Ajatuksia lukemisesta

Kun perjantai-aamuna herää kello kuusi, menee ulos, näkee lumen, ja alkaa vaihtaa pimeällä pihamaalla talvirenkaita auton alle, ehtii ajatella kaikenlaista. Pääosaa ajatuksista ei voi sopivaisuussyistä tässä kertoa, mutta ehdin ajatella myös rauhaa. Lukurauhaa erityisesti. Mitä sinulle tulee mieleen, kun ajattelet kirjan lukemista?

Otatin eilen itsestäni lukukuvia: takan ääressä, villapaita päällä ja Reino-tohvelit jalassa. Niiden on tarkoitus kuvittaa Rauman tiedotuslehteen tulevaa juttua myöhemmin tänä vuonna. Toimituksesta toivottiin tunnelmallista kuvaa, jossa luen. Saa nyt nähdä kelpaavatko, kun ovat ihan tavallisella kameralla otettuja ja tyylinkin kanssa on vähän niin ja näin. Tarkoitus oli kuitenkin tavoittaa jotain lukemisen tunnelmasta. Takan lämpö, hiljaisuus, rauha. Suojassa ulkomaailman pauhulta ja pakkasilta ja takeltelevilta hallitunkeilta. Keskittyminen. Niistä se tunnelma kaiketi muodostuu.

Kyllä lukeminen voi tapahtua ulkonakin. Laiskana aurinkotuolissa tai viltillä, auringon porottaessa, puiden, tai onnekkaimmilla veden kohistessa ja lintujen laulaessa. Itse kokemus on kuitenkin sama: kiireettömyys, rentous ja vapaus.

Tai äiti tai isä lukemassa lapselle: suoja, turva, läheisyys, jännittynyt odotus, uuden oppiminen, nauru. Lukeminen voi olla myös yhteinen hetki, yhdessä jaettu matka.

Lukemiseen tuntuu aina kuuluvan kiireettömyys ja vapaaehtoisuus, mutta onhan sitä toisenlaistakin lukemista. Pänttääminen on rauhallisen ja vapaaehtoisen lukemisen vastakohta. Se on aivojen pakkoruokintaa. Tietoa ahdetaan sisään väkisin, kiireellä, eikä läheskään aina vapaaehtoisesti. Siksi tieto vain käy aivoissa, ja valuu usein viimeistään tentin jälkeen toisesta korvasta ulos. Luetun omaksuminen, pysyvä muistijälki, vaatii aitoa kiinnostusta ja halua. No, kyllähän Oulu-Siika-Pyhä-Kala –tyyppinen aivopesu saattaa myös pysyvän jäljen jättää, kiinnostuksesta tai sen puutteesta riippumatta, mutta ennemminkin voisi puhua vauriosta kuin jäljestä.

Lukija näyttää päällepäin rauhalliselta, mutta usein sisällä kuohuu. Aivolohkot suorastaan kipinöivät, kun mielikuva toisensa jälkeen syntyy ja muuttuu, ajatukset ja assosiaatiot lentävät, pulssi kohoaa ja ulkomaailma unohtuu kokonaan. Kaiken tämän saavat aikaan nuo paperille painetut koukerot, kirjaimet. On se loppujen lopuksi ihmeellinen asia tuo luku- ja kirjoitustaito: ajattelen jotain, kirjoitan sen ylös, ja joku voi lukea sen ajatuksen, vaikka ei ole koskaan minua tavannut. Hän voi jopa käsittää mitä ajattelen, tai sitten käsittää kaiken ihan eri tavalla. Jonkinlainen reaktio syntyy joka tapauksessa.

Teksteillä onkin mahtava voima. Ne synnyttävät sotia ja solmivat rauhan, ihastuttavat ja vihastuttavat ja aiheuttavat iloa, surua, itkua ja naurua. Ei turhaan sanota, että kynä voittaa aseena miekan. Tekstiä vain on osattava käyttää varoen ja oikein; muuten siitä voi tulla ase itseä vastaan tai miekka, johon itse heittäytyy. Työssäkin sen huomaa: joskus voi kirjoittaa tekstiä, jossa ei lainkaan ole sitä tarkoitusta, jonka lukija siitä löytää. Muutama harkitsemattomasti laitettu sana voi loukata toista tai lähettää matkaan aivan väärän viestin. Siksi pitää paitsi lukea, myös kirjoittaa harkitsevasti, ajatuksella ja rauhassa.

Parhaiden kirjoittajien teksteistä löytää aina uudestaan ja uudestaan eri sisältöjä, ja jokainen löytää niistä jotain itselleen sopivaa, mielenkiintoista ja kiehtovaa. Ajatukset on kiteytetty ja ilmaistu niin taitavasti, että ne pitävät otteessaan ja saavat lukijan uppoutumaan omaan maailmaansa. Maailmaan, jonne ulkopuoliset asiat eivät pääse. Omaan lukurauhaan.

Messutunnelmaa

Turun kirjamessut tulivat ja menivät. Jos kävijämääristä voi mitään päätellä, huhut kirjan kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja: messuille saatiin uusi kävijäennätys, lähes 25 000 kävijää kolmen päivän aikana. Pahimmillaan, lauantaina, tungos oli jo liiallistakin.

25 000 ihmistä tuli siis katsomaan kirjailijahaastatteluja, kuuntelemaan erilaisia paneelikeskusteluja ja ostamaan kirjoja kustantajien, kauppiaiden ja antikvaarien tiskeiltä. Useimmat maksoivat pelkästä sisäänpääsystä ja auton parkkeeraamisesta liki 20 euroa. Jos kuvitellaan, että lähes jokainen osti jotain ja monet vielä söivätkin paikan päällä, voi hahmotella, että kävijät jättivät Turku-halliin ainakin 1,5 miljoonaa euroa. Aikamoinen satsaus painettuun sanaan lama-aikana.

Ehkä messuilla oli jollain tiskillä tietoa myös elektronisista kirjoista, mutta eipä osunut silmään. Messut olivat nimenomaisesti painetun kirjan juhlaa. Itse olin paikalla perjantaina, ja esim. nuorten runsaus messuhallissa suorastaan ihmetytti. No, suuri osa heistä saattoi olla revitty äidinkielen opettajan toimesta pakolla mukaan, mutta ihmeen aktiivisen oloisesti he kirjatiskejä kiertelivät. Eipä näkynyt tylsistyneenä seiniin nojailevia laumoja lainkaan.

Rauma oli siis messuilla teemakaupunkina ja kaupungilla oli oma osasto, joka sekin oli yllättävän vilkkaasti yleisön huomion kohteena. Komea Raatihuoneen 2,5m korkea pienoismalli antoi osastolle oman ilmeensä ja lastennurkkauksessakin oli ihan oikeasti lapsia ohjaajan kanssa, ainakin silloin, kun itse paikalla olin. Monenlaiset esitykset ja paneelikeskustelut esittelivät ehkä hieman kotikutoisesti, mutta sympaattisesti Raumaa ja raumalaista kirjallisuutta.

Oli osastolla kirjastonkin työntekijöitä mukana: lauantaina ja sunnuntaina kirjaspesialistimme Anneli Näätänen ja Anne Alatalo esittelivät raumalaisia vanhempia kirjoja, joita oli pääkirjaston Rauma-kokoelmasta lainattu tarkoitusta varten pari hyllyllistä. Ja hyllyt myös… Peloistamme huolimatta kaikki saatiin myös ehjinä takaisin.

Messujen avajaisseremonia oli varsin hieno, ja se meni kyllä raumalaisilta aivan nappiin. Messut avasi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, ja sen jälkeen oli Espanjan suurlähettilään puhe (Espanja oli messujen teemamaa) ja espanjalaisen pianistin esitys. Jäykemmän avajaispönötyksen jälkeen raumalaiset kaappasivat shown.

Viime vuonna vielä Laitilaa edustanut runoilija Heli Laaksonen veti ehkä neljäsatapäiselle avajaisyleisölle ihmeteltävän luontevilla esiintyjän kyvyillään hymyn huulille, ja kultaisen harmonikan voittaja, myöskin raumalainen Janne Mäkinen esitti laulu- ja puheosuuksista koostuvan haikeanhauskan raumankielisen, Nortamon teksteihin pohjautuvan balladin todella loistavasti. Ei voinut kuin ihailla sitä varmuutta ja taitoa ja (ainakin omasta mielestäni) virheetöntä raumankieltä. Mäkinen oli itselleni erittäin positiivinen yllätys. Sitä kun lukee ohjelmalehtisestä, että ”haitarinsoittoa Nortamon teksteihin”, niin ei ensimmäisenä tule mieleen erityisen mukaansatempaava ja taitava show… mutta Mäkinen kyllä vangitsi yleisönsä täysin. Eri asia on tietysti ymmärsivätkö kaikki paikalla olijat, mistä mies puhui ja lauloi.

Paikalla oli luonnollisesti myös messujen ohjelmapäällikkö Jenni Haukio, joka avajaisten jälkeen haastatteli auditoriossa Sofi Oksasta. Harmi vain, että tilaisuus oli puoli tuntia avajaisten jälkeen. Paikalla olisi pitänyt odottaa tuo puoli tuntia, sillä jos istuimeltaan poistui, ei enää päässyt takaisin. Auditorion laidoilla ilman istumapaikkoja jääneet kyttäsivät lähtijöitä ja paikka täyttyi saman tien. En jaksanut enää yli tunnin kestäneen avajaisseremonian jälkeen jäädä odottelemaan Oksasen saapumista, joten poistuin messualueelle. Tuli se Oksanen tosin yhdessä vaiheessa vastaan käytävällä, joten hänetkin sitten messuilta bongasin.

Tarkemmin seurasin Reidar Palmgrenin ja Pirjo Hassisen haastatteluja Otavan lavalla, tosin ihan sattumalta paikalle osuen. Kirjailijahaastattelut olivatkin siitä mukavia, että niihin saattoi helposti poiketa messualueella, koska tilaisuudet eivät olleet mitenkään seinillä rajattuja tai eri huoneissa. Ihmisiä tuli ja meni ja eri ohjelmat jatkuivat eri puolilla hallia. Äänentoistokin pelasi, vaikka muut tapahtumat ja kaupustelu jatkuivat muutaman metrin päässä.

Niin ja: kun kerran kirjat kiinnostavat, niin tulkaas ensi keskiviikkona 17.10. klo 17 pääkirjastoon kuulemaan, mitä työntekijämme ovat saaneet aikaan teemasta ”Meri ja kirjallisuus”. Noin tunnin kestävässä vapaamuotoisessa ja rennossa esittelyssä käydään läpi uutuuksia ja vähän vanhempaakin kirjallisuutta dekkareista tietokirjoihin. Tilaisuus on osa Rauman kaupungin seniorien kulttuuriviikkojen ohjelmaa, mutta saa sinne nuoremmatkin tulla. Eikä maksa mitään, mutta lainatkaa jotain, kun lähdette.

Ei tämmöistä tarvitse kenenkään lukea!

Kirjastosensuuri nousi otsikoihin, kun Tukholman Kulttuuritalon kirjaston lasten- ja nuortenosaston aineistosta vastaava kirjastonhoitaja päätti poistaa Tintti-sarjakuvat hyllystä niiden muita kansoja halventavan ja rasistiseksi katsottavan esitystavan vuoksi. Koska pienemmälle huomiolle jäi, että päätös seuraavana päivänä peruttiin, keskustelupalstoilla riitti aiheesta mielipiteitä, etenkin kun ko. kirjastonhoitajan mukaan Tinttien lisäksi löytyisi vielä paljon muutakin poistettavaa.

Kirjaston ja sensuurin suhde on aina ollut ongelmallinen. Kirjastolaitosta perustettaessa sen tehtävänä oli sivistää köyhiä, ja oli tietenkin itsestään selvää, ettei mikä tahansa teksti tai mielipide sopinut rahvaan luettavaksi. Väärät poliittiset mielipiteet eivät saaneet juurtua työväkeen, eikä toisaalta turha todellisuuspakoinen hömppä saanut aiheuttaa sitä, että renki jätti peltotyönsä kesken. Siksi tarvittiin kirjastonhoitajia ja kirjastolautakuntia valitsemaan sopivaa aineistoa. Aineiston piti olla ”laadukasta” ja ”sopivaa” ja aikojen muuttuessa mentiin aina sen hetkisten sopivuuskäsitysten mukaan.

Sodanjälkeisessä kirjastomaailmassa alkoi hitaasti vahvistua ajatus siitä, että kirjastossa pitää olla valikoimatta kaikki mahdollinen aineisto, mutta erilaisia kärhämiä nousee silti esiin aina silloin tällöin. Lisäksi käytännössä valintaa on kauniista periaatteista huolimatta aina tehtävä, koska rahat eivät riitä kaikkeen. Kirjaston aineistonhankkijan on aina valittava aineistoa: otettava joku ja jätettävä joku toinen ottamatta.

”Kirjasto ei sensuroi!”, painottavat Raumankin kirjaston ylevät toimintaperiaatteet. Tahallista sensuuria tuskin tapahtuukaan. Aineistonvalinnan tulisi tapahtua käytettävissä olevien resurssien mukaan tasapuolisesti jokaiselle jotakin tarjoten. Käytännössä joka asiasta pitäisi olla JOTAIN saatavilla. Jos joku kyselee riippuliitokirjaa, sellainen pitäisi löytyä, jos sellainen tehty on. Mutta jos samana vuonna ilmestyy kaksi erilaista riippuliitokirjaa, voi toinen jäädä hankkimatta, mikäli kysyntä on kovin pientä. Nykyään kirjasto hankkii aineistoa nimenomaan lainausta ja kysyntää silmällä pitäen. Pyrimme välttämään aineistoa jota ”kukaan” ei lainaa. Siitä huolimatta kokoelman pitää olla kattava ja laadukas: sen tulee kattaa myös harvinaisemmat aiheet. Emme ryhdy pelkäksi dekkari- ja dvd-vuokraamoksi, vaikka näin lainojen määrä ehkä kasvaisikin.

Aineistonvalitsijan omat henkilökohtaiset mieltymykset eivät saisi vaikuttaa siihen, mitä hankitaan. Jos hän harrastaa kissoja, ei se tarkoita, että kirjastoon hankitaan jokainen kissoja käsittelevä opus tai systemaattisesti suljetaan pois kaikki aineistonvalitsijan mielestä tyhmät, turhat ja huonot teokset tai aihepiirit. Aineistonvalitsija ei osta kirjoja itselleen, vaan asiakkaille. Hänen ei pidä kuvitella olevansa ylin auktoriteetti, joka pystyy ja saa päättää, mitä muut ihmiset haluavat tai saavat lukea tai katsella. Nykyaikana kirjaston työntekijä ei ole enää kansan sivistäjä, vaan tiedon välittäjä ja oikeaan tietoon johtaja. Hänelle itselleen turhasta tai vastenmielisestäkin aineistosta hänen on kyettävä valitsemaan laadukkain osa kirjaston kokoelmiin. Mikään helppo homma se ei ole.

Pitääkö olla Hitlerin Taisteluni, jotain Pohjois-Korean juche-aatteesta ja Kommunistinen manifesti? Pitääkö olla Koraani, Mormonin kirja ja Johdatus scientologiaan? Pitääkö levyhyllystä löytyä Burzumia, Napalm Deathia ja Cannibal Corpsea? Pitää, pitäisi. Joka alan, ajatuksen ja tyylisuunnan perusteokset tulisi kokoelmassa olla, vaikka muuten painotettaisiinkin koko kansan suosikkeja. Sen sijaan ei välttämättä tarvita Pääministerin morsianta, sadatta Pollux-hevoskirjaa tai Harlekiinia. Niistä ei tule klassikkoja, eikä niitä kukaan muista muutaman vuoden kuluttua. Toisaalta ilmestymisvuotenaan ne voivat olla hyvinkin suosittuja. Aineistonvalitsijan pitääkin painia toisaalta asiakaskysynnän ja toisaalta kokoelman laadun käsitteiden kanssa ja hänellä tulee olla hyvä yleissivistys myös asioista, jotka hän itse henkilökohtaisesti kokee vääriksi, turhiksi, epämiellyttäviksi tai jopa vaarallisiksi.

Ja mitä tulee Tintteihin: on totta, että Hergen ensimmäisiä teoksia voi pitää hieman laaduttomampina kuin myöhempää tuotantoa. On totta, että tarinat olivat avoimen propagandistisia ja holhoavan rasistisiakin, eikä kultakauden Tinttien älyllinen huumori ja tarinankerronta oikein ollut vielä puhjennut kukkaansa. On totta, että afrikkalaiset esitettiin yksinkertaisina ja itsekkäinä neekereinä ja villieläimet puskissa vaanivina petoina, jotka Tintti poikkeuksetta tappoi erilaisin mielikuvituksellisin konstein… mutta.

Tintti Afrikassa ja Tintti Neuvostojen maassa (jota tuskin oli lastenkirjaksi tarkoitettukaan) on tehty 30-luvulla, 30-luvun hengessä, 30-luvun tarpeisiin. Ne eivät kuvaa nykyaikaa tai nykyajan käsityksiä. Ne ovat historiaa. Historiaa kuten Jöröjukka tai Grimmin veljesten sadut, jotka sisältävät hirvittäviä raakuuksia, jos ne ottaa kirjaimellisesti. Pekka imi peukaloaan ja niinpä häneltä leikattiin peukalot pois, veriset tyngät vain jäivät. Vanha lastenkirjallisuus kammottaa joskus aikuista enemmän kuin lasta, joka suhtautuu asioihin mutkattomammin, kunhan vain saa aikuiselta selityksen. Aikuisen olisikin tärkeää tietää, mitä lapsi lukee, ja ennen kaikkea lukea hänen kanssaan. Kertoa, että ennen ajateltiin noin hassusti, mutta ei enää. Eivätkä ne lapsetkaan niin tyhmiä ole, että kaiken uskovat, mitä kirjassa sanotaan.

Auto, jossa oli liikaa vilkkuja, ja muita katsastuskertomuksia

Silläkin uhalla, että blogeissani toistuu usein autoteema, eikä kirjastoa sivuta kuin hyvin huterin aasinsilloin, kirjoitan tänään auton katsastamisesta. Tässä blogissahan kirjoitetaan, mitä tulee mieleen, ja koska katsastin autoni keskiviikkona, on se nyt mielessä. Taas, niin kuin joka kerta kun konttorilla käy.

Tiedät, ettet ole automies, mikäli katsastus on sinulle ihan huoleton ja yhdentekevä asia. Oikealle automiehelle katsastus on kuin hammaslääkäriin meno, yhtä mukava ja rento. Oikea automies istuu odotushuoneessa hikiset kämmenet konttorin tarjoamaa kertakäyttökahvimukia kaulaten. Siinä hän istuu särpien haaleaa juomaansa ja vaihtaa hermostuneena asentoa. Ja kuuntelee: joko on oma auto hallissa? Joko katsastusmiehen sorkkarauta hakkaa oman auton pohjaa, joko rääkätään vanhaa dieseliä päästötestissä? Mitä jos ne huomaavat sen ruostereiän pohjapellissä pakoputken päällä tai että puhallin ei toimi?

Kamalinta on seurata autonrääkkäystä vierestä, hallissa. En ole enää muutamaan vuoteen sitä tehnyt, vaan pysynyt konttorissa pahinta peläten. Peläten sitä, että katsastaja saapuu pirullinen virne naamallaan kesken kaiken ja sanoo: ”Tuus vähän tänne kattomaan”, ja vie nosturin päällä keikkuvan auton alle, missä katkenneet jarruputket liristävät nestettä lattialle repeytynyttä jarrukilpeä pitkin. Minulle on käynyt näin. Ihan mainiosti toimineen Rellun jarrut rikottiin katsastuksessa, auto sai ajokiellon ja ainoaksi tehtäväkseni jäi työntää se hallista pihalle. Evästykseksi sain, että romu pitää toimittaa pihasta kahden päivän sisällä, eikä sillä saa ajaa "metriäkään". Tuskailuuni siitä, miten nyt pääsisin kotiin 15 kilometrin päähän, todettiin lohduttavasti: ”Se on sun asias.” Yhtään eivät piristäneet muiden asiakkaiden kommentit siitä, että parempihan se on, että jarrut hajoavat katsastuksessa, kuin tositilanteessa tien päällä. Vaikka se niin onkin.

Sillä kun ajaa vanhoilla autoilla, vikaa löytyy aina. Ja vaikkei löytyisikään, niin löydetään. Yhteen toiseen Relluun olin ostanut erikoiset vihreät takavalot Saksasta, kun alkuperäisissä oli lasissa reikä. Katsastaja sitten päätään raapimaan, kun vilkku vilkutti vihreää. Toinenkin tuli raapimaan. Säännöistä ei löytynyt pykälää vilkun väristä, vaikka selvästi moinen oli moitittavaa. Mutta sitten huomattiin, että myös peruutusvalo oli vihreä, ja sehän ei käy päinsä: pitää olla valkoinen. Valot siis vaihtoon. No, sitten hommasin uudet tavalliset takavalot Saksasta ja ajelin ne päällä uusintakäynnille. Nyt vilkkua syynättiin, ja todettiin, että takavalot olivat liian oranssit! Ei jarruvalo saa olla noin oranssi, joku voi ajaa päälle. Selvähän tämä, eivät kelpaa. Ei auttaneet selitykset, että kyseessä olivat ihan tavalliset Rellun takavalot. Sitten ajoin kotiin, otin ne alkuperäiset rikkinäiset takavalot, teippasin reiän päälle läpinäkyvän muovinpalan, ja voilá: nyt olivat vilkut kunnossa ja katsastusmies tyytyväinen.

Kerran oli Mitsun pohjassa ”pientä laittoa” ruostereikien muodossa, ja niinpä kaverini hitsaili autoa oikein antaumuksella. Kehui vielä, että on kovempi kuin uutena. Katsastusmies, joka auton oli hylännyt, oli kuitenkin esteetikko. Hän ei tykännyt korjauksista: ne olivat liian rumia. ”Tahallaan hitsattu huonosti!”, oli hänen arvionsa parin tunnin työstä auton alla maaten. Sauma oli liian röpelöistä hänen makuunsa, siispä tuli hylkytuomio: pitää saada nätimpää saumaa. Auto takaisin kaverille, joka hivenen vähemmän innostuneena hioi kulmahiomakoneella pohjapellin hitsaussaumat sileämmiksi (ja ohuemmiksi), ja tällä tavallahan autosta tuli jälleen liikenneturvallinen ja nätti myös alhaalta päin, ja tuore leima lyötiin kolmannella yrityksellä.

Jaa, että miten kävi keskiviikkona? No, leima tuli kyllä. Ongelmia aiheuttivat liian isot renkaat. Ei sillä, että niissä olisi ollut mitään vikaa, mutta kun niin suurta kokoa ei ollut merkitty papereihin, piti auto muutoskatsastaa. Tämä tarkoitti sitä, että katsastaja kirjoitti uuden rengaskoon papereihin ja pyysi siitä 45 euroa. Siinä oli tuntipalkka kohdallaan. Sain minä yhden korjauskehotuksenkin: autossa on yksi sivuvilkku liikaa per puoli. Siinä kun on sivuvilkku sekä sivupeilissä, että lokasuojassa, ja tämänhän täytyy olla kovin haitallista, ilmeisesti.

Voin kuvitella virkamiesjoukon, joka miettii auton sivuvilkkujen määrää, kun on ensin laatinut direktiivin, että autossa on oltava jonkinlaiset sivuvilkut. ”Mutta entäs jos joku kuminpolttaja laittaa kaksi sivuvilkkua?”, huomaa joku, ”…tai, herra paratkoon: enemmän!”. Ja sitten on lisätty ohjeistus, että vilkkuja saa olla vain yksi/puoli. Pois lukien semmoiset autot, joissa ei sivuvilkkuja ole alun perinkään, kuten vuoden -73 Rellussani. Siinä on vilkku vain edessä ja takana, eikä kukaan ole sanonut mitään. Mutta jos autossanne on kaksi sivuvilkkua, teidän täytyy poistaa toinen, esim. johdot katkaisemalla tai peittämällä vilkku ilmastointiteipillä. Ja taas on maailma astetta parempi paikka. 65 euroa, kiitos, ja tervetuloa uudelleen.

Muistot

Tuskin mikään pysäyttää työelämässä kovemmin kuin työtoverin ja ystävän kuolema. Ihminen, jonka kanssa olet tehnyt töitä vuosia ja vuosikymmeniä, ei yhtäkkiä enää tulekaan töihin. Ei istu tiskin takana asiakkaita palvelemassa, ei naura kanssasi kahvitauolla, ei kuuntele huoliasi, ei auta jossain hankalassa työtehtävässä. Häntä ei enää ole.

Pyynpään lähikirjaston pitkäaikainen työntekijä, kirjastovirkailija Pirjo Mattila nukkui tällä viikolla pois nopeasti edenneen sairauden väsyttämänä. Loppu tuli niin äkkiä, ettei oikein kukaan ehtinyt siihen varautua: miten on mahdollista, että vielä kesällä töissä ollut työkaveri menehtyy vain muutamia viikkoja diagnoosinsa jälkeen? Niin pieniltä tuntuneiden oireiden jälkeen? Kaikki kävi niin nopeasti, ettei edes tieto sairaudesta ollut ehtinyt tavoittaa kaikkia, kun suruviesti tuotiin pääkirjastoon tiistai-iltapäivänä.

Itse en tuntenut Pirjoa kovinkaan hyvin. Pyynpään kirjaston kolmen hengen porukka oli niin hyvin hitsautunut yhteen, että kirjasto tuntui pyörivän täysin omillaan. Vierailin paikalla pari kertaa vuodessa, koska enempää ei tarvinnut. Työt hoituivat ja asiat olivat kunnossa. Ei tarvittu edes sijaisia, kesäisinkään. Olen jutellut Pirjon kanssa vain pari kertaa kahden kesken. Muistan hänet kirjaston retkiltä ja pikkujouluista. Hän vaikutti iloiselta ja rempseältä luonteelta. Muistan Pyynpään kirjaston johtajan Pirjo Jokelan 50v-syntymäpäiväjuhlat, ja Pirjo M:n ja Susannan esittämän hauskan lauluesityksen. Muistan Pirjo Mattilan viitan, jota hän kuulemma usein käytti. Se on varmaan jäänyt mieleeni jostain valokuvasta.

Viime lauantaina olin Tukholmassa veljeni vauvan nimenantojuhlassa. Katselin sängyssään hapuilevaa kuukauden ikäistä lasta ja ajattelin luonnon kiertokulkua: kuinka toisia rakkaita menee, toisia tulee, ja kuinka onni ja suru elämässä vaihtelevat. Ne kuuluvat elämään; oikeastaan niistä koko elämä muodostuu. Onnen ja surun hetket, menetykset ja saamiset. Kaikesta jää muistot, joiden avulla sekin pysyy elossa, joka on täältä lähtenyt.

Miten hauraalta elämä tuntuukaan
kun on vain rakkaus ja kuolema läsnä…
Ja outoa niin…et hän mennyt on pois.



Pirjo Mattila (1954-2012)
Rauman kirjaston työntekijä vuodesta 1977

Verkkokalastusta

Muistatko lapsuuden kouluesitelmät? Niitä varten mentiin kirjastoon, lainattiin kauhea määrä tietosanakirjoja ja kirjoitettiin pieni selvitys delfiineistä tai faaraoista. Arvosanaa paransi, mikäli oli hankkinut kalvoja ja kirjoittanut tussilla tärkeitä kohtia tai jopa tehnyt jonkin kaaviokuvan. Tämä kalvo sitten näytettiin piirtoheittimellä koko luokalle. Kalvon päällä oli ruutupaperi, jota siirrettiin alaspäin sitä mukaa, kun esitys eteni ja päästiin seuraavaan aiheeseen.

Esitelmä oli melkein kuin laulukoe: jännityksen aihe, joka sai sydämen takomaan jo viikkoa aikaisemmin, ja jonka päivämäärä oli sovittu jo lukukauden alussa ja hehkui mielessä kuin aivojen pintaan poltettuna. Joka päivä se läheni.

Itse tein esitelmän mm. akvaarionhoidosta (isä piirsi kalvoihin suosituimpien kalojen kuvia lisäarvoa tuottamaan), inkoista ja Arvo Ylpöstä. Lukiossa sitten piti vetää vähän överiksi, kun saimme tehtäväksi pitää palopuheen jonkin asian puolesta, ja keksin aiheekseni ”hauskasti” Olut ruokajuomaksi lukioon!
Aihe oli kyllä kattavasti käyty läpi ja sisälsi useita hyviä perusteluita, alkaen kevytmaitoa alhaisemmista kaloreista ja työilmapiirin parantumisesta, ja päättyen olutfirmojen mahdollisiin sponsorointisopimuksiin (Koffilla kymppejä! Lapin Kulta: kuuden ällän olut!) ja tästä seuraavaan taloudelliseen hyötyyn. Olin aikaani edellä, ja esittelin lisäksi opiskelijoiden kannustinjärjestelmän, jossa lukion ekaluokkalaiset saisivat ykköstä, tokaluokkalaiset keskiolutta ja kolmoset nelosta. Onneksi opettajalla riitti huumorintajua ja tuosta esityksestä taisi tulla peräti täysi 10.

Nettiä ei ollut, joten kaikki tieto piti hakea kirjoista, ja kaikki kirjat olivat kirjastossa. Nykyään on toisin: kirjoitetaan Googlen ruutuun Arvo Ylppö, ja kopsataan Wikipediasta elämäkerta tiiviissä paketissa. Vähän sanajärjestystä muokkaamalla esitelmä syntyy muutamassa minuutissa. Kalvoja ei varmaankaan käytetä, vaan luodaan Power Pointilla osaava vaikutelma. Esitys sentään on pidettävä itse, joten ihan helpolla ei nykyäänkään pääse. Aikaisemmin tekstinsä oppi, koska oli joutunut sen itse käsin kirjoittamaan, mutta nykyään täytyy erikseen lukea ja opetella, koska pelkällä copypastella eivät asiat päähän jää.

Sitä ehkä harvempi tulee ajatelleeksi, että aina Google ei kerro koko totuutta. Google kertoo sen, mistä sille maksetaan. Ylimmäiseksi linkiksi ei tulekaan paras tietolähde, vaan linkki, jonka näkymisestä sen tuottaja on Googlelle eniten maksanut. Välttämättä ko. linkki ei liity haettavaan asiaan mitenkään. Jos pitää lähteä Wikipedian ja suppeiden elämäkertatietojen ulkopuolelle, ei oikeanlaisen tiedon löytäminen olekaan välttämättä helppoa. Sata ensimmäistä linkkiä vie umpikujiin ja ympyrää kiertämään ja pahimmassa tapauksessa hautaavat ruudut pop-uppeihin ja ujuttavat koneellesi viruksia.

Virginian yliopiston media- ja oikeustieteen professori Siva Vaidhyanathan kertoikin haastattelussa, että pitää ”googlettumista” internetin ja vapaan tiedonvälityksen suurimpana uhkana. Yksittäinen kaupallinen yritys omistaa välineet ja mahdollisuuden kontrolloida valtaosaa netissä haettavasta tiedosta. Perinteisen tiedonhaun lisäksi Google jyllää kartoissa (Google Maps, Google Street View), sähköpostissa (Gmail) ja viihteessä (YouTube), ja kaikkea tätä voi pyörittää Googlen nettiselaimen kautta.

Kaikki on olevinaan ilmaista, nopeaa ja kätevää, mutta pohjimmainen tarkoitus on tutkia ja manipuloida netinkäyttäjien käyttäytymistä, jotta mainostajat saisivat katetta rahoilleen. Google saa rahansa mainostajilta, jotka maksavat sille sitä enemmän, mitä enemmän ihmiset osuvat heidän sivuilleen, ja ostavat heidän tuotteitaan. Tämä on se pohjimmainen bisnesidea, eikä suinkaan ilmainen ja luotettava tiedonvälitys. Google antaa tietoa MAINOSTAJILLE, ei käyttäjille. Käyttäjien saaman tiedon taas tuottavat pääasiassa käyttäjät itse, ilmaiseksi, kuka milläkin kompetenssilla, luotettavuudella ja tarkoituksella.

Professorilla oli unelma: tietoverkko, joka hyödyttää koko maailmaa, eikä vain yhtä kaupallista yritystä. Hän haluaisi perustaa projektin, jossa kaikki maailman tieto kootaan sähköiseksi tietovarannoksi, jonka luovat tietojenkäsittelyn ja web-suunnittelun ammattilaiset ja jonka pohjana ovat kirjastot. Tietovaranto, jossa parhaat tiedot tulevat kärkeen, vaihtoehdot hyväksytään ja jossa tiedon laatu on ratkaiseva tekijä, eivätkä kaupalliset tai poliittiset intressit pääse vaikuttamaan tiedonvälitykseen. Jonkinlainen ammattilais-wikipedia siis, mutta vielä laajemmassa mittakaavassa.

Hän veikkasi, ettei sellaista ole näköpiirissä, koska googlettuminen on edennyt jo liian pitkälle ja kutistanut ja supistanut verkon. Lisäksi sensuuri nostaa päätään milloin missäkin päin maailmaa ja rajaa mahdollisuuksia entisestään. Verkko on kierretty solmuun, ja vain pieni, tarkoin rajattu saalis nousee sieltä pyytäjän veneeseen. Koko meren antimista meillä ei ole tietoakaan.

Mutta: "Meidän pitää ponnistella kohti yhteistä untamme. Se on arvokas tavoite."

Hiukan meluisampi päivä

Kirjastomelu on demokratian vihollinen, väitti taannoin Helsingin Sanomien lukijapalstalla eräs kirjoitus. Perusteena käytettiin sitä, että rikas voi hankkia kotiinsa kirjoja ja lukea niitä rauhassa, mutta köyhä joutuu käyttämään kirjastoa, ja mikäli siellä melutaan, ei pysty niihin keskittymään. Kirjoittajalle ei ilmeisesti tullut mieleen, että köyhäkin voi lainata kirjan kotiinsa ja lukea siellä rauhassa.

Noh, kyllähän minä kirjoittajan huolen toisaalta ymmärrän. Viime vuosina kaikki suuret kirjastostrategiat ovat korostaneet, että kirjastossa pitää tapahtua: sen tulee olla ihmisten kohtauspaikka, olohuone ja viihdekeskus. Varsin perusteltua on väittää, että siellä, missä ihmiset kohtaavat, syntyy puhetta ja hälinää ja liikettä. Kirjasto ei enää ole vanhanajan kirjavarasto, jossa hiivitään sukkasillaan, vaan se tarjoaa paljon kaikenlaista muutakin toimintaa ja palvelua. Niille, jotka hakevat lukurauhaa, suuntaus on ymmärrettävästi huono.

Rauman pääkirjastossa on lukurauhaa tahtovat otettu huomioon, sillä täällä on yläkerrassa tarkoitukseen pyhitetty hiljainen lukusali, joka etenkin pääsykoeaikaan täyttyy pänttääjistä. Läheskään kaikissa kirjastoissa tällaista hiljaista huonetta ei kuitenkaan ole, ja koska erilaisten tapahtumien määrä kasvaa, kasvaa myös ääni. Toisaalta: kyllähän kirjasto varmaan siltikin on kirkon jälkeen hiljaisin julkinen tila, eivätkä täällä raikaa taustamusiikki ja kuulutukset : ”Nyt on Puhdistusta tullut taas pikalainahyllyyn! Palvelun tarjosi Rauman kaupunginkirjasto! Ol ningon gotonas! Rauma: tul tän, mnää tääl jo olengi!” Onneksi.

Tänään on kuitenkin ehkä tavallista meluisampi päivä. Katselen tästä kanaalinvarren pyörätiellä kulkevia ihmisiä; jokainen kääntää ohi mennessään päänsä kohti kirjastoa. Joku pysähtyy ottamaan kuvia. Kaunis rakennushan tämä on, mutta ehkä huomio kuitenkin johtuu noista lampaista ja sisäpihalla olevista kymmenistä ihmisistä. Juu-u, luit oikein. Meillä on neljä kilttiä kirjastolammasta tuossa sisäpihan nurmikolla aitauksessa, ja ne toimivat sisäänheittäjinä nuorisotoimen järjestämään koko päivän kestävään myynti- ja lastentapahtumaan. Hyvin tuntuu toimivan, kun sääkin suosii. Sisäpihalla paistetaan munkkeja, kaahataan polkuautolla, kahvitellaan ja jos siltä tuntuu, saa edullisesti maalauttaa kasvonsakin. Mikä voisikaan enemmän piristää hellepäivää!

Neljä kirjastolammasta viihtyvät paikalla koko päivän, mutta niiden kaveri, Mauri Kunnaksen tunnetuksi tekemä Herra Hakkarainen, on tänään sen verran kiireinen, että ehtii poikkeamaan paikalla vain 4 kertaa. Nythän on Unikeon päivä, ja koska Hakkarainen on unikeko jos kuka, on hänellä tänään kovasti kysyntää. Rauman kaupunkikin kyllä sai oman unikekonsa aamulla, kun kaupunginjohtajan sihteeri Sirpa Liukkonen kasteltiin lasten toimesta suihkulähteessä juhlallisin menoin. Eivät sentään kanaaliin heittäneet.

Kirjaston sisäpihalle on jo pitkään koetettu keksiä jotain käyttöä. Arkkitehti sen varmaan suunnitteli kirjaston oleskelualueeksi, mutta siihen käyttöön se ei käytännössä koskaan tullut. Alueen valvonta oli liian vaikeaa. Cafe Käpälän alettua toimintansa, on kauniina kesäpäivinä päässyt pullakahveille ulos terassille, mutta Unikeonpäivä on ensimmäinen tapahtuma, johon sisäpiha on valjastettu kokonaan. Nyt se on siinä käytössä missä pitääkin. Kaikesta toiminnasta, lampaista ja lasten huudoista huolimatta kirjaston sisällä on melkoisen hiljaista edelleen. Ja jos jotain ääntä sisälle kantautuisikin, eivät lasten iloiset huudot varmaan häiritse kaikkein synkintäkään murjottajaa ja kirjastopuritaania. Ei näin kauniina päivänä, Pitsiviikon perjantaina. Nautitaan kesästä, kun se täällä vihdoin on. Kyllä se syksy pian saapuu ja sitten on hiljaisempaa.