jätettävä joku toinen ottamatta.

”Kirjasto ei sensuroi!”, painottavat Raumankin kirjaston ylevät toimintaperiaatteet. Tahallista sensuuria tuskin tapahtuukaan. Aineistonvalinnan tulisi tapahtua käytettävissä olevien resurssien mukaan tasapuolisesti jokaiselle jotakin tarjoten. Käytännössä joka asiasta pitäisi olla JOTAIN saatavilla. Jos joku kyselee riippuliitokirjaa, sellainen pitäisi löytyä, jos sellainen tehty on. Mutta jos samana vuonna ilmestyy kaksi erilaista riippuliitokirjaa, voi toinen jäädä hankkimatta, mikäli kysyntä on kovin pientä. Nykyään kirjasto hankkii aineistoa nimenomaan lainausta ja kysyntää silmällä pitäen. Pyrimme välttämään aineistoa jota ”kukaan” ei lainaa. Siitä huolimatta kokoelman pitää olla kattava ja laadukas: sen tulee kattaa myös harvinaisemmat aiheet. Emme ryhdy pelkäksi dekkari- ja dvd-vuokraamoksi, vaikka näin lainojen määrä ehkä kasvaisikin.

Aineistonvalitsijan omat henkilökohtaiset mieltymykset eivät saisi vaikuttaa siihen, mitä hankitaan. Jos hän harrastaa kissoja, ei se tarkoita, että kirjastoon hankitaan jokainen kissoja käsittelevä opus tai systemaattisesti suljetaan pois kaikki aineistonvalitsijan mielestä tyhmät, turhat ja huonot teokset tai aihepiirit. Aineistonvalitsija ei osta kirjoja itselleen, vaan asiakkaille. Hänen ei pidä kuvitella olevansa ylin auktoriteetti, joka pystyy ja saa päättää, mitä muut ihmiset haluavat tai saavat lukea tai katsella. Nykyaikana kirjaston työntekijä ei ole enää kansan sivistäjä, vaan tiedon välittäjä ja oikeaan tietoon johtaja. Hänelle itselleen turhasta tai vastenmielisestäkin aineistosta hänen on kyettävä valitsemaan laadukkain osa kirjaston kokoelmiin. Mikään helppo homma se ei ole.

Pitääkö olla Hitlerin Taisteluni, jotain Pohjois-Korean juche-aatteesta ja Kommunistinen manifesti? Pitääkö olla Koraani, Mormonin kirja ja Johdatus scientologiaan? Pitääkö levyhyllystä löytyä Burzumia, Napalm Deathia ja Cannibal Corpsea? Pitää, pitäisi. Joka alan, ajatuksen ja tyylisuunnan perusteokset tulisi kokoelmassa olla, vaikka muuten painotettaisiinkin koko kansan suosikkeja. Sen sijaan ei välttämättä tarvita Pääministerin morsianta, sadatta Pollux-hevoskirjaa tai Harlekiinia. Niistä ei tule klassikkoja, eikä niitä kukaan muista muutaman vuoden kuluttua. Toisaalta ilmestymisvuotenaan ne voivat olla hyvinkin suosittuja. Aineistonvalitsijan pitääkin painia toisaalta asiakaskysynnän ja toisaalta kokoelman laadun käsitteiden kanssa ja hänellä tulee olla hyvä yleissivistys myös asioista, jotka hän itse henkilökohtaisesti kokee vääriksi, turhiksi, epämiellyttäviksi tai jopa vaarallisiksi.

Ja mitä tulee Tintteihin: on totta, että Hergen ensimmäisiä teoksia voi pitää hieman laaduttomampina kuin myöhempää tuotantoa. On totta, että tarinat olivat avoimen propagandistisia ja holhoavan rasistisiakin, eikä kultakauden Tinttien älyllinen huumori ja tarinankerronta oikein ollut vielä puhjennut kukkaansa. On totta, että afrikkalaiset esitettiin yksinkertaisina ja itsekkäinä neekereinä ja villieläimet puskissa vaanivina petoina, jotka Tintti poikkeuksetta tappoi erilaisin mielikuvituksellisin konstein… mutta.

Tintti Afrikassa ja Tintti Neuvostojen maassa (jota tuskin oli lastenkirjaksi tarkoitettukaan) on tehty 30-luvulla, 30-luvun hengessä, 30-luvun tarpeisiin. Ne eivät kuvaa nykyaikaa tai nykyajan käsityksiä. Ne ovat historiaa. Historiaa kuten Jöröjukka tai Grimmin veljesten sadut, jotka sisältävät hirvittäviä raakuuksia, jos ne ottaa kirjaimellisesti. Pekka imi peukaloaan ja niinpä häneltä leikattiin peukalot pois, veriset tyngät vain jäivät. Vanha lastenkirjallisuus kammottaa joskus aikuista enemmän kuin lasta, joka suhtautuu asioihin mutkattomammin, kunhan vain saa aikuiselta selityksen. Aikuisen olisikin tärkeää tietää, mitä lapsi lukee, ja ennen kaikkea lukea hänen kanssaan. Kertoa, että ennen ajateltiin noin hassusti, mutta ei enää. Eivätkä ne lapsetkaan niin tyhmiä ole, että kaiken uskovat, mitä kirjassa sanotaan.

Auto, jossa oli liikaa vilkkuja, ja muita katsastuskertomuksia

Silläkin uhalla, että blogeissani toistuu usein autoteema, eikä kirjastoa sivuta kuin hyvin huterin aasinsilloin, kirjoitan tänään auton katsastamisesta. Tässä blogissahan kirjoitetaan, mitä tulee mieleen, ja koska katsastin autoni keskiviikkona, on se nyt mielessä. Taas, niin kuin joka kerta kun konttorilla käy.

Tiedät, ettet ole automies, mikäli katsastus on sinulle ihan huoleton ja yhdentekevä asia. Oikealle automiehelle katsastus on kuin hammaslääkäriin meno, yhtä mukava ja rento. Oikea automies istuu odotushuoneessa hikiset kämmenet konttorin tarjoamaa kertakäyttökahvimukia kaulaten. Siinä hän istuu särpien haaleaa juomaansa ja vaihtaa hermostuneena asentoa. Ja kuuntelee: joko on oma auto hallissa? Joko katsastusmiehen sorkkarauta hakkaa oman auton pohjaa, joko rääkätään vanhaa dieseliä päästötestissä? Mitä jos ne huomaavat sen ruostereiän pohjapellissä pakoputken päällä tai että puhallin ei toimi?

Kamalinta on seurata autonrääkkäystä vierestä, hallissa. En ole enää muutamaan vuoteen sitä tehnyt, vaan pysynyt konttorissa pahinta peläten. Peläten sitä, että katsastaja saapuu pirullinen virne naamallaan kesken kaiken ja sanoo: ”Tuus vähän tänne kattomaan”, ja vie nosturin päällä keikkuvan auton alle, missä katkenneet jarruputket liristävät nestettä lattialle repeytynyttä jarrukilpeä pitkin. Minulle on käynyt näin. Ihan mainiosti toimineen Rellun jarrut rikottiin katsastuksessa, auto sai ajokiellon ja ainoaksi tehtäväkseni jäi työntää se hallista pihalle. Evästykseksi sain, että romu pitää toimittaa pihasta kahden päivän sisällä, eikä sillä saa ajaa "metriäkään". Tuskailuuni siitä, miten nyt pääsisin kotiin 15 kilometrin päähän, todettiin lohduttavasti: ”Se on sun asias.” Yhtään eivät piristäneet muiden asiakkaiden kommentit siitä, että parempihan se on, että jarrut hajoavat katsastuksessa, kuin tositilanteessa tien päällä. Vaikka se niin onkin.

Sillä kun ajaa vanhoilla autoilla, vikaa löytyy aina. Ja vaikkei löytyisikään, niin löydetään. Yhteen toiseen Relluun olin ostanut erikoiset vihreät takavalot Saksasta, kun alkuperäisissä oli lasissa reikä. Katsastaja sitten päätään raapimaan, kun vilkku vilkutti vihreää. Toinenkin tuli raapimaan. Säännöistä ei löytynyt pykälää vilkun väristä, vaikka selvästi moinen oli moitittavaa. Mutta sitten huomattiin, että myös peruutusvalo oli vihreä, ja sehän ei käy päinsä: pitää olla valkoinen. Valot siis vaihtoon. No, sitten hommasin uudet tavalliset takavalot Saksasta ja ajelin ne päällä uusintakäynnille. Nyt vilkkua syynättiin, ja todettiin, että takavalot olivat liian oranssit! Ei jarruvalo saa olla noin oranssi, joku voi ajaa päälle. Selvähän tämä, eivät kelpaa. Ei auttaneet selitykset, että kyseessä olivat ihan tavalliset Rellun takavalot. Sitten ajoin kotiin, otin ne alkuperäiset rikkinäiset takavalot, teippasin reiän päälle läpinäkyvän muovinpalan, ja voilá: nyt olivat vilkut kunnossa ja katsastusmies tyytyväinen.

Kerran oli Mitsun pohjassa ”pientä laittoa” ruostereikien muodossa, ja niinpä kaverini hitsaili autoa oikein antaumuksella. Kehui vielä, että on kovempi kuin uutena. Katsastusmies, joka auton oli hylännyt, oli kuitenkin esteetikko. Hän ei tykännyt korjauksista: ne olivat liian rumia. ”Tahallaan hitsattu huonosti!”, oli hänen arvionsa parin tunnin työstä auton alla maaten. Sauma oli liian röpelöistä hänen makuunsa, siispä tuli hylkytuomio: pitää saada nätimpää saumaa. Auto takaisin kaverille, joka hivenen vähemmän innostuneena hioi kulmahiomakoneella pohjapellin hitsaussaumat sileämmiksi (ja ohuemmiksi), ja tällä tavallahan autosta tuli jälleen liikenneturvallinen ja nätti myös alhaalta päin, ja tuore leima lyötiin kolmannella yrityksellä.

Jaa, että miten kävi keskiviikkona? No, leima tuli kyllä. Ongelmia aiheuttivat liian isot renkaat. Ei sillä, että niissä olisi ollut mitään vikaa, mutta kun niin suurta kokoa ei ollut merkitty papereihin, piti auto muutoskatsastaa. Tämä tarkoitti sitä, että katsastaja kirjoitti uuden rengaskoon papereihin ja pyysi siitä 45 euroa. Siinä oli tuntipalkka kohdallaan. Sain minä yhden korjauskehotuksenkin: autossa on yksi sivuvilkku liikaa per puoli. Siinä kun on sivuvilkku sekä sivupeilissä, että lokasuojassa, ja tämänhän täytyy olla kovin haitallista, ilmeisesti.

Voin kuvitella virkamiesjoukon, joka miettii auton sivuvilkkujen määrää, kun on ensin laatinut direktiivin, että autossa on oltava jonkinlaiset sivuvilkut. ”Mutta entäs jos joku kuminpolttaja laittaa kaksi sivuvilkkua?”, huomaa joku, ”…tai, herra paratkoon: enemmän!”. Ja sitten on lisätty ohjeistus, että vilkkuja saa olla vain yksi/puoli. Pois lukien semmoiset autot, joissa ei sivuvilkkuja ole alun perinkään, kuten vuoden -73 Rellussani. Siinä on vilkku vain edessä ja takana, eikä kukaan ole sanonut mitään. Mutta jos autossanne on kaksi sivuvilkkua, teidän täytyy poistaa toinen, esim. johdot katkaisemalla tai peittämällä vilkku ilmastointiteipillä. Ja taas on maailma astetta parempi paikka. 65 euroa, kiitos, ja tervetuloa uudelleen.

Muistot

Tuskin mikään pysäyttää työelämässä kovemmin kuin työtoverin ja ystävän kuolema. Ihminen, jonka kanssa olet tehnyt töitä vuosia ja vuosikymmeniä, ei yhtäkkiä enää tulekaan töihin. Ei istu tiskin takana asiakkaita palvelemassa, ei naura kanssasi kahvitauolla, ei kuuntele huoliasi, ei auta jossain hankalassa työtehtävässä. Häntä ei enää ole.

Pyynpään lähikirjaston pitkäaikainen työntekijä, kirjastovirkailija Pirjo Mattila nukkui tällä viikolla pois nopeasti edenneen sairauden väsyttämänä. Loppu tuli niin äkkiä, ettei oikein kukaan ehtinyt siihen varautua: miten on mahdollista, että vielä kesällä töissä ollut työkaveri menehtyy vain muutamia viikkoja diagnoosinsa jälkeen? Niin pieniltä tuntuneiden oireiden jälkeen? Kaikki kävi niin nopeasti, ettei edes tieto sairaudesta ollut ehtinyt tavoittaa kaikkia, kun suruviesti tuotiin pääkirjastoon tiistai-iltapäivänä.

Itse en tuntenut Pirjoa kovinkaan hyvin. Pyynpään kirjaston kolmen hengen porukka oli niin hyvin hitsautunut yhteen, että kirjasto tuntui pyörivän täysin omillaan. Vierailin paikalla pari kertaa vuodessa, koska enempää ei tarvinnut. Työt hoituivat ja asiat olivat kunnossa. Ei tarvittu edes sijaisia, kesäisinkään. Olen jutellut Pirjon kanssa vain pari kertaa kahden kesken. Muistan hänet kirjaston retkiltä ja pikkujouluista. Hän vaikutti iloiselta ja rempseältä luonteelta. Muistan Pyynpään kirjaston johtajan Pirjo Jokelan 50v-syntymäpäiväjuhlat, ja Pirjo M:n ja Susannan esittämän hauskan lauluesityksen. Muistan Pirjo Mattilan viitan, jota hän kuulemma usein käytti. Se on varmaan jäänyt mieleeni jostain valokuvasta.

Viime lauantaina olin Tukholmassa veljeni vauvan nimenantojuhlassa. Katselin sängyssään hapuilevaa kuukauden ikäistä lasta ja ajattelin luonnon kiertokulkua: kuinka toisia rakkaita menee, toisia tulee, ja kuinka onni ja suru elämässä vaihtelevat. Ne kuuluvat elämään; oikeastaan niistä koko elämä muodostuu. Onnen ja surun hetket, menetykset ja saamiset. Kaikesta jää muistot, joiden avulla sekin pysyy elossa, joka on täältä lähtenyt.

Miten hauraalta elämä tuntuukaan
kun on vain rakkaus ja kuolema läsnä…
Ja outoa niin…et hän mennyt on pois.



Pirjo Mattila (1954-2012)
Rauman kirjaston työntekijä vuodesta 1977

Verkkokalastusta

Muistatko lapsuuden kouluesitelmät? Niitä varten mentiin kirjastoon, lainattiin kauhea määrä tietosanakirjoja ja kirjoitettiin pieni selvitys delfiineistä tai faaraoista. Arvosanaa paransi, mikäli oli hankkinut kalvoja ja kirjoittanut tussilla tärkeitä kohtia tai jopa tehnyt jonkin kaaviokuvan. Tämä kalvo sitten näytettiin piirtoheittimellä koko luokalle. Kalvon päällä oli ruutupaperi, jota siirrettiin alaspäin sitä mukaa, kun esitys eteni ja päästiin seuraavaan aiheeseen.

Esitelmä oli melkein kuin laulukoe: jännityksen aihe, joka sai sydämen takomaan jo viikkoa aikaisemmin, ja jonka päivämäärä oli sovittu jo lukukauden alussa ja hehkui mielessä kuin aivojen pintaan poltettuna. Joka päivä se läheni.

Itse tein esitelmän mm. akvaarionhoidosta (isä piirsi kalvoihin suosituimpien kalojen kuvia lisäarvoa tuottamaan), inkoista ja Arvo Ylpöstä. Lukiossa sitten piti vetää vähän överiksi, kun saimme tehtäväksi pitää palopuheen jonkin asian puolesta, ja keksin aiheekseni ”hauskasti” Olut ruokajuomaksi lukioon!
Aihe oli kyllä kattavasti käyty läpi ja sisälsi useita hyviä perusteluita, alkaen kevytmaitoa alhaisemmista kaloreista ja työilmapiirin parantumisesta, ja päättyen olutfirmojen mahdollisiin sponsorointisopimuksiin (Koffilla kymppejä! Lapin Kulta: kuuden ällän olut!) ja tästä seuraavaan taloudelliseen hyötyyn. Olin aikaani edellä, ja esittelin lisäksi opiskelijoiden kannustinjärjestelmän, jossa lukion ekaluokkalaiset saisivat ykköstä, tokaluokkalaiset keskiolutta ja kolmoset nelosta. Onneksi opettajalla riitti huumorintajua ja tuosta esityksestä taisi tulla peräti täysi 10.

Nettiä ei ollut, joten kaikki tieto piti hakea kirjoista, ja kaikki kirjat olivat kirjastossa. Nykyään on toisin: kirjoitetaan Googlen ruutuun Arvo Ylppö, ja kopsataan Wikipediasta elämäkerta tiiviissä paketissa. Vähän sanajärjestystä muokkaamalla esitelmä syntyy muutamassa minuutissa. Kalvoja ei varmaankaan käytetä, vaan luodaan Power Pointilla osaava vaikutelma. Esitys sentään on pidettävä itse, joten ihan helpolla ei nykyäänkään pääse. Aikaisemmin tekstinsä oppi, koska oli joutunut sen itse käsin kirjoittamaan, mutta nykyään täytyy erikseen lukea ja opetella, koska pelkällä copypastella eivät asiat päähän jää.

Sitä ehkä harvempi tulee ajatelleeksi, että aina Google ei kerro koko totuutta. Google kertoo sen, mistä sille maksetaan. Ylimmäiseksi linkiksi ei tulekaan paras tietolähde, vaan linkki, jonka näkymisestä sen tuottaja on Googlelle eniten maksanut. Välttämättä ko. linkki ei liity haettavaan asiaan mitenkään. Jos pitää lähteä Wikipedian ja suppeiden elämäkertatietojen ulkopuolelle, ei oikeanlaisen tiedon löytäminen olekaan välttämättä helppoa. Sata ensimmäistä linkkiä vie umpikujiin ja ympyrää kiertämään ja pahimmassa tapauksessa hautaavat ruudut pop-uppeihin ja ujuttavat koneellesi viruksia.

Virginian yliopiston media- ja oikeustieteen professori Siva Vaidhyanathan kertoikin haastattelussa, että pitää ”googlettumista” internetin ja vapaan tiedonvälityksen suurimpana uhkana. Yksittäinen kaupallinen yritys omistaa välineet ja mahdollisuuden kontrolloida valtaosaa netissä haettavasta tiedosta. Perinteisen tiedonhaun lisäksi Google jyllää kartoissa (Google Maps, Google Street View), sähköpostissa (Gmail) ja viihteessä (YouTube), ja kaikkea tätä voi pyörittää Googlen nettiselaimen kautta.

Kaikki on olevinaan ilmaista, nopeaa ja kätevää, mutta pohjimmainen tarkoitus on tutkia ja manipuloida netinkäyttäjien käyttäytymistä, jotta mainostajat saisivat katetta rahoilleen. Google saa rahansa mainostajilta, jotka maksavat sille sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset osuvat heidän sivuilleen, ja ostavat heidän tuotteitaan. Tämä on se pohjimmainen bisnesidea, eikä suinkaan ilmainen ja luotettava tiedonvälitys. Google antaa tietoa MAINOSTAJILLE, ei käyttäjille. Käyttäjien saaman tiedon taas tuottavat pääasiassa käyttäjät itse, ilmaiseksi, kuka milläkin kompetenssilla, luotettavuudella ja tarkoituksella.

Professorilla oli unelma: tietoverkko, joka hyödyttää koko maailmaa, eikä vain yhtä kaupallista yritystä. Hän haluaisi perustaa projektin, jossa kaikki maailman tieto kootaan sähköiseksi tietovarannoksi, jonka luovat tietojenkäsittelyn ja web-suunnittelun ammattilaiset ja jonka pohjana ovat kirjastot. Tietovaranto, jossa parhaat tiedot tulevat kärkeen, vaihtoehdot hyväksytään ja jossa tiedon laatu on ratkaiseva tekijä, eivätkä kaupalliset tai poliittiset intressit pääse vaikuttamaan tiedonvälitykseen. Jonkinlainen ammattilais-wikipedia siis, mutta vielä laajemmassa mittakaavassa.

Hän veikkasi, ettei sellaista ole näköpiirissä, koska googlettuminen on edennyt jo liian pitkälle ja kutistanut ja supistanut verkon. Lisäksi sensuuri nostaa päätään milloin missäkin päin maailmaa ja rajaa mahdollisuuksia entisestään. Verkko on kierretty solmuun, ja vain pieni, tarkoin rajattu saalis nousee sieltä pyytäjän veneeseen. Koko meren antimista meillä ei ole tietoakaan.

Mutta: "Meidän pitää ponnistella kohti yhteistä untamme. Se on arvokas tavoite."

Hiukan meluisampi päivä

Kirjastomelu on demokratian vihollinen, väitti taannoin Helsingin Sanomien lukijapalstalla eräs kirjoitus. Perusteena käytettiin sitä, että rikas voi hankkia kotiinsa kirjoja ja lukea niitä rauhassa, mutta köyhä joutuu käyttämään kirjastoa, ja mikäli siellä melutaan, ei pysty niihin keskittymään. Kirjoittajalle ei ilmeisesti tullut mieleen, että köyhäkin voi lainata kirjan kotiinsa ja lukea siellä rauhassa.

Noh, kyllähän minä kirjoittajan huolen toisaalta ymmärrän. Viime vuosina kaikki suuret kirjastostrategiat ovat korostaneet, että kirjastossa pitää tapahtua: sen tulee olla ihmisten kohtauspaikka, olohuone ja viihdekeskus. Varsin perusteltua on väittää, että siellä, missä ihmiset kohtaavat, syntyy puhetta ja hälinää ja liikettä. Kirjasto ei enää ole vanhanajan kirjavarasto, jossa hiivitään sukkasillaan, vaan se tarjoaa paljon kaikenlaista muutakin toimintaa ja palvelua. Niille, jotka hakevat lukurauhaa, suuntaus on ymmärrettävästi huono.

Rauman pääkirjastossa on lukurauhaa tahtovat otettu huomioon, sillä täällä on yläkerrassa tarkoitukseen pyhitetty hiljainen lukusali, joka etenkin pääsykoeaikaan täyttyy pänttääjistä. Läheskään kaikissa kirjastoissa tällaista hiljaista huonetta ei kuitenkaan ole, ja koska erilaisten tapahtumien määrä kasvaa, kasvaa myös ääni. Toisaalta: kyllähän kirjasto varmaan siltikin on kirkon jälkeen hiljaisin julkinen tila, eivätkä täällä raikaa taustamusiikki ja kuulutukset : ”Nyt on Puhdistusta tullut taas pikalainahyllyyn! Palvelun tarjosi Rauman kaupunginkirjasto! Ol ningon gotonas! Rauma: tul tän, mnää tääl jo olengi!” Onneksi.

Tänään on kuitenkin ehkä tavallista meluisampi päivä. Katselen tästä kanaalinvarren pyörätiellä kulkevia ihmisiä; jokainen kääntää ohi mennessään päänsä kohti kirjastoa. Joku pysähtyy ottamaan kuvia. Kaunis rakennushan tämä on, mutta ehkä huomio kuitenkin johtuu noista lampaista ja sisäpihalla olevista kymmenistä ihmisistä. Juu-u, luit oikein. Meillä on neljä kilttiä kirjastolammasta tuossa sisäpihan nurmikolla aitauksessa, ja ne toimivat sisäänheittäjinä nuorisotoimen järjestämään koko päivän kestävään myynti- ja lastentapahtumaan. Hyvin tuntuu toimivan, kun sääkin suosii. Sisäpihalla paistetaan munkkeja, kaahataan polkuautolla, kahvitellaan ja jos siltä tuntuu, saa edullisesti maalauttaa kasvonsakin. Mikä voisikaan enemmän piristää hellepäivää!

Neljä kirjastolammasta viihtyvät paikalla koko päivän, mutta niiden kaveri, Mauri Kunnaksen tunnetuksi tekemä Herra Hakkarainen, on tänään sen verran kiireinen, että ehtii poikkeamaan paikalla vain 4 kertaa. Nythän on Unikeon päivä, ja koska Hakkarainen on unikeko jos kuka, on hänellä tänään kovasti kysyntää. Rauman kaupunkikin kyllä sai oman unikekonsa aamulla, kun kaupunginjohtajan sihteeri Sirpa Liukkonen kasteltiin lasten toimesta suihkulähteessä juhlallisin menoin. Eivät sentään kanaaliin heittäneet.

Kirjaston sisäpihalle on jo pitkään koetettu keksiä jotain käyttöä. Arkkitehti sen varmaan suunnitteli kirjaston oleskelualueeksi, mutta siihen käyttöön se ei käytännössä koskaan tullut. Alueen valvonta oli liian vaikeaa. Cafe Käpälän alettua toimintansa, on kauniina kesäpäivinä päässyt pullakahveille ulos terassille, mutta Unikeonpäivä on ensimmäinen tapahtuma, johon sisäpiha on valjastettu kokonaan. Nyt se on siinä käytössä missä pitääkin. Kaikesta toiminnasta, lampaista ja lasten huudoista huolimatta kirjaston sisällä on melkoisen hiljaista edelleen. Ja jos jotain ääntä sisälle kantautuisikin, eivät lasten iloiset huudot varmaan häiritse kaikkein synkintäkään murjottajaa ja kirjastopuritaania. Ei näin kauniina päivänä, Pitsiviikon perjantaina. Nautitaan kesästä, kun se täällä vihdoin on. Kyllä se syksy pian saapuu ja sitten on hiljaisempaa.

Lomaltapaluuajatuksia

Sanovat, ettei loma ole ollut tarpeeksi pitkä ja rentouttava, mikäli töihin palatessaan muistaa tietokoneensa salasanan. Tällä perusteella oma kuukauden lomani oli tarpeeksi rentouttava, sillä sekä tietokoneen, että henkilöstöhallinnon ohjelman salasana meni ensi yrittämällä väärin. Onneksi olin merkinnyt molemmat muistiin.

Siitä se taas alkoi, paluu arkeen. Startin piti tietysti olla kevyt, ettei tule liian kovaa shokkireaktiota, joten työpäivä alkoi lomaltapaluukahveilla muiden kohtalontovereiden seurassa. Sitten varovasti tunnustellen kohti yläkertaa ja omaa työhuonetta. Kirjasto oli edelleen pystyssä ja Juicen sanoja lainatakseni ”Minua ilmankin hommani näyttävät hoituneen”, ja tästä osastonjohtajille kiitos. Kesällä lomien vuoksi tuurausjärjestelmien pitää toimia. Vaikka asiakkaita on kesällä vähemmän, on työntekijöitäkin vähemmän, jolloin ei lomalaisten lisäksi tarvita kuin pari sairauspoissaoloa, niin alkaakin taas olla kiire.

Uudet (joskin vanhat tutut) kesätyöntekijät olivat saapuneet, uusia näyttelyitä pystytetty ja lainausluvutkin olivat edelleen nousussa viime vuodesta, jolloin ne taas olivat nousussa edellisestä vuodesta. Kahvila aulassa pyöri kuten ennenkin ja melko hätäisesti Eino Leinon päiväksi buukattu porilaisten runonlausujien ja muusikoiden esitys oli osoittautunut yleisömenestykseksi. Ei hassumpaa. Sähköpostissa odotti 246 meilin joukossa pyyntö saada käyttää pääkirjaston kuvaa ennen syksyä ilmestyvän englanninkielisen, kirjastojen tilahistoriasta kertovan kirjan kannessa. ”Kuva teidän uusimmasta upeasta kirjastosta”, oli tarkka sanamuoto.

Sitten aletaankin vääntää puolivuotisraporttia ja elokuun loppuun mennessä pitää olla ensi vuoden budjettikin suunniteltuna ja anottuna. Tietyt asiat tulevat aina tiettyyn aikaan vuodesta, syksyllä on kiireisintä.

Mutta jotenkin nopeasti se loma vaan meni. Yksi viikko flunssassa, yksi viikko mökillä, hiukan lähialuematkailua, autojen ronkkimista ja puutarhan ihmettelyä. Piti tehdä kyllä paljon muutakin, mutta ei vaan ehtinyt, viitsinyt eikä jaksanut. Pidettiin sadetta, sisätiloissa. Onneksi juhannuksena paistoi sen verran aurinko, että käsivarteni ehdin polttaa.

Yhden kirjankin ehdin lukea. Marko Hautalan ”Torajyvät” on ihan mukavasti toimiva, lähinnä kauhujännäriksi laskettava kertomus syrjäiseen saaristoon 1600-luvulla haaksirikkoutuneen noidan synnyttämästä kultista, jonka perinteet ovat yhä edelleen elossa eristäytyneellä saarella. Ja viattomat kaupunkilaiset tietysti saavat kärsiä, kuten tapana on. Olen lukenut Hautalan pari edellistäkin teosta ja homma toimii hyvin. Hautalan edellinen teos, 2009 ilmestynyt, mielisairaalaan sijoittuva ”Käärinliinat”, voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon.

Torajyvien juoni rullaa uskottavasti, eikä lopun koukku lässäytä fiilistä. Henkilöhahmoissakin on jonkinlaista syvyyttä ja asioita maltetaan taustoittaa, mikä ei lajityypissä ole tavanomaista. Menneitten ja nykyisten tapahtumien seuraaminen rinnakkain antaa juoneen vaihtelua, eikä arkipäivään iskevä yliluonnollisuuden tuntu ehkä kuitenkaan ole yliluonnollisuutta. Enemmänkin Hautala operoi arkielämän ahdistusten ja pelkojen kanssa, vaikka viitekehys vaikuttaa yliluonnolliselta.

Tosin pitää sanoa, että hahmottelin lähes samanlaisen tarinan päässäni jo melkein 20 vuotta sitten. Vaikka oma stoorini tapahtuikin ihan toisenlaisessa ympäristössä ja toisin motiivein (ja hieman reippaammin puhtaan kauhun puolelle sijoittuen), se sisälsi useamman aivan samanlaisen kohtauksen. Oikein ihmetytti tämä asia, mutta kaipa se vaan johtuu siitä, että ”kaupunkilaiset Suomen syrjäseutujen kylähullujen armoilla” –kauhuteemasta tulee väkisinkin tapahtumiltaan rajattu kertomus. No, toiset vaan miettii ja toiset kirjoittaa!

Lähellä luontoa

Kirjastoon on yli viikon ajan tultu töihin puolijuoksua, hartiat kumarassa, takin kaulusta ylös kiskoen ja peloissaan taivaalle vilkuillen. Joku kertoi vetävänsä pihalla hupun päähän suojaksi, toinen taas ei uskaltautunut edes autosta ulos. Kovaksi on mennyt työelämä.

Sama näytelmä toistuu, kun työpäivä päättyy. Varovaisin askelin, ja huolestunein ilmein avaamme takaoven: onko se taas siellä? Mitään ei kuulu, ei tällä kertaa. Lastausluiskaa alas kulmalle…ei vieläkään mitään. 10 metriä autolle; ehdinkö? Ja sitten kuuluu veretjähmettävä kirkaisu. Se on tarkkaillut kaikenaikaa kirjaston katolta ja syöksyy kuin suuri valkoinen lumikinos räystäältä suoraan alaspäin, suoraan kohti. Se on Larus canus. Kalalokki.

Totta puhuen se voi olla myös Larus argentatus eli harmaalokki. Ainakin päälle hyökätessään se näyttää kovin isolta, eikä siinä ole jäänyt aikaa tarkastella yksityiskohtia tarkemmin. Lokki se kumminkin on, ja sillä oli pesä kirjaston katolla ja nyt sillä on poikanen kirjaston takapihalla. Äidin- (tai isän-) rakkaus tuntuu lokeilla olevan vahva ja niinpä jokainen lähelle uskaltautuva saa tuntea lokkivanhemman raivon. Hirveällä kirkunalla se syöksyy kohti kuin pommikone. Ja pommeja se myös pudottelee; kuulemma joku on jo saanut osumankin.

Tykkäsin pienenä linnuista, ja tietenkin tykkään edelleen. Sain joskus ala-asteen kolmannella luokalla lahjaksi Pohjolan linnut värikuvina –teoksen, jota tuli luettua niin ahkerasti, että melkein kannet irtosivat ja niitä paikkailtiin maalarinteipillä. Vieläkin tiedän mitä lintuja ovat Bubo bubo, Pyrrhula pyrrhula, Parus major tai Corvus corax. Ihmeellisesti tämmöiset sinänsä turhat latinankieliset nimet päähän jäivätkin. Muistan ruokit, kihut ja kiislat (pohjankiisla ja etelänkiisla, jotka muistaakseni olivat lähes identtisen näköisiä) ja tiedän, että harjalintu on satunnainen vierailija Virosta. Lunnilla on kirjava papukaijamainen nokka ja niitä on Islannissa ja muuttohaukka oli ennen sukupuuton partaalla, mutta kanta on viime aikoina ollut vahvistumassa. Eikä piekana ole mikään kana, vaan petolintu, jonka huuto on kimakka ”pjää”.

Ei minusta silti varsinaista lintuharrastajaa koskaan tullut, siis että olisin ympäri metsiä ja ruovikoita lintujen perässä rämpinyt. Sain kyllä kiikaritkin, muttei niitä tullut kotipihaa kauempana käytettyä. Lähinnä vaan luin tuota kirjaa, jossa oli kauniisti maalatut kuvat, yksi laji per sivu. Eläinkirjoja olin lukenut jo nuorempanakin, valtava ruskein kluuttikansin varustettu Valittujen Palojen eläinkirja luettiin vielä lintukirjaakin huonompaan kuntoon.

Kaikenlaista ”tutkimusta” piti tehdä myös, olihan lempiammattini lapsena kuulemma tutkija. Tutkijuudesta löytyy todisteena muun muassa vanha vihko, johon huteroilla tikkukirjaimilla, oranssilla tussilla, oli listattu eri eläinten lajinimiä ja niiden latinankielisiä nimiä. Eipä tule mieleen, minkä syyn takia, mutta varmaan sillä hetkellä se oli jotain tärkeää. Sittemmin listailin myös käytettyjen autojen hintatietoja ja autojen rekisterinumeroita, sekä tein kaikki maailman maat ja alueet käsittävän tutkimuksen postimerkkien tuotannosta vuosina 1980-85…sitä tehtiin kuukausikaupalla. No, lapsi on terve kun se leikkii, vaikka yksikseenkin, ehkä.

Ehkä tervehenkisempää on kuitenkin harrastaa välillä ulkonakin jotain, ja ryhtyä vaikka lintubongariksi. Lintubongaukseksi kutsutaan hieman virheellisesti lähes kaikkea lintuharrastusta, mutta linturetkellä oleminen ja siellä lintujen tunnistaminen ei ole määritelmän mukaista lintubongausta. Lintubongausta on se, että pyrkii näkemään linnun, josta joku muu on jo tehnyt havainnon. Wikipedian mukaan: ”Jos henkilö saa vaikka tietää, että Helsingin Viikissä on parhaillaan jalohaikara ja hän päättää mennä sinne linturetkelle nähdäkseen kyseisen jalohaikaran, hän on menossa bongaamaan sitä. Kaikki muut sillä retkellä havaitut ja määritetyt linnut ovat spontaaneja havaintoja, eivät bongauksia. Jos henkilö näkee kyseisen jalohaikaran ja lisäksi todella tunnistaa sen jalohaikaraksi, on hän bongannut sen.”

Lintukirjat saat kirjastosta. Samalla voit ehkä bongata sen lokin, oli se nyt sitten kala- tai harmaaversio.