Ilmoja pidelly

Kun ei keksitä paljon muutakaan puhumista, puhutaan säästä. Se on pakkasia pidellyt. Tuntuu vielä pitelevän pitkän aikaa. Ei ole lämmintä, ei ole lauhaa. Helsingissäkin uskottiin talvien lauhtuvan, ja myivät takavuosina aurauskalustonsa tarpeettomina pois. Nyt sitten ihmetellään.

Lehdestä luin, että itse asiassa ilmastonmuutos ei tarkoitakaan, että talvet Suomessa lauhtuvat, vaan kovat pakkaset, ääri-ilmiöt, ovatkin oikeastaan vastaansanomaton todiste ilmaston lämpenemisestä. Mitäpä minä asiasta tietäisin, mutta olen sitä mieltä, että saisi jo tämmöinen lämpeneminen riittää.

Kun ikää tulee, muuttuu aina vaan vähemmän talvi-ihmiseksi. Lähestyvä talvi alkaa kaivella jotain ihmisenä olon syvimpiä sopukoita, geenitason tietoa uhkaavasta vaarasta. Hengissä selviytymisen ohjelma kytkeytyy päälle. Tekee mieli alkaa kerätä talvivarastoja, hakata polttopuita liiteri täyteen. Sitä tutkailee huolestuneena vesijohtoja: jäätyvätkö ne tänä talvena niin kuin viimeksi? Pitäisikö jättää hana tippumaan? Tuliko harrasteautojen akut tuotua talveksi sisälle? Miten täällä kämpässä tarkenee talvella? Pitäisikö se lumikola kuitenkin ostaa, vai lainaisiko edelleen naapurilta?

Missä on lapsuuden riemu ja huolettomuus, missä punaiset posket, kun lunta alkaa tulla ja pakkanen kiristyy? Kylmyydessä ja pimeydessä rasahtelevat metsän puut tuovat sieluun ahdistuksen ja pelon häivähdyksen…talvi kiristää otettaan. Aurinko häviää… Lumi kirkuu jalan alla… Selviääkö tästä?

Erityisen traumaattista on talviautoilu. Vielä traumaattisempaa on talviautoilu vanhalla autolla, jonka lohkolämmitin on hajalla. Viime viikolla se tapahtui: kuului sisälle saakka kantautunut pamahdus, ja lohkolämmittimen johdossa oli vielä palaneelta kumilta kärynnyt sentti kertaa sentti reikä, josta katkennut kuparikaapeli pilkisti ulos. Sen jälkeen lämmitin ei enää ole uudella johdolla ja sulakkeen vaihdoin jälkeenkään sanonut mitään. Työmatkaa on 40 kilometriä, pakkasta 20. Yhtä paljon kuin autolla ikävuosia. Kävelet pimeälle pihalle, kaivat auton hangesta ja starttaat. Lähteekö? Lähteekö tänään? Mitä jos ei lähde?

Kyllähän vanha Toyota on lähtenyt, mutta kamalaa moinen kylmästartti vanhalle autolle on. Kuskista puhumattakaan. Tumput kädessä renkaat kirskuen matkaan. Pimeydestä erottuvat savupilvet talojen yllä kohtisuorina ja jähmettyneinä. Kalvakat oranssihehkuiset katuvalot tuovat mieleen ala-asteen luistelutunnit ja jäätyneet varpaat. Huomaan ajattelevani, että eihän tällainen sää ja maa ole tarkoitettu ihmiselle. Ei täällä pitäisi kenenkään asua. Sysipimeä metsä ja paljaat lumiset pellot viilettävät ohi. Välissä tuikkii jouluvaloja asuntojen ikkunoista. Niin voimattomina, niin harvassa…

Matkalla on 3 autoa tien varressa. Ne eivät jaksaneet perille. Korpisuoran puolessa välissä toppa-asuinen mies kurkistelee tien sivussa vanhan Fordin konepellin alle hengitys huuruten. Ohiajavassa se ei herätä vahingoniloa, ei edes sääliä. Se on kuin kuoleman kylmä käsi niskassa. Pelastukoon ken voi, jokainen huolehtii itsestään. Mitä jos auto alkaa hyytyä ja nykiä? Mitä jos se sammuu jonnekin Turajärven risteykseen keskelle ei mitään? Mihin minä soitan? Miksen ottanut sitä Osakaskoa ja Hinausturvaa? Miksi tuhlasin etsikkoaikani? Miksi unohdin työkalupakin autotalliin?

”Kuinka voimme yli talven kestää?”, laulaa Gösta Sundqvist autoradiossa. Pistän sen kiinni ja vedän kaulusta ylemmäs.

Aasinsiltoja ja palaneita tassuja -lastenkirjavinkkausta

Parhaimmat kirjat luetaan niin monta kertaa uudestaan, että niiden lauseita osaa ulkoa. Lapsena niiden parissa viihdytään niin paljon, että kuvatkin piirtyvät ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolle, ja sivut luetaan riekaleiksi. Se onni, kun tajuaa, että pystyy lukemaan; ymmärtää paperille painetut koukerot, ymmärtää ne ihan ITSE… se on valtava tunne. Se on kuin löytäisi avaimen aarrekammioon. No, sitähän se nimenomaan on.

Huomasin, etten ole juurikaan kirjoittanut omista kirjasuosikeistani, joten on aika korjata se puute esittelemällä kaksi itselleni tärkeää ja mieleen iäksi painunutta lastenkirjaa. Ehdottomat suosikkini tuolta ajalta ovat kaksi Tammen Kultaisten Kirjojen klassikkoa : Pieni harmaa aasi ja Nalle Nokikämmen. Riekaleiksi, eläytyen, luetut. Seuraava on kokonaan ulkomuistista kirjoitettu, joten jotain on voinut unohtuakin, kun ei nyt ihan lähivuosina ole tullut näitä teoksia kerrattua.

””On iii-kävää olla yksin!”. Sillä yksin se oli; ypöyksin suurella vihreällä niityllä. Joskus sen kiltti isäntä kävi sitä katsomassa, mutta useimmiten se vain seisoi niityn keskellä ja mietti, kuinka yksin se olikaan.” Pieni harmaa aasi on kertomus pienestä harmaasta aasista, joka tarinan alussa valittaa yksinäisyyttään niityn keskellä. Sillä ei ole yhtään kaveria eikä oikein tekemistäkään. Sitten, eräänä päivänä, se kuulee supinaa ja töminää sen laidunta rajaavan ohdakepensasaidan takaa. Se menee kurkkimaan, ja huomaa iloisen kaniperheen pitävän juhlapäivällisiä aidan toisella puolella. Suuret, tarjottimena toimivat saniaisenlehdet notkuvat mansikoita, porkkanoita ja muita herkkuja. Kanit syövät ja leikkivät keskenään ja aasi tulee entistäkin haikeammaksi. Sitten kanit huomaavat aasin ja pyytävät sitä mukaansa! Aasi tunkeutuu piikkien läpi vapauteen ja saa eteensä suuren määrän herkullista syötävää. Mutta yhtäkkiä lautanen temmataan sen edestä ja ennen kuin se ehtii edes tajuta, kanit ja ruuat ovat tipotiessään! Kyyneleet silmissä aasi katselee ympärilleen käsittämättä mitä on tapahtunut. Sitten se kuulee isännän äänen: ”Täälläkös sinä karkulainen olet?”. Isäntä hakee aasin pois ja vie takaisin niitylle, ja korjaa aitaan tullen reiän. Pieni harmaa aasi on surullisempi kuin koskaan.
Pian se kuitenkin kuulee supinaa ja naurua ympäriltään, ja yhtäkkiä kaikki kanit pomppivat piiloistaan sen ympärillä ja tuovat sille suuret määrät porkkanoita, retiisejä ja mansikoita. Ja niin kanit ja aasi pitävät elämänsä pidot ja siitä lähtien ovat aina ystäviä, eikä pienen harmaan aasin tarvitse enää koskaan olla yksin.
Kirjassa on loistava kuvitus. Aasin ilmeikäs, vuoroin surullinen, vuoroin riemukas naama, ja veden kielelle tuovat herkkutarjottimet ovat kestäneet mielessäni yli 30 vuotta. Tunteikas, surusta iloon vaihtuva tunnelma pitää otteessaan. Loistava iltasatukirja, joka jättää hyvän fiiliksen.

””Kun vaara uhkaa, kiipeä puuhun!”, opetti sen emo”. Nalle Nokikämmen kertoo pienestä karhunpojasta, joka varttuu emonsa seurassa jossain Kalliovuorten jylhissä metsissä. Emo opettaa pennulle, kuinka luonnossa selvitään, kuinka löytää ruokaa ja kuinka suojautua vaaroilta. Vaara uhkaakin pian koko metsää: syttyy tulipalo, joka leviää, ja saa aikaa paniikin metsän eläinten keskuudessa. Savussa ja pakoon juoksevien eläinten keskellä karhunpoika eksyy emostaan ja huomaa äkkiä olevansa keskellä valtoimenaan roihuavaa tulipaloa. Se on valtavan peloissaan, mutta emon neuvon muistaen se kiipeää suureen puuhun niin korkealle kuin uskaltaa. Liekit korventavat sen käpäliä ja turkkia, mutta pentu roikkuu puunkyljessä. Kun se lopulta uskaltaa avata silmänsä, kaikkialla on vain savuavia puunrunkoja ja tuhkaa. Koko metsä on kärventynyt, ja nallen tassut ovat palaneet ja sillä on kauhea jano. Onneksi pian saapuu paikalle kiltti metsänvartija, joka ottaa pennun mukaansa, sitoo ja hoitaa sen tassut ja antaa sille vettä. Hän ristii karhunpennun Nalle Nokikämmeneksi, ja siitä lähtien pentu kiertää metsänvartijan mukana kertomassa lapsille tulenkäsittelyn vaaroista. Haalareihin puettu ja partiolaishattua päässään kantava reppuselkäinen karhunpentu on loppukuvassa lähes ihmisen kaltainen, eikä ilmeisesti kaipaa emoaan, josta ei palon jälkeen ole enää mitään mainintaa. Emon kohtalo jäikin hieman askarruttamaan pientä lukijaa.

Kertomus on hyvin jännittävä ja todenmakuinen, ja karhunpojan kohtaloon on helppo eläytyä. Loppuratkaisuun karhunpennusta (joka ei ilmeisesti koskaan kasva isoksi) kesynä ja inhimillistettynä näyttelyesineenä ei ainakaan 70-luvulla osannut yhdistää mitään negatiivista. No, täytyykö sitä nyt joka piilosanomaa niin kauhean tarkasti miettiäkään. Onhan se orvon paloturvallisuusvalistusnallen ura kuitenkin varmasti parempi kohtalo kuin metsäpaloon nääntyminen.

Metsän kuningas ja Musta Pekka

Nyt on sellainen tilanne, etten keksi oikein mitään kirjoitettavaa kirjastosta. Kirjoitan siis vaikkapa suurpedoista. No mikä ettei.

Karhu on nimittäin ajankohtainen aihe. Lauantaina 11.12. järjestetään Emil Cedercreutzin museossa Harjavallassa koko päivän kestävä karhuseminaari, jossa puidaan karhuaihetta monesta eri näkökulmasta useiden asiantuntijoiden esityksillä. Kutkuttavan poikkitieteellisen seminaarin otsikoita ovat mm. ”Karhurituaalit subarktisissa kulttuureissa”, ”Turvalelut ja nallet lapsen ja nuoren maailmassa” sekä ”Nallekarhut historiallisena ilmiönä”. En tiedä teistä, mutta minussa tapahtuman ohjelma herätti oitis positiivisen hymynkareen suupieleen. Luvassa on nimittäin ihan aitoa ”vakavaa” tiedettä, ja luennoitsijoina professoria, ylilääkäriä ja psykologia. Ja kuitenkin koko aihe on jotenkin sympaattinen ja hassu…tutkijat luennoimassa nallekarhuista. Jotkut varmasti pitävät tällaista joutavana puuhasteluna, mutta minusta on mahtavaa, että joku innostuu nallejen tutkimisesta. Sellainen ihminen ei voi olla läpeensä paha. Jos vain pääsette, niin menkää kuuntelemaan, luennoille on ilmainen pääsy.

Karhuhan on Suomessa aina ollut merkittävässä asemassa, muinoin suorastaan jumalallinen olento. Se on toisaalta pelottava vihollinen; verokarhu tai Venäjän karhu, toisaalta turvaa tuova unilelu. Kirjastokin lähettää karhukirjeitä (sainpas sen kirjastonkin tähän kirjoitukseen!). Harvalla lapsella ei ole ollut omaa nallea, joka sylissä vasta sai unen päästä kiinni. Minullakin oli veljeni kanssa Onni ja Manni –nimiset nallet, jotka tosin taisivat luppakorvista päätellen olla paremminkin koiria, mutta ei se haitannut. Nämä Korkeasaaressa muinoin eläneiden karhujen mukaan nimetyt nallet olivat kovassa käytössä. Ehkä lasten nallet ovat jonkinlaista uhan kääntämistä omaksi suojaksi: karhun kuva, jonka voimat suojaavat lasta. Kun lapsi paijaa nallea, karhu ei tule metsästä ja syö. Sama voiman anastaminen liittynee vaikka Satakunnan karhuvaakunaan.

Minä en ole nähnyt karhua koskaan luonnossa, ja tuskin tulen näkemäänkään. Nykyihmiselle karhu ei enää ole konkreettinen metsän kuningas tai peto, joka kamppaili samasta ruuasta ja jonka tappaminen oli metsästäjän rohkein teko. Olihan karhunkaataja sankari vielä sotienkin jälkeen. Asenteet ovat varmasti paljon lieventyneet, mutta siihen nähden, kuinka pieni mahdollisuus on karhuun törmätä, monilla ihmisillä on yhä suuri pelko sitä kohtaan. Sama koskee muitakin suurpetoja. Joku Nurmeksen korpiseudulla elävä voi tietenkin sanoa, että on helppo huudella kaupungista, että ei ne karhut mitään tee, kun ei tarvitse aamuisin katsella karhunjälkiä pihassa, mutta todellisuudessa karhupelossa on kyse muustakin, kuin todennäköisyyksiin perustuvasta konkreettisesta uhasta. Karhuun liittyy yhä jonkinlaista mystiikkaa ja yliluonnollista kunnioitusta, joka varmaan on suomalaisilla geeneissä, eikä sieltä pitkiin aikoihin poistu.

Jos karhua pelätäänkin, liittyy siihen aina kuitenkin tietynlainen sympaattisuus. Samaa ei voi sanoa sudesta: en ole kuullut lapsesta, jolla olisi unisusi. Susiraukat ovat aina saaneet olla pelkojemme ja vihankin kohteena, useimmiten ilman omaa syytään. Tätä valaiskoon tosikertomus Eurasta ja Honkilahden kylästä, jota muutama vuosi sitten piinasi susilauma. Lampaitakin tappaneet sudet herättivät paljon kirjoittelua ja pelkoakin. Euran kirjastolautakunnan jäsen ja aktiivinen honkilahtelainen vaikuttaja kertoi tarinan, kuinka hän oli ollut hiihtämässä Pyhäjärven jäällä. Oli ollut ilta, kirkas, kuutamoinen pakkaskeli. Hän oli alkanut miettimään Honkilahden susia, ja matkan edetessä hänen päähänsä oli tullut ajatus, että mitä jos ne sudet vaanivat jossain täällä…pelko alkoi saada otetta ja hän paransi tahtia. Mitään ei kuulunut, paitsi suksien suihke ja narina ja kiihtyvä hengitys.

Vai kuuluiko sittenkin? Jos tarkkaan kuunteli, niin eikö selän takaa ihan selvästi kuulunut tassutusta, ehkä murinaakin? Varmaan siellä oli kokonainen susilauma juoksemassa häntä kiinni! Siihen päättyisi hiihtäjän tarina kuin piispa Henrikillä aikoinaan naapurikunnassa; mihinkään ei pääsisi karkuun. Mies viuhtoi menemään minkä kerkesi, taakseen ja sivuilleen vilkuillen. Kuu heitti lumen peittämälle jäälle epämääräisiä varjoja, rannan musta metsä liikahteli tuulessa kätkien pimeyteensä ties mitä hirviöitä. Ja sitten: musta hahmo häilähti hänen sivullaan, hallava peto hyökkäsi kinoksesta häntä kohti! Mies huusi ääneen, huitaisi sivulleen suksensauvalla, kompastui ja kaatui kylmään lumeen…ja kierähti ympäri varmana, että susi oli pian hänen kurkussaan. Jää oli kuitenkin autio. Hän oli pelästynyt omaa varjoaan.

Onnea 160 -vuotiaalle!

Meinasi vallan unohtua, että Rauman kirjasto täyttää tänä vuonna 160 vuotta. Suuremmat juhlat ovat edessä vasta 15 vuoden päästä, mutta on paikallaan pitää pieni juhlapuhe eräälle Suomen vanhimmista kaupunginkirjastoista. Raumalla on pitkät kirjastoperinteet, sillä kunnallista kirjastoa vasta mietittiin vaikkapa Turussa ja Jyväskylässä, kun Raumalla jo oli hulppeat 60 kirjaa käsittänyt julkinen kokoelma. Lukitussa lasikaapissa tietenkin. Oman kirjastorakennuksen nopeasti kasvaneille kokoelmilleen Rauma puolestaan sai 1887, siis viisi vuotta ennen Helsinkiä!

Jottei puheesta tulisi kovin puolueellinen, meidän täytyy käyttää hyväksemme täysin ulkopuolisen arvioijan mielipiteitä. Siihen tarkoitukseen oivallinen kirja ilmestyi juuri tänä syksynä: Mikko Lahtisen teos Kirjastojen maa. Tämä lähes 400-sivuinen opus esittelee melkein kaikki Suomen yleiset kirjastot rennolla, humoristisella otteella, joka toisinaan saa suorastaan filosofisia sävyjä. Lahtinen seurueineen on siis parin vuoden aikana kiertänyt ympäri Suomea ja vieraillut yli 250:ssä kirjastossa. Tyylilaji on havainnoiva ja tarkkaileva essee, eikä kirjaston henkilökuntaa päättäjistä puhumattakaan ole päästetty ääneen. Ääni on kokonaan Lahtisen oma, eikä hän säästele arvosteluja, eikä kehujakaan, silloin kun ne on ansaittu. Äkkiseltään voisi tuntua, että 400 sivua kirjastojen esittelyjä maantieteellisessä järjestyksessä olisi melkoisen puuduttavaa lukemista, mutta tämä on ihan oikeasti viihdyttävä kirja. Lukekaapa. Palautan tämän pian.

Ja nyt tietysti katsotaan, mitä Lahtisella on sanottavaa Rauman pääkirjastosta. Hmm…alakerran lainaustiloja esittävän kuvan tekstinä: ”Rauman pääkirjasto on yksi Suomen kauneimmista kirjastoista”. Okei…mitäs muuta? ”Rauman kirjaston valoisien tilojen luoma raukea ja levollinen tunnelma on kuin luotu kontemplatiiviseen oleskeluun”. Tämä meni jo niin hienoksi, että sanan merkitys piti tarkistaa: kontemplatiivinen = mietiskelevä. Selvä. Edelleen: ”Kookas, mutta matala rakennus on onnistuttu taidokkaasti sovittamaan maisemaan”. Ja kauniiksi lopuksi: ”Aivan kaikkiin suomalaisiin kirjastoihin astuessaan seurueemme ei ole saanut osakseen yhtä iloisensuopeaa vastaanottoa kuin Rauman kirjaston opastustiskin henkilökunnalta. Heidän hyväntuulisuutensa ei liene silkkaa sattumaa, vaan osan siitä selittänee itse kaunis kirjasto lempeästi virtaavan kanaalin rannalla. Sellaisessa on perin vaikea pitää hapanta naamaa”.

Nyt lukija saattaa kuvitella, että Lahtinen kehuu kaikki kirjastot samalla tavalla. Katsotaanpa, mitä hän kertoo esimerkiksi Porin pääkirjastosta: ”Talo on lyhyesti sanoen ruma pytinki. Arkkitehdiltä olisi vaadittu yli-inhimillisiä ponnisteluja, mikäli hänen olisi täytynyt saada aikaiseksi vielä nykyistäkin karmeampi kummajainen.” ”Talon ulkopintojen jäykkä kantikkuus lyö läpi sisätiloissa, eikä yläkerran limanvihreää lattiaa vasten kolisevien metallijalkaisten kalusteiden ääni ainakaan toimi pehmentävänä vastavoimana rakennuksen betoniselle kovuudelle”. Aika tylyä tekstiä. Tosin Nastolan kirjastosta kirjoittaja toteaa, että sen ”ulkomuoto lyö karmeudessaan laudalta jopa Porin kirjaston”. Siispä mekään emme Poria hauku, kunhan nyt hiukan röyhistämme rintaa 160-vuotiaan Rauman kirjaston kunniaksi. Se on sen ansainnut.

Lapin historiaa ja tulevaisuutta

Tiedättekö, miksi Lappi T.l. oli aikanaan juuri T.l., eikä pelkkä Lappi? No, Turun lääniähän tuo tietenkin tarkoitti, mutta missä on se toinen Lappi, josta kunnan piti erottua? Joku voisi kuvitella, että haluttiin erottua Suomen Lapista, mutta tämä ei ole alkuperäinen syy, vaikka Wikipediassakin näin kerrotaan. Oikea ”toinen Lappi” oli Lappi O.l., Oulun läänin Lappi, joka sijaitsi, ja ehkäpä sijaitsee edelleen, Ruukissa. Kylät elelivät aikojen hämäristä rauhassa omilla tahoillaan, kunnes vuonna 1884 Turun läänin Lappi sai postiaseman, ja 1886 Oulun läänin Lappiin perustettiin myös samanniminen posti. No, tästä seurasi arvattavia ongelmia postinkulkuun, ja vuonna 1894 Lapit saivat läänin tunnuksen nimensä perään, jotta ne pystyttiin erottamaan toisistaan. Oulun läänin Lapin posti toimi vielä vuoteen 1953, jonka jälkeen sen nimeksi tuli Tuomioja. Turun läänin Lapin kunta sen sijaan säilytti ikään kuin reliktinä oman päätteensä vielä pitkään. Tällainen on entisen Lapin kunnan nimen syntyhistoria.

Mistä pääsemmekin Lapin (sen entisen teeällän) uuteen kirjastoon. Viime viikolla tuli tieto, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on aikaistanut vuodella rahoitustaan uuden Lapin lähikirjaston perustamishankkeeseen. Jos kaikki menee kuten mennä kuuluu, rakentaminen alkaa vuonna 2012 ja ensi vuosi kuluu suunnitelmia, piirustuksia ja selvityksiä laatiessa. Kirjasto sijoitetaan entisen kunnantalon tiloihin, ja siinä tulee olemaan noin 500 neliötä. Noin tuplasti enemmän siis kuin nykyisessä, jo 70-luvulta saakka ”väliaikaisesti” kaupan kellarissa toimineessa Lapin kirjastossa.

Raumalaisten, ja tietysti erityisesti lappilaisten, on syytä olla tyytyväisiä rahoituksen saamiseen. Ainakin vuoteen 2015 asti on Lapin kirjasto nimittäin ainoa rahoitusta saava lähikirjasto Suomessa. 900 000e euron budjetista valtio on lupautunut maksamaan 360 000e. Tarkoitus on tehdä entisestä kunnantalosta todellinen monitoimitalo, jonne keskitetään palveluja. Tiloja on varattu mm. nuorisotoimelle, kansalaisopistolle, päivähoitoon sekä eri yhdistyksille ja harrastusryhmille. Näin 50-luvulta peräisin oleva arkkitehtonisesti mielenkiintoinen rakennus saadaan täydellisesti remontoituna ja uusittuna hyödynnettyä ja säilytettyä jälkipolville.

Uskon, että myös sijainniltaan keskeinen ja lappilaisille tuttu rakennus tarjoaa hyvä puitteet kirjastolle. Läheisyydessä olevasta koulusta pääsee kunnantalolle melkoisen viehättävää hiekkapolkua pitkin, tarvitsematta mennä yhdenkään autotien yli. Uusi liikuntahalli on koulun vieressä, samoin terveyskeskus. Ainoa, mitä hieman kaipailin, on kauppa, sillä kaikki kaupalliset palvelut ovat ”Lapin raitilla”, muutaman sata metriä kunnantalolta. Noh, eipä siinä vielä ehdi kengät puhki kulumaan.

Kirjasto tulee kahteen kerrokseen, sinne rakennetaan hissi ja sisällä laitetaan ”kaikki uusiksi”. Nykyinen sokkeloinen virastorakennus on tarkoitus muuttaa avaraksi ja valoisaksi, moderniksi kirjastotilaksi. Vaikka kahteen kerrokseen rakentaminen ei olekaan aivan ideaalitilanne, tulee parannus nykyiseen verrattuna olemaan huikea. Kellarin hämärästä noustaan kerralla maisemapaikalle, maan alta puiden latvojen tasalle, 70-luvulta 2010-luvulle.

Mainospalaveri

(”Voitais tehdä tämmönen mainos… tässä olis niinku ensin semmonen kaunis nainen, joka hakee epätoivoisesti hyllystä luettavaa, mutta ei löydä, koska se on niinku lukenu jo melkein kaikki ja uutuuksiin on kauheat varausjonot…”)

Treenattu mainosääni:
”Ahmitko kirjan päivässä? Odotatko kärsimättömänä uutuuksia käsiisi? Ahdistutko, kun varausjono edelläsi on 20? Ei hätää! Ratkaisu on uusi pikalainahylly!”

(”Tässä sit niinku kamera siirtys siitä naisesta semmoseen sirpsakkaan kirjastotätiin, sillä vois lukee vaikka paidassa et Kirjastotäti, ni se niinku selvittäs sitä asiaa…”)

Kirjastotäti:
”Uudesta pikalainahyllystä löydät vain suosituimpia uutuuksia ja puhutuimpia lukuromaaneja! Ei enää hankalaa ja aikaa vievää harhailua hyllyjen välissä! Ei enää varausjonoissa odottelua! Pikalainahyllystä saat parhaimmat kirjat heti käyttöösi!”

(”Sit taas niinku zoomattas siihen naiseen. Sillä ois vähän semmonen epäuskoinen ilme kasvoilla.”)

Nainen:
”Mutta kuinka se on mahdollista!?”

(”Se kirjastotäti sit nostais tässä kätensä ylös, vähän sillee niinku supersankarityylisesti, ja sillä ois kädessä semmonen kirja, jossa lukis isolla Pikalaina.”)

Kirjastotäti:
”Hankimme uuteen pikalainahyllyyn vain kaikkein suosituimpia teoksia! Pikalainan laina-aika on vain viikon, eikä sitä voi varata tai lainata uudestaan. Tämän vuoksi varausjonojakaan ei ole, ja kirjat kiertävät nopeasti. Saat uutuuden käyttöösi jopa 76% nopeammin!”

Nainen (ilahtuen ja ihmettelevällä äänellä):
”Aivan ihanaa! Nyt voin siis koska vain ahmia uutuuksia heti kun ne ilmestyvät!?”

Kirjastotäti (voitonriemuisena):
”Aivan! Mutta ei tässä vielä kaikki! Koska uusi pikalainahyllymme on varustettu pyörillä, se siirretään joka sunnuntai lukusaliin! Pystyt siis lainaamaan suosituimpia kirjoja myös sunnuntaisin! Eikä tämä maksa sinulle mitään!”

Nainen (ylistäen):
”Kiitos Kirjastotäti! Minä ja perheeni käytämme tästä lähin aina pikalainahyllyä!”

(”Tässä niinku kamera siirtyis kuvaamaan sitä hyllyä… jotenki sillee niinku hienosti…no, se täytyy vielä jotenki katsoo, et miten…mut kumminkin…”)

Treenattu mainosääni:
”Käytä sinäkin Rauman kirjaston uutta pikalainahyllyä! Suosikkikirjasi saatavilla viikon jokaisena päivänä! Pikalainahylly – meille, jotka luemme nopeammin!”

(”Ja tähän se mainos niinku loppus. Mitä mieltä ollaan? Eikai toi slogan menny mitenkään överiks tai sillee…? Yksityiskohtia voidaan tietty vielä viilata…”)

Lukukummit keskuudessamme

Rauman nuorisotoimi kyseli äskettäin laajasti kaupungin lapsilta ja nuorilta siitä, mikä Raumalla on hyvää ja mikä huonoa. Kirjasto mainittiin hyvänä asiana sadassayhdessä vastauksessa, huonoja kommentteja ei ainakaan saamastani loppuraportista löytynyt. Hyvä siis. ”Raumalla on kirjasto josta saa lainata kirjoja ja joistain kirjoista oppii”, oli eräs vastaus ja tiivistää asian oivallisesti. Niinhän se on.

Ylivoimaisesti eniten hyvänä asiana Raumalla kirjastoa pitivät 10-12 –vuotiaat lapset. Vanhemmissa ikäluokissa kirjaston tärkeys laski dramaattisesti, ja vain yksi 17-vuotias oli kirjaston merkityksen tunnustanut. Tämä on pitkään tunnettu fakta, eikä tilanteen muuttamiseksi ole valtavasti tehtävissä. Tietyssä iässä tietyt muut asiat alkavat tuntua tärkeämmiltä. Lohdullista on, että sitten parinkympin jälkeen kirjastoon aletaan hakeutua uudestaan, mikäli kirjastossa käynti ja lukeminen on lapsena omaksuttu. Tämän vuoksi juuri lapset ovat erityisasemassa: jos he eivät opi käyttämään kirjastoa, he harvoin käyttävät sitä aikuisenakaan. Ainakin kynnys on paljon korkeampi. Tiedän ihmisiä, jotka arastelevat kirjastoon tulemista, koska kuvittelevat sen joksikin haudanhiljaiseksi ja arvokkaaksi paikaksi, jossa pölyiset mummot järjestelevät vielä pölyisempiä dostojevskeja. He eivät tiedä, että täältä löytyy dostojevskien lisäksi myös tex willerit ja korjaamokäsikirjat, eikä mitään pukukoodeja tunneta; sisälle pääsee verkkareissakin. Eikä täällä tarvitse hiipiä, kunhan ei nyt ihan seinille hypi.

Lasten lukuharrastusta pyritään Rauman kirjastossa tukemaan useillakin tavoilla, ja syksyn mittaan toimintaa on luvassa erityisesti. Kirjastotoimen ja sosiaalitoimen vanhustyön yhteistyönä on palkattu puoleksi vuodeksi erityinen Lukukummi, joka järjestää työpajoja ja tapahtumia ”vauvasta vaariin ja ikäryhmät yhdistäen” -periaatteella. Luvassa on niin satusukellusta kuin Harry Potter-työpajaakin, löytyy kirjastoetsiväkurssia, hevoskirjallisuustyöpaja ja täysin uutena sovelluksena vauvojen runo- ja värikylpy! Varttuneemmalle väelle on tietenkin omaa ohjelmaansa, ja suunnitelmissa on kokonainen mummoviikko ensi helmikuussa. Katso kirjaston sivuilta lisätiedot ja ilmoittautumisohjeet työpajoihin, kaikkiaan tapahtumia lapsille ja nuorille on tämän projektin tiimoilta luvassa jouluun mennessä ainakin 40!

Kirjastoa käyttää säännöllisesti runsas 30% raumalaisista. Jotenkin pitäisi tavoittaa nuo puuttuvat 70%, mutta ongelmana on, miten heihin saisi yhteyden. Ei kirjaston omia tiedotteita lue kuin kirjaston omat asiakkaat. Tiedotus pitäisikin viedä sinne, missä potentiaaliset uudet asiakkaat ovat. Tämän vuoksi syksyn aikana starttaa hakeutuvan kirjastotiedotuksen ja –opetuksen kokeilu. Perustamme pienen iskuryhmän, joka tilauksesta tai muuten vain jalkautuu kirjaston ulkopuolelle ihmisten pariin kertomaan kirjastosta ja sen käytöstä aseinaan kannettava ja nettitikku. Kirjavinkkaus vaihtuu kirjastovinkkaukseksi, kuten kirjastonhoitaja ja idean äiti Anne Alatalon termi kuuluu. Ehkäpä jo ennen ensilumia voi vinkkarin tilata työpaikalleen, kerhon kokoukseen tai vaikka kauppakeskukseen levittämään kirjaston ilosanomaa. Vielä on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä Satakirjastot ovat, miten netissä varataan kirja ja miten halvalla saat kotoasi tilattua minkä tahansa kirjan vaikka Kodisjoelle. Se onnistuu ihan keneltä vain, ja jos kirja löytyy Rauman kirjaston kokoelmista, se ei maksa penniäkään. Jos löytyy Porista, niin maksaa euron. Ei ole kallista. Ja yhtä lailla voit tilata dvd:n, cd:n tai vaikka sen korjaamokäsikirjan. Mitä järkeä on ostaa jotain, jos sen voi saada ilmaiseksi? Se nyt vain on tyhmää maksaa MITÄÄN.

Sitä paitsi joistain kirjoista tosiaan oppii. Toimikaamme siis kaikki lukukummeina paitsi lapsillemme, myös muille lähimmäisillemme, jotka eivät vielä ole saaneet juonesta kiinni.

Lukutaitokampanja

Taas nuorisoa haukutaan. Taloussanomien siteeraama saksalaistutkimus lyttää nuorten nettitaidot täysin: ”Nuoret eivät osaa edes googlata”. Tutkimuksessa kävi ilmi, että nuoret kyllä kokevat osaavansa käyttää nettiä, ja viettävät siellä paljon aikaa, mutta käyttö on typistynyt vain yhteydenpitokanavaksi ystäviin tai pelipaikaksi. Tiedetään kyllä, mistä saa musiikkia ja miten chatataan, mutta tietoa ei osata etsiä, eikä varsinkaan oikeaa tietoa.

Saksalainen lukionopettaja oli seurannut oppilaittensa tiedonhakukäyttäytymistä tekemässään kokeessa, jossa piti löytää tietoa intialaisista alihankkijoista. Nuoret pitivät tehtävää helppona, mutta opettajan mukaan he vain klikkailivat sivulta sivulle ymmärtämättä lainkaan, mikä oli tärkeää. Heti löydettyään sivuston, jossa asiasta mainittiin, he pysähtyivät, ja tyytyivät sivuston antamaan tietoon. Sivustoihin ei paneuduttu, tiedon luotettavuutta ei pohdittu eikä etsintä ollut muutenkaan pitkäjänteistä. Jos se on Googlessa, se on totta, oli ajattelumalli.

Muitakin tutkimuksia on tiedonhakupalveluiden käytöstä tehty. Hirvittävän suuri osa ihmisistä hakee tietoa yhden sanan perusteella, ja käy läpi ainoastaan ensimmäisen sivun linkkejä. Haku on enemmän tai vähemmän satunnaista klikkailua, ja ensimmäinen teksti, joka aiheesta eteen tulee, hyväksytään kritiikittä oikeaksi. Totuus on kuitenkin se, etteivät ensimmäiset linkit ole välttämättä parhaita: ensimmäiseksi hakutulokseen tulevat ne linkit, jotka ovat maksaneet ensimmäiseksi pääsemisestä. Kaikki me tiedämme ilmiön: haet autokorjaamoa, ja kymmenen ensimmäistä linkkiä viekin uuteen hakupalveluun, eikä suinkaan ko. korjaamon sivuille. Välillä tuntuu, ettei loppujen lopuksi tahdo löytää mitään, klikkailee ees taas, ja lopulta menee hermo, ja hakee tiedon puhelinluettelon keltaisilta sivuilta. Kaikki on netissä, joo, mutta löytääkö sen sieltä?

Nettimainonnan katiskat oppii kokemuksen myötä välttämään. Paljon vaarallisempaa on erilaisen tiedon kritiikitön vastaanottaminen ja se, ettei ymmärrä tekstin sisältöä. Nykynuoret ovat jatkuvan informaatiopommituksen kohteina. He myös kirjoittavat jatkuvasti tekstiä, ja he osaavat lukea sujuvasti. Vieraan kielenkin iskulauseet ovat hyvin hallussa. Se, mitä ei välttämättä hallita, on pidemmän tekstin ymmärtäminen. Tämä johtuu kokemuksen puutteesta: pitkien tekstien kirjoittaminen ja lukeminen on vähentynyt. Ei kukaan kirjoita enää kirjeitä ja loppujen lopuksi hyvin harva pitää edes blogia. Viestittely on typistynyt tekstareiksi, chatiksi ja muutaman rivin facebook-päivityksiksi. Kaikki pitkät sepustukset ovat niin eilistä. Blogipäivityksetkään eivät kuulemma saisi olla näin pitkiä, mutta tässä(kin) asiassa taistelen vastaan ja pysyn vanhanaikaisena. Jos ei yhtä A4:sta jaksa lukea, niin olkoon lukematta.

Pitkässä tekstissä asian sisältöön pitää paneutua paljon enemmän. Pitää osata tulkita tekstiä; sitä mitä sanotaan rivien välissä ja millainen kokonaisuus tekstistä syntyy. Mikä on tekstin tarkoitus ja sanoma? Mekaaninen lukutaito ei riitä, jos ei ymmärrä, onko teksti faktaa vai fiktiota, kenties satiiria, ironiaa, propagandaa tai silkkaa valhetta. Mekaaninen lukija ikään kuin juuttuu kirjaimiin, eikä pääse niiden takana olevaan juoneen käsiksi (kielikuvaa käyttääkseni). Pienikin sananjärjestyksen muutos voi nimittäin muuttaa lauseen merkityksen täysin. Jos on tottunut lukemaan ja tuottamaan max. 160 merkin viestejä, vivahteiden tuotto- ja tulkintakyky jää vajaaksi. No, tietysti voi käyttää hymiöitä=)

Tulkintakyky kehittyy vain treenaamalla, ja treenimateriaalina kirjat ovat ylivoimaisia. Kirjoissa on juoni, niissä on usein pitkiä, merkityksellisiä lauseita, niissä on eri tyylilajeja. Kirjoihin pitää keskittyä, niitä pitää tulkita. Kirjat kehittävät myös kieliopillisia taitoja. Kammottavat yhdyssanavirheetkin häviävät, sillä aivosi muistavat oitis, miten joku sana piti kirjoittaa, koska olet nähnyt sanan lukemattomia kertoja kirjan sivulla. Ja kirjoja lukemalla kehität empatiakykyäsi ja kriittistä suhtautumista yhteen totuuteen: osaat katsoa asioita monen eri ihmisen näkökulmasta. Kirjat ovat linkki toisen ihmisen ajatuksiin, jonkun oikean tai kuvitellun ihmisen pään sisälle. Toisen ihmisen ajatukset ovat todennäköisesti aivan erilaiset kuin omasi, mutta kirja kertoo niistä sinulle. Sinun pitää vain osata kuunnella.

Elokuvamysteeri

Kuukausi sitten ihmettelin cd-levyjen tulevaisuutta, tänään ihmettelen elokuvia. On selvä juttu, että jos cd-levy häviää 10 vuodessa, niin DVD:t menevät perässä. Elisan liiketoimintajohtajan mukaan jopa 30-40% kaikesta verkkoliikenteestä on nykyään elokuvien laitonta lataamista. Laillinenkin on sentään jo päässyt vauhtiin. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä. Minua ihmetyttää se fakta, että elokuvavuokraamoidenkin käyttö on tästä huolimatta vielä kasvanut. Siis ihmiset maksavat mielellään 3-6 euroa vuorokauden elokuvalainasta, voimme tästä päätellä. Kävin tuossa kotikuntani R-kioskilla ja ihmettelin, kun hyllyssä vuokrataan samoja elokuvia, jotka kirjastosta saisi ilmaiseksi! Kai niitä joku vuokraa, kun niitä siellä vuokrattavana on?

Lainaehdotkin tuntuvat kirjastoissa selvästi reilummilta. Kirjastossa laina-aika on 2 viikkoa, minkä jälkeen voit uusia lainan ilmaiseksi; vuokraamossa jokainen päivä maksaa euron lisää, ja sovitun laina-ajan ylitys vaikka vain yhdellä päivälläkin johtaa automaattisesti vuokrataksan puolitoistakertaistamiseen. Alkaisi kirjastokin tuottaa paremmin, jos korvaukset hilattaisiin markkinatasolle…hmm…

Jotenkin tuntuu, että on paljon ihmisiä, joilla ei vielä ole täysin käsitystä kirjaston valikoimista. Täällä on ihan ”tavallisia” ja kaikenlaisia elokuvia tarjolla; ei tarvitse yrittää Ingmar Bergmania jos klassikot eivät miellytä. Kaikkea löytyy, mykkäfilmeistä kauhuun. Eikä maksa mitään. Euron hinnalla saa minkä tahansa Satakirjastoissa olevan elokuvan tilattua, jos Rauman kokoelmat eivät riitä. Pikaisella haulla näkyi pelkästään Rauman pääkirjastossa olevan yli 2500 dvd:tä, joten luulisi nyt niistäkin jotain perjantai-illan täytettä löytyvän jokaiselle.

No, totta on, että valikoima ei suinkaan ole täydellinen, emmekä pysty kilpailemaan kaupallisten toimijoiden kanssa tässä suhteessa. Aivan uutuuksia on kirjastoissa harvoin, eikä läheskään kaikkea ole tarjolla. Emme voi ostaa tavaraa marketista, koska saamme lainata vain kirjastokäyttöön lisensoituja elokuvia, joista on maksettu tekijänoikeusmaksut. Läheskään kaikkia elokuvia ei ole kirjastokäyttöön saatavissa. Toisaalta kirjastossa on paljon sellaisia elokuvia, mitä vuokraamoista ei löydä.

Tekijänoikeusmaksujen vuoksi elokuvat ovat kirjastolle kallis investointi: marketin alelaarista kolmella eurolla saatava elokuva voi maksaa kirjastolle yli 60 euroa. Tämä kannattaa lainaajan muistaa, ja käsitellä levyjä sen mukaisesti. Korvaukset levyn vaurioituessa nimittäin peritään kirjaston maksaman hinnan perusteella, eikä vastaavaa markettilevyä voida ottaa vaihdossa. Ei siis kirjaston dvd:itä lasten käsiin ilman valvontaa, kiitos. Sattumoisin tuo vähän yli 60 euroa on muuten juuri saman verran, kuin jokainen kuntalainen maksaa kirjastolaitoksen toiminnasta vuodessa. Kaikki on suhteellista…

Kirjaston huono puoli verrattuna laittomaan lataamiseen on tietysti myös hitaus. Kaukolaina voi kestää useita päiviäkin. Ei millään ehdi huomiseksi. Ja perjantaihan on nyt. Haluan sen NYT! MÄ HALUAN!! On niin kova kiire, nimittäin. Niinpä jätän hakematta vastinetta sille vähän yli kuudellekymmenelle eurolleni, jotka olen kirjastosta maksanut, ja imutan filmin laittomasti netistä. Taikka poikkean työmatkalla vuokraamossa ja maksan sinne hiukan vielä lisää. Ostan popcornia sitten vähän vähemmän.

Mikäs siinä, mutta saan kai silti ihmetellä? Popcorn on minusta hyvää. Siis: enemmän kirjastoa; enemmän popcornia elämään!

Saaristokirjasto

Tänään avattiin Raumalla uusi kirjasto. Mitä, et ole kuullut vai? Lue siinä tapauksessa eteenpäin.


Kuuskajaskarin Saaristokirjasto on Rauman kaupungin, Kuuskajaskarin ravintolayrittäjän ja Kuuskajaskarilla toimivien seurojen yhteistyönä synnytetty kokeilu, pieni kirjastopiste Kuuskajaskarin entisessä kasarmirakennuksessa, tilausravintolan tiloissa. Täältä löytyy tällä hetkellä noin parinsadan niteen kokoelma kirjoja ja lehtiä, joiden teemat valtaosin liittyvät mereen; erityisesti Selkämereen ja Rauman meriympäristöön. Mukana on lisäksi viihteellisempää kirjallisuutta Cornwellia ja Paasilinnaa myöten.

Yksityisestä kansalaisaloitteesta lähtenyt hanke toimii kokonaan vapaaehtoisvoimin. Aineisto on saatu lahjoituksena, Rauman kaupunginkirjasto on lisäksi hankkinut kirjoja yli 800 eurolla kirjaston käyttöön. Kirjastopisteessä on hyvät lukutilat muhkeine nojatuoleineen, ja kirjoja on mahdollisuus ihan oikeasti lainata. Lainaus ja palautus tapahtuvat omatoimisesti vihkoon merkitsemällä ja valvontakamera auttaa rehellisyyteen. Aineistoa saa viedä saaren ulkopuolelle vain ravintolanomistajan erityisluvalla. Kokoelma on siis tarkoitettu Kuuskajaskarilla vierailevien käyttöön. Saarella on majoitustoimintaa ja monet yöpyvät useita päiviä tai jopa pidempään. Kokoelman avulla voi tutustua alueen luontoon tai syventyä sadepäivinä dekkarin tunnelmiin. Lapsillekin on meriaiheisia kirjoja, joiden avulla vältetään tylsistyminen.

Kirjasto on auki elokuussa viikonloppuisin klo 12-15, ja vakituisemmin toiminta lähtee käyntiin ensi kesäkuussa, jolloin se on auki päivittäin aina elokuun loppuun saakka. Kokoelmaa täydennetään vielä talven aikana ja mikäli käyttäjiä riittää, uutta materiaalia hankitaan säännöllisesti. Kirjastohuoneessa toimii myös Selkämeren kansallispuiston infopiste.

Vierailimme osastonjohtaja Maisa Hyytisen kanssa kirjaston ”avajaisissa”, eli tiedotusvälineille järjestetyssä pienessä infotilaisuudessa. Kuvia tuli räpsittyä paljonkin, laitetaan niitä sitten Facebookiin lisää näytille. Ilma ja saari olivat kauniita, ja meininki hyvä. Kirjastotila oli nätisti järjestetty, ja ensimmäiset asiakkaatkin saatiin paikalle sopivasti median tentattavaksi.




Vaikkei Saaristokirjaston ole tarkoitus olla mikään turistimagneetti, se on yksi kokeilu lisää saada tämä ainutlaatuinen saari vetovoimaisemmaksi. Minusta Rauman kaupungin ei kannata hukata tilaisuutta muuttaa Kuuskajaskari ja Rauman saaristo yleensäkin tunnetummaksi osaksi Raumaa ja luoda siitä Vanhan Rauman veroinen matkailuvaltti. Saari on tietenkin aina saari, joten mitään suuria turistimassoja ei sinne voi ihan logistiikankaan vuoksi tuoda. Mielessä kajastavat kuitenkin kesäleirit, elämyshotellit, erilaiset kesätapahtumat…jos ei nyt Raumanmeri-rockia, niin vähän rauhallisempaa yleisötapahtumaa. Vuosikymmeniä armeijan nahkasaappaiden alla kestäneen saaren luulisi kestävän suurempaakin yleisömäärää. Ja saisiko sinne jostain hiekkarannankin, kuka ties. Jo nyt saarella on monenlaista toimintaa ja alueen rakennuksia laitetaan kuntoon. Vesibussi kulkee kesäisin ja ainakin kunnon talvina taitaa saarelle päästä jäätäkin pitkin. Ainakin sinne on autoja tuotu jollain konstilla.

Poiketkaapa ihmettelemässä! Kuvan kaverikin oli jo siellä. Oli vain hieman ujo esiintymään kuvissa ja laittoi sorkkaa toisen eteen aina kun piti poseerata.



P.S. Pahuksen vaikea saada näitä kuvia tähän blogiin niin, ettei teksti muutu hankalaksi lukea. Valitan, ja yritän jatkossa kehittyä.

Ilmainen, kallis ja aineeton

Cd-levyjen myynti on kahdeksassa vuodessa laskenut yli 40%, ja lasku vain kiihtyy. On ennustettu, että koko formaatti kuolee kymmenessä vuodessa musiikin oston siirtyessä kokonaan nettiin. Nettikauppa on kasvanut rajusti, vaikkei vielä läheskään korvaa levymyynnin laskua. Vaikka levy-yhtiöt kaivavat aina esille piratismikortin ja laittoman tiedostojakelun, on todellinen syy levymyynnin vähenemiselle kulttuurin muutos. CD, esine, ei sinänsä monelle musiikin kuuntelijalle merkitse mitään. Todelliset musiikin harrastajat ja keräilijät, ja innokkaat fanit kyllä ostavat levynsä nimenomaan levyinä (eräs signaali on LP-levyjen kasvanut myynti), mutta heitä on kuitenkin vähän. Valtaosa kuuntelee ”ihan laidasta laitaan” musiikkia, siihen suuremmin paneutumatta ja heille cd on vain hankala, hauras ja kallis esine. MP3 –soitin on käyttömukavuudeltaan ja laajuudeltaan murskaava, puhumattakaan nettiradiosta.

Monet ovat sitä mieltä, että on järjetöntä maksaa musiikista, kun ilmaiseksikin saa, ja unohtavat sen, että musiikin tekeminen ei kuitenkaan ole ilmaista. On totta, että lähes kaikki musiikki on kuunneltavissa netissä, eikä tarvitse olla kovin suuri guru kyetäkseen lataamaan musiikin itselleen maksamatta senttiäkään. Tätä kehitystä ei voi estää, ja se tulee mullistamaan musiikin myymisen ja tekemisen. Aineettoman hyödykkeen ilmainen nauttiminen ei kovinkaan monen mielessä aiheuta suuria moraalisia kädenvääntöjä. Jotkut pitävät laitonta musiikinjakoa jopa siunauksena: huono musiikki ladataan ja hylätään, hyvä musiikki ostetaan, ja tästä seuraa, että huonon musiikin valmistaminen vähenee ja vain ne artistit pärjäävät, jotka ovat aidosti hyviä.

Vaikka tällainen ideaalinen malli ei todellisuudessa toimi, koska musiikin hyvyys ja huonous ovat lähes täysin subjektiivisia asioita, niin ajatuksessa on pointtinsa: miksi ylipäätään huonoa musiikkia pitäisi ostaa? Ei autoakaan osteta koeajamatta, mutta cd-levyn sisällöstä ei välttämättä tiedä kuin sen yhden hittibiisin, jos sitäkään. 20 euron arpajaiset siis, ja vaikka sisältö ei miellyttäisikään, palautusoikeutta ei tunneta. Ehkäpä musiikkimyynnin väheneminen todellisuudessa kertookin vain musiikin huonoudesta ja täytebiisien hylkäämisestä? Miksi maksaa sellaisesta, mitä ei kuuntele? Netistä voi ostaa valikoiden vain ne kappaleet, jotka haluaa.

Yllättävää minusta on, että myös kirjastojen cd-lainaus vähenee tasaisesti. Täältähän saisi valtavan määrän musiikkia ilmaiseksi, ja ihan laillisesti! Kopion tekeminen lainatusta cd:stä on aivan laillista. Taitaa vain olla niin, että se on kuitenkin monille liian hankalaa ja hidasta verrattuna netin google + download –menetelmään tai Spotifyn valtavaan musiikkiarsenaaliin. Jääkö kirjastojen tehtäväksi välittää sellaista musiikkia, jota netistä ei löydy? Onko mahdollista, että musiikkia ei vain yksinkertaisesti kuunnella niin paljon kuin ennen? Ainakin sitä tuotetaan enemmän kuin koskaan.

Itse en ole koskaan ladannut musiikkia netistä, mutta kopioita olen kyllä levyistäni tehnyt, ja ystävienkin levyistä. En osaa kuvitella maksavani musiikkitiedostosta. Haluan ostaa konkreettisen tavaran, jotain jota voi pitää kädessä, katsella ja ehkäpä 10 vuoden päästä myydä eteenpäin. En halua, että kaikki vuosien varrella ostamani musiikki häviää olemasta, kun mp3-soitin hajoaa tai DRM-suojatut kappaleet katoavat, kun nettimusiikkikaupan serveri suljetaan. Olkoon vain vanhakantaisen materialistinen näkemys tai ekologisesti epäilyttävää: haluan esineen. Minulle musiikki on muutakin kuin ääni: se on äänen ja sitä välittävän ja tukevan esineen yhdistelmä.

Soitan samoja levyjä kymmeniä vuosia, satoja kertoja. Radiota en kuuntele. Autossani soi aina musiikki. Muovikassillinen cd-kopioita on aina etupenkillä, ja myönnetään, se ei ole kovin kätevää. Toistaiseksi en kuitenkaan omista USB-paikalla varustettua soitinta, jotta voisin siirtyä muistitikkuun. Originaalit levyt ovat kotona hyllyssä. Soitan samoja levyjä ja ostan samoja levyjä. Minulla voi olla toistakymmentä versiota samastakin albumista, identtistä musiikkia. Ostan nimittäin levyjä lähinnä keräilytarkoituksessa, formaatista riippumatta, esineinä. Myös vinyylejä ja kasetteja, vaikka minulla ei ole edes levysoitinta. Tosin eipä niitä LP-levyjä voisi muutenkaan soittaa, kun useimmat ovat vielä avaamattomissa muoveissa, joita ei tulla koskaan avaamaan. Niillä oleva musiikki kuitenkin soi, toisessa formaatissa, eikä unohdu. Se on tapani osoittaa uskollisuutta, kunnioitusta ja kiitollisuutta niitä harvoja kohtaan, jotka ovat onnistuneet luomaan hyvää musiikkia.

Kesän nostalgiapläjäys

Olen huomannut itsessäni selvän taipumuksen nostalgiaan, kaipuun jonnekin ihmeellisiin vanhoihin hyviin aikoihin. 70- ja 80-lukuun, jolloin vielä asiat olivat hyvin ja jokaisella paikkansa. Pelkkää nostalgiaa ja kuvitteluahan tämä on, koska ensinnäkään en juuri mitään ko. ajoista 1973 syntyneenä muista ja toisekseen tiedän, että jätän muistamatta kaikki tolkuttoman kömpelöt, vanhanaikaiset ja hankalat asiat ja sen, että lihaa oli pöydässä vain sunnuntaisin, autona Warre ja halusin isona Suomen seuraavaksi kekkoseksi. Totta kai moni asia on niistä ajoista parantunut.

Mutta silti. Tuntuu, että jotain noissa ajoissa oli, mikä nykyään puuttuu. Optimismi, usko siihen, että asiat paranevat ja että itse pystyy niihin vaikuttamaan. Ammattiylpeys ja tieto siitä, että kuului porukkaan, joka piti yhtä. Selkeys tulevaisuudesta ja tehtävistä. Ei tarvinnut olla moniosaaja, kunhan osasi sen homman, missä oli töissä. Joka tippaa ei tiristetty irti: tehokkuus ei ollut kaiken perusta. Jokaiselle löytyi edes joku homma, vaikka se olisikin ollut nykypäivän mittapuulla täysin turha ja hyödytön. Oli paljon vähemmän informaatiota ja kontakteja. Kaikki oli paljon hitaampaa. Jos oli kiire, lähetettiin pikakirje. Perillä viimeistään ylihuomenna.

Aloin miettiä näitä osuessani kesälomamatkalla etelärannikolla sijaitsevan ja tänä vuonna Loviisan kaupunkiin liitetyn Pernajan kunnan kirjastoon. Siellä on jo usean vuoden ajan toiminut posti, jota kirjaston työntekijät hoitavat. Kunta saa siitä noin 450 euron korvauksen kuukaudessa Itellalta. Halpaa lystiä, ja toimiihan se, kirjastotöiden ohessa. Varsinaisia Postin työntekijöitä ei enää tarvita.

Ennen postinhoitaja oli arvostettu ihminen, postitoimiston johtaja suorastaan herra. Ja herroja piisasi, koska toimipaikkoja oli parhaimmillaan Suomessa yli 4500 kpl. Nykyään tullaan toimeen hieman yli tuhannella, ja niistäkin 90% on kesäapulaisten ja kassojen sivutöinään pyörittämiä asiamiesposteja. Ennen postin pitoon tarvittiin pitkä koulutus: kirjeiden oikeaoppiseen leimaukseenkin oli ohjeet. Nykyään asiakas saa auttaa virkailijaa oikean postimaksun löytämiseksi ja postimaksutarran tulostaminenkin saattaa olla vuorossa olevalle apulaiselle liian vaikeaa. Hän on tullut kesätöihin kauppaan, eikä hän tiedä postinkulusta mitään, ei ole ehditty opettamaan. Ja mitä välii, kun syksyllä tää loppuu kuitenkin. Työpaikat eivät ole enää pysyviä vaan työurat ovat kuin vanhanajan maantie: välillä hiekkaa, välillä öljysoraa ja paljon mutkia ja mäkiä. Kunhan suoriutuu jotenkuten pätkältä toiselle, kaikki on ok. Mitään reittiä ei tarvitse opetella ulkoa.

Töiltä on nykyään riisuttu vaativuuden naamio. Naamio, joka tehtiin virkapuvulla, pitkällä uralla, koulutuksella ja komealla tittelillä. Postitirehtööristä tuli kassaharjoittelija, ja homma toimii silti. Jotenkuten, mutta toimii. Eivät useimmat työt ole ylivoimaisen vaikeita, ja harva homma on sellainen, ettei sitä tekemällä oppisi välttävästi (okei, lentäjän ja aivokirurgin on syytä harjoitella hieman ensin). Virka-aseman antaman naamion mukana lähti kuitenkin myös toisen työn ja opiskelun kunnioitus ja työntekijän ammattiylpeys ja omistautuminen työlleen. Työntekijät laitettiin kilpailemaan koko maailman työntekijöiden kanssa. Kuka halvimmalla tekee, hän saa paikan, kaikki ovat korvattavissa. Valtava määrä ihmisiä muuttui työmarkkinoiden silmissä turhiksi. Heille ei riittänyt tehokasta, järkevää työtä ja he putosivat pois.

En minä halua takaisin junanlähettäjiä tai elokuvalippujenrepijöitä tai herroittelua ja virkapukuja. Virkapuvut ovat vain teatteria, tiedän sen. Mutta uskon, että tarvitsisimme eräänlaiset henkiset virkapuvut, jotka näyttävät asemamme itsellemme ja muille, ja joista näemme, että töissä on ammattilainen. En kaipaa pönötystä ja ylemmyydentuntoista virkamiesmäisyyttä, vaan puvut, jotka ansaitaan ammattitaidolla. Puvut, joita ei voi vain ottaa pukuhuoneen nurkasta ja sovittaa jokaisen päälle. Tarvitsemme työn ja hyvän työntekijän kunnioitusta ja vanhanajan ammattiylpeyttä, jossa huonoa jälkeä ei kehdata päästää käsistä. Tietoa siitä, ettei kaikkea työtä voi tehdä kuka vaan, kun muilta töiltä ehtii, jotenkuten. Jokaiselle on oma paikkansa, jokaisella oma erityisosaamisalueensa. Niin aivokirurgian ammattilaisella, postin ammattilaisella kuin kirjastonkin ammattilaisella.

Rauman paras paikka

Kylläpä lämmitti toukokuun lopun Länsi-Suomen nuortenpalsta, jossa lähes sivun kokoisessa jutussa kerrottiin nuorten valitsemia parhaita paikkoja Raumalla. Heti ensimmäisenä, ja isoimmassa kuvassa oli Rauman pääkirjasto, jota valinnan tehnyt 17-vuotias neito kuvaili sanalla valoisa. Kyllähän parhaiksi paikoiksi oli nimetty myös Rauman jäähalli ja Rauman saaristo, mutta sen kestän kyllä.

Usein sitä ei huomaa ajatella, mikä onni on olla töissä paikassa, jonne asiakkaat tulevat vapaaehtoisesti ja useimmiten vielä kiittävät. Mikä muu virasto tai laitos pystyy tähän? Asiakkaiden kiitos on niin suuri voimavara, että surkeat palkatkin joskus pääsevät unohtumaan. Voiko vaikka ulosottoviranomainen tai katsastaja koskaan saada asiakkailta aitoa, iloista kiitosta työstään? Ainakaan päivittäiseen rutiiniin se ei taatusti kuulu.

Jos minulta olisi 80-luvun puolivälissä kyselty silloisen kotikaupunkini Huittisten parasta paikkaa, niin kyllä se kirjasto olisi ollut. Muistan vieläkin tarkasti ne jyrkät porrasaskelmat, jotka johtivat nykyisin nuorisotilana toimivan 30-luvun punaisen puurakennuksen eteisestä kirjastotiloihin. Silloin ei rakennusten esteettömyys ollut vielä ajatuksissa, pyörätuolilla ei kirjastoon ollut asiaa. Irtonainen harmaa muovimatto painui jalkojen alla, nuortenosasto oli heti ovesta vasemmalla. Joskus aloitin lukemaan sitä alusta aakkosjärjestyksessä, mutta väsyin jo ennen kuin sain A-kirjaimen loppuun.

Lainaustiskiä vastapäätä olivat puiset kortistokaapit. Sieltä selattiin, oliko kirjastossa jokin haluttu kirja. Muistaakseni sitä piti vielä tiskiltä kysyä erikseen, oliko kirja mahdollisesti lainassa. Kirjastokortti oli vaaleanpunainen ja pahvia. Kirjastokorttini numero oli 4105. Kirjojen takana oli tasku, johon laitettiin pahvinen eräpäiväkortti: joka kirjalla oli oma korttinsa, mistä näki edellistenkin lainojen eräpäivät.

Muutaman pöydän käsittävä ”lehtisali” oli lainaustiskin oikealla puolella, tiskin sivuitse taakse mentiin aikuistenosastolle, josta jo runsaan kymmenen vanhana raahasin äidin kauhuksi Stephen Kingin tiiliskiviä (ja vannoin painajaisiin yöllä herätessäni, etten koskaan sellaisia enää lue…ja luin kaikki monta kertaa uudestaan). 80-luvulla Kingikin kirjoitti vielä oikeasti pelottavia kirjoja, tässä aika ei kultaa muistoja.

Kortistolaatikon vierestä lähdettiin tietokirjaosastolle, jossa vuoden 1983 painos Gibbonsin koko maailman postimerkkiluettelosta sai harrastukseni vireille. Uutta painosta ei koskaan kirjastoon ostettu, mutta puhelinluettelon kokoinen ja näköinen luettelo oli minulla lainassa vuositolkulla. Muistaakseni ei ollut mitään rajaa, kuinka monta kertaa lainan sai uusia.

Aikuistenosaston perällä oli muutaman porrasaskelman korkeammalla hyllyjen ympäröimä käsikirjasto ja lukutila, jossa luettiin sarjakuvat, pelattiin kavereiden kanssa shakkia tai tehtiin läksyjä, joskus jopa esitelmiä. Kirjaston harmaapäisen klassinen täti tuli joskus rauhoittamaan menoa: ”SSSHHH!! Ei saa huutaa!”, ja silloin oltiin vähän aikaa hiljempaa.

Minulle kirjasto on aina ollut ensisijaisesti Huittisten vanha kirjasto. Sehän sinnitteli käytössä vielä koko 90-luvunkin, kunnes lopulta uusi, hieno ja iso kirjastorakennus saatiin aikaiseksi. Siellä en ole käynyt montaakaan kertaa. Toivottavasti pystyisin vaikuttamaan siihen, että 20 vuoden päästä joku muistelee, että hänen lapsuutensa ja nuoruutensa paras paikka Raumalla oli kirjasto.

Kirjastoidean iskulauseita

Aurinko paistaa, on kesäkuu, on perjantai ja kello 16.00. Minä poika se vaan istun toimistossa ja tuijotan tyhjää Wordin sivua. Pitäisi tehdä blogi.

Onko tämä nyt sitä valkoisen paperin kammoa?

Lukija (noh, voihan heitä olla kaksikin...) tuskin raivostuu, jos tässä kohdassa hieman oikaisen ja lainaan jo aiemmin keväällä värkkäämääni tekstiä. Parempi nimittäin julkaista tarkkaan punnittua, kuin nopeasti ja väkisin väännettyä. Tässä on painavaa asiaa tiivistetyssä muodossa. Tiesitkö SINÄ tämän kirjastosta? Muistitko? On aika kerrata ja ajatella.

-Kirjasto on ekologisuuden ja kierrätyksen edelläkävijä. Jokainen kirja, jonka lainaat ostamisen sijaan, pienentää hiilijalanjälkeäsi!

-Kirjasto on tasa-arvon edelläkävijä. Kokoelmassa huomioidaan kaikki aatteet, näkemykset ja osapuolet. Kirjasto ei sensuroi!

-Kirjasto on teknologian edelläkävijä. Kirjastot toivat internetin ja tietotekniikan ensimmäisinä kaikkien käyttöön, tarjoten välineet ja opetuksen. Uudet innovaatiot löydät tulevaisuudessakin kirjastosta!

-Kirjasto on verkostoitumisen edelläkävijä. Kirjastot ovat toimineet maakunnallisessa ja valtakunnallisessa yhteistyössä jo vuosikymmeniä!

-Kirjasto on laaja. Kokoelmissa on kaikki: kirjat, musiikki, elokuvat ja paljon muuta!

-Kirjasto on ammattitaitoinen. Kirjaston työntekijöiden koulutustaso on säädetty lailla. 45 prosentilla kirjaston työntekijöistä tulee olla korkeakoulututkinto!

-Kirjasto on lähellä. Lähikirjastot ja kirjastoauto tuovat kirjaston kaikkien ulottuville. Kattavien verkkopalveluiden avulla voit käyttää kirjastoa melkein missä tahansa!

-Kirjasto on raumalainen. Kirjasto tukee paikallisia yhdistyksiä, taiteilijoita ja muita toimijoita tarjoamalla tiloja ja järjestämällä näyttelyitä ja tapahtumia!

-Kirjasto on halpa. Kirjastolaitos käyttää vain noin prosentin kaupungin budjetista ja tästäkin rahasta jopa yli puolet tulee valtiolta!

-Kirjasto on keidas. Kirjasto on paikka, jossa voi viettää aikaa, rauhoittua, opiskella. Kirjasto on paikka, jossa saa olla!

-Kirjasto on ainutlaatuinen. Kirjasto antaa kaiken tämän perimättä käytöstä maksua. Vastaavaa palvelua ei ole olemassa!

Mietipä.

Facebook-kirjastonhoitajat

Taannoin ahtaajalakon yhteydessä tutuiksi tulleet ns. facebook-ahtaajat ovat Raumalla saaneet kaimoja. Nyt ei kuitenkaan olla värväämässä rikkurityövoimaa tietopalveluun, vaan kyseessä on Rauman kirjaston kurkotus sosiaaliseen mediaan. Tämän viikon alusta ovat olleet toiminnassa kirjaston omat facebook-sivut, joiden tarkoitus on toimia hieman nettisivuja kevyempänä tiedotus- ja palautekanavana kirjaston asiakkaille. Käykää katsomassa kirjaston etusivun linkin kautta. Tätä eivät muut virastot vielä Raumalla tarjoa.

No, totta puhuen en itse ole naamakirjaa aikaisemmin edes avannut, enkä muutenkaan kunnostautunut sosiaalisessa mediassa. Tämä blogikin on ensimmäiseni, eikä minulla ole kotisivujakaan. Meikäläinen on ehkä enemmän kirjeposti-ihmisiä. Kulttuurin muutoksen olen kuitenkin havainnut, ja ihmisen pyrkimyksen tavoitettavuuteen ja itsestään kertomiseen sähköisesti. Hahmotellaanpa kehitystä: ensimmäinen yhteys ihmisten kesken tietokoneen välityksellä oli sähköpostiosoite. Se mahdollisti kontaktin yleensä yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Viesti kulki, se luettiin ja siihen vastattiin.

Seuraavaksi tuli netti, ja yksityisten ihmisten internet-sivut. Lukijakunta laajeni; sivun laatija saattoi kertoa mielipiteistään ja harrastuksistaan aivan satunnaisillekin ihmisille, jotka sattuivat osumaan hänen sivulleen. Nettisivujen haitta on kuitenkin niiden kankeus ja yksisuuntaisuus. Ne eivät juuri anna lukijalle kommentointimahdollisuutta, varsinaista kommunikointia ei synny. Päivittäminen on hankalaa ja näyttävien kotisivujen aikaansaanti vaatii jo jonkinlaista osaamistakin. Muutosten seuraaminen edellyttää lisäksi lukijalta jatkuvaa aktiivisuutta. Parhaiten nettisivut toimivatkin melko staattisina, vanhentumattoman perustiedon tarjoajina.

Nopeampaan ja aktiivisempaan mielipiteiden välitystarpeeseen tulivat vastaamaan blogisivustot. Helposti päivitettävinä ja kommentointimahdollisuudella varustettuina ne olivat aimo harppaus kohti entistä osallistuvampaa mediaa. Mielenkiintoisten blogien löytäminen tuntuu kuitenkin ainakin näin aloittelijasta vaikealta: kunnollista hakumahdollisuutta ei ihmeekseni löydy ainakaan tästä bloggerista (tai sitten en vaan osaa…melko todennäköinen vaihtoehto). On vain ”seuraava blogi” –linkki, joka arpoo satunnaisen blogisivun. Tein kokeilun omalta sivultani, mutta sinänsä hauska ja addiktoivakin linkki toi eteeni harvinaisen yksipuolista materiaalia. Johdatusta tai ei, peräti viisi ensimmäistä satunnaista blogia olivat uskonnollisia, pyhäkoulusivuista aina kadotuksen kauhuja maalaavan amerikkalaispastorin sivuille asti. Kuudes johdatti perinteisempään mielipideblogitekstiin, jossa esitettiin kymmenkohtainen suunnitelma Amerikan (ja varmaan maailmankin) pelastamiseksi, sisältäen mm. kaikkien Usan joukkojen vetämisen maailmalta, ulkomaalaisten maahanpääsyn estämisen (maksimissaan 90 päivän oleskelulupa, ei ketään ”terroristivaltioista”, ei yli 21-vuotiaita opiskelijoita (”koska he ovat terroristeja”)), kaiken ulkomaanavun lopettamisen, YK:n päämajan siirtämisen autiolle saarelle ja kaikkien amerikkalaisten lähettämisen kauneus- ja käytöskouluun. Ei sekään oikein ollut sitä mitä hain.

Facebook-tyyppiset sivustot ovat ikään kuin kevennettyjä blogeja. Paljon lyhyitä päivityksiä. Toisin kuin blogit, facebookissa on helppo hakea henkilön tai yhteisön nimellä sivuja. Päivitykset saapuvat automaattisesti käyttäjän sivulle. Sen sijaan, että lukija hakisi tekstejä, tekstit tuodaan hänen luokseen. Verkkomainen ja viruksenkaltaisesti leviävä rakenne mahdollistaa informaation leviämisen erittäin nopeasti ja laajalle. Tiedotuskanavana facebook onkin huomattavasti tehokkaampi ja nopeampi kuin staattiset nettisivut. Tietenkin tämä edellyttää tietoja haluavalta sen verran aktiivisuutta, että ilmoittautuu facebookissa sivun ylläpitäjän faniksi. Rauman kirjasto on saanut viikossa 44 fania, joten vielä mahtuu lisää. Täytyy varmaan itsekin rekisteröityä...ilmoittauduin jo kirjaston henkilökunnan järjestämään facebook-pikakoulutukseenkin. Vertailuna voin kertoa, että Porin kirjaston facebookissa on 360 fania. Kyllähän me aina porilaiset hakataan, eikö!?

24/7

Täydellinen vapaus lienee ihmisen ikiaikainen unelma. Utopia joka hetkessä olevasta vapaudesta valita ja toteuttaa mieltymyksiään oman pään mukaan. Haluan jotain; teen sen, saan sen. Olen joka paikassa, kaikkien kanssa, kaikki on ulottuvillani ja mahdollista ponnistelematta.

Näin meille ainakin uskotellaan. Kaupallistetussa yhteiskunnassa vapaus on vapautta ostaa ja käyttää. Vapautta valita rajattomasta määrästä vaihtoehtoja. Onko se vapautta? Eivätkö rajattomat valinnanmahdollisuudet itse asiassa rajaa vapauttamme, johda ylikuormitukseen ja valinnanvaikeuteen? ”Valitse minut! Valitse minut!” vaihtoehdot huutavat miljoonien äänten kuorona. Minkä minä valitsen kaikessa tässä vapaudessani? Valitsinko sen, jota halusin eniten? Valitsinko sen, joka huusi kovimmin? Valitsinko sen, mihin minulla oli varaa? Huijattiinko minua??

Elintarviketyöläisten liitto SEL on lakossa, koska liitto ei hyväksynyt työnantajapuolen ehdotusta työaikarajoitusten väljentämiseksi. Liiton mukaan esitys sallisi 10-tuntiset työpäivät ja 6-päiväiset työviikot ilman ylityökorvauksia. Aikaisemmin viime kuussa hallitus vapautti kauppojen aukioloajat, niin että isotkin liikkeet voivat pitää ovensa auki vaikka vuorokauden ympäri joka päivä. No mitäs huonoa siinä sitten on, jos pääsee sunnuntaina kauppaan? Enää ei tarvitse sunnuntai-iltana maksaa maitotölkistä kiskurihintaa kioskilla, tai sinnitellä marketin perjantairuuhkassa. Sunnuntaina on kaupoissa tilaa, ja jos suklaalevyn himo iskee kello 3 yöllä, niin siitä vaan, kauppaan ja valitsemaan.

Kuten useimmat viime vuosien lakimuutoksista, on tämäkin muutos tehty suuren rahan toiveiden mukaisesti. Niinpä voittajia eivät ole kuluttajat, kuten voisi näyttää, vaan suuret kauppaketjut. Jo hyvin lyhyessä ajassa on nähty, että rajoittamaton aukiolo on lisännyt vain suurien ketjujen myyntiä. Niillä nimittäin on varaa ja resursseja pitää ovia auki vaikka vuorokauden ympäri. Pienet liikkeet sen sijaan kuihtuvat. Kauppias ei voi olla aina töissä, eikä hän pysty palkkaamaan liikkeensä ylläpitoa ympäri vuorokauden. Pienelle yksikölle on kaikki muutenkin kalliimpaa ja siksi hinnatkin ovat korkeammat. Mitä rikkaampi olet, sitä vähemmän mistään maksat. Niin toimii suuruuden ekonomia. Lopulta käykin niin, että näennäinen vapauden lisääminen johtaa pienempien toimijoiden häviämiseen ja kuluttajan valinnanvapauden kaventumiseen.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Timo Anttila uskoo, että kaupallisten palveluiden ”työaikakäsitteiden laajentaminen” (mikä hieno eufenismi!) johtaa väistämättä siihen, että myös julkisten palvelujen aukioloaikoja halutaan laajentaa. Miksi virastot ovat auki 9-16, miksei meillä ole 24/7 –päiväkoteja? Monessa kirjastossa pidempien aukiolojen vaatimukset ovat arkipäivää, ja nimenomaan kirjasto on julkisista palveluista ehkä ainoa, jolla vaikkapa sunnuntaiaukiolo alkaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Verrattaessa kirjastoa ja Prismaa havaitaan kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva ero: kirjasto on verovaroin rahoitettu peruspalvelu, jonka suora rahallinen tuotto on pieni ja resurssit rajalliset. Jos haluamme, että kirjasto on auki 24/7, se on kyllä mahdollista, mutta siihen tarvitaan rahaa. Kuten kauppa, ei kirjastokaan pysy auki itsestään: jonkun on oltava töissä. Jos pidämme kirjaston auki sunnuntaina, meidän täytyy maksaa työntekijöille sunnuntaipalkkaa. Jos meillä ei ole rahaa, voimme toki antaa palkan ylimääräisenä vapaapäivänä. Vaan: jos lauantaista saa yhden vapaapäivän ja sunnuntaista kaksi, niin kuka hoitaa työt viikolla? Kauppa voi maksaa yö- ja sunnuntaityöläisensä saamallaan voitolla, mutta julkinen palvelu ei voi niin tehdä. Joko resursseja lisätään, tai tyydytään niihin aukioloihin, jotka resurssit sallivat. Siitä ei ole kyse, etteikö sunnuntaityöhön saataisi tekijöitä. Tietenkin joku voisi ajatella, ettei ole oikein, että toiset joutuvat olemaan töissä sunnuntaina tai yöllä. Mutta onhan sellainen ajattelu kovin vanhanaikaista.

Onko näennäisesti vapaiden valintojen määrän jatkuva kasvu lopulta siunaukseksi? Onko oikein toivoa, että muut palvelevat minua vuorokauden ympäri, aina kun haluan? Onko hyvä asia, jos kaikki on aina auki? Kun kaikki kasvaa, suurenee, vilkastuu, nopeutuu ja tulee äänekkäämmäksi, pitää muistaa että on yksi asia, mitä yksikään lakiehdotus ei tuo lisää: ihmisellä on vain ne 24 tuntia vuorokaudessa. Se on raja, jota ei voi kasvattaa. Jos lopulta olemme yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat kaiken aikaa töissä tuottaakseen palveluja toisille, jotka ovat kaiken aikaa töissä, niin kuka enää ehtii näitä palveluita käyttää?

Työttömätkö? Ehei, hehän ovat myös aina auki.

Bill Gates, kirjastomies

Olin viime torstaina Yleisten kirjastojen neuvoston kokouksessa Helsingissä. Neuvosto on Suomen yleisten kirjastojen yhteistyötä koordinoiva ja yhteisiä kannanottoja muodostava elin, ja siinä on edustajat jokaisesta maakunnasta ja maakuntakirjastosta. Toimin kolmatta vuotta neuvoston Satakunnan edustajana.

Kokouksessa vieraili varsin merkittävä vieras: Bill ja Melinda Gatesin säätiön kirjasto-ohjelman johtaja Deborah Jacobs piti esitelmän ohjelman toiminnasta. Lastenkirjastotyössä aloittanut, ja 11 vuotta Seattlen kaupunginkirjaston johtajana toiminut Jacobs vetää nykyään Gatesin säätiön kirjasto-ohjelmaa, joka toimii tällä hetkellä Usassa ja kymmenessä muussa maassa. Tarkoitus on tukea yleisiä kirjastoja tietotekniikan ja internetin saamiseksi kaikkien kansalaisten ulottuville. Säätiö lahjoittaa koneet, ja kouluttaa kirjaston työntekijät niitä käyttämään. Lisäksi myönnetään erityispalkintoja ja stipendejä; yhteensä rahaa on jo lahjoitettu 230 miljoonaa dollaria ja koneita 30 miljoonan dollarin edestä.

Gates alkoi tukea yleisiä kirjastoja jo 1997 Usassa ja ohjelma laajeni vuosituhannen vaihteessa kansainväliseksi. Meille, joille kirjastot ja internet ovat jokapäiväisiä itsestäänselvyyksiä, oli ajatuksia herättävää kuunnella Jacobsin esitystä ja faktoja maailmalta. Teknologia- ja informaatiokuilut maailmassa ovat tavattoman syvät; murto-osalla maailman ihmisistä on ne mahdollisuudet, joita suomalaisilla on. Esimerkkejä: Usassa vain 40% asukkaista omistaa internet-yhteyden. Maailmanlaajuisesti netti on vain joka kymmenennellä, siis 90% maailman ihmisistä ei käytännössä pääse vieläkään lainkaan internetiin. Romaniassa vuonna 2008 vain vajaalla 15 prosentilla kirjastoista oli internet-yhteys, köyhimmissä maissa ei toimivaa kirjastoverkkoa, netistä puhumattakaan, ole lainkaan. Gatesin säätiö toimii mm. Botswanassa, jossa pelkästään veden ja sähkön saaminen kirjastoihin on työn takana. Kehity siinä sitten ja globalisoidu.

Kyynikko tietenkin sanoo, että kehitysohjelmallaan Gates sitoo kehitysmaat Microsoftin verkkoon, ja totta kai ohjelma on myös hyvää markkinointia. Pelkkää teatteria se ei kuitenkaan ole: tietokoneita ei vain dumpata kirjastoihin, vaan ohjelmaan pääsy edellyttää myös valtiolta panostusta kirjastolaitokseen: kunnolliset puitteet, kunnolliset palkat, kunnollisen seurannan ja kehittämiseen sitoutumisen.

Jacobs näytti esittelyvideon, jossa haastateltiin latvialaisen kaupungin johtajaa. Perunapeltoa muistuttavan pääkadun varrella oli uusi iso kirjasto. Kaupunginjohtaja sanoi: on tärkeämpää, että kaupungissa on hyvä kirjasto kuin hyvät tiet. Hän oli tajunnut ne kehitysmahdollisuudet, jotka kirjasto tarjoaa ja osannut laskea siitä koituvan hyödyn kaupungilleen ja maalleen. Hän oli osannut ajatella budjettivuotta pidemmälle. Tiedon arvo ei vähene, vaan päinvastoin kasvaa sitä jakamalla. Ihmisten vapaa pääsy kaikkeen tietoon ja vapaat yhteydet toisiin ihmisiin ovat yhteiskunnan taloudellisen, tiedollisen sekä henkisen kasvun perusta.

Kuoppaistakin tietä voi kulkea, mutta jos ihmiset eivät kehity, viisastu ja ajattele omilla aivoillaan, tulee valtatiestäkin pelkkä kulissi ja koriste, mustien limusiinien paraatikatu. Ja ihmisistä ilman tietoa tulee paraatikadun reunalla lippua heiluttavia ihmisen kuoria; robotteja ja eläviä nukkeja.

eKirjasto iAjassa

Apple esitteli maaliskuun lopulla vastineensa Amazonin Kindle-lukulaitteelle, iPadiksi ristityn, joka suuntaan venytettyä kosketusnäytöllistä puhelinta muistuttavan vehkeen. Suomessa nettipalstoilla laite sai melko paljon ivaa osakseen, ja sen hyödyllisyyttä ja käyttötarkoitusta ylipäätään ihmeteltiin. Suomessa lukulaitteita ei juurikaan ole käytössä, etenkin siksi, ettei suomenkielistä luettavaa ole. Hintakin vaikuttaa kovalta; Suomessa iPadista saa maksaa 500-850 euroa versiosta riippuen. Usassa myynti kuitenkin lähti voimakkaasti käyntiin, osin tietysti suuren hypetyksen voimalla. Nämä ”haluan ostaa ensimmäisenä ja jonotan vaikka yön yli sen vuoksi” –mainoskikkailut ovat jo arkipäivää erilaisten buumituotteiden osalta.

Kindle –lukulaitteeseen on saatavilla jo 450000 kirjaa ja lehteä. iPad yrittää perässä, ja Apple on solminut 5 suuren kustantajan kanssa oikeudet myydä kirjoja sähköisessä muodossa. Sähköisten kirjojen kauppa on Usassa käynyt vilkkaana. Ainakin itse lukulaitteita on tiettävästi myyty jo toista miljoonaa. Alun perin Kindle-kirjan maksimihinnaksi asetettiin 10$, mutta kustantajien painostus on tänä vuonna nostanut uutuuksien hintoja jopa kovakantista korkeammalle. Esimerkiksi Stieg Larssonin "Tyttö, joka leikki tulella" maksaa englanninkielisenä Kindle-versiona 13.62$, mutta kovakantisena romaanina vain 11.50$. Kindle-lukulaite itsessään maksaa Suomessa 340 euroa. Toisaalta teoksen vanhetessa kirjan aineettomuus alkaa laskea kustannuksia. Koska ei tarvita varastoja, voidaan suurimman suosion laskettua hintoja pudottaa selvästi. Larssonin trilogian edelliset osat maksavat Kindle-versiona enää vähän päälle 5$. Eikä tule postikuluja, eikä tila lopu kirjahyllystä kesken. Usassa Kindle jo toimiikin hyvin: kokonaisen teoksen saa ladattua lukulaitteelle minuutissa. Suomessa käyttö on kömpelöä, sillä teos on ensin ladattava tietokoneelle, ja sieltä lukulaitteelle, mikä luvalla sanoen kuulostaa hölmöltä. Lisäksi tarjolla on vain englanninkielistä aineistoa.

Äskettäin oli lehdessä juttua kiinalaisista nettikirjailijoista, jotka tuottavat tekstiä jatkokertomuksena, ja ihmiset latailevat/tilaavat sitä suoraan kännyköihin. Missä ovat eurooppalaiset sähkökirjat ja niiden kustantajat, kyselivät kiinalaiset, ja ihmettelivät eurooppalaisten teknistä alkeellisuutta. Niin missä? Elisa jo ainakin välittää äänikirjoja netin kautta Suomessa, ja nettiromaaneita julkaistaan Euroopassa säännöllisesti, mutta pääasiassa e-kirjapalvelut ovat vielä erikoisuuksia eivätkä valtavirtaa. Muutos on kuitenkin tulossa vääjäämättä, ja kirjastot ovat (jälleen kerran) teknisen kehityksen kärjessä. Lukulaitteita lainataan jo eräissä kirjastoissa Suomessa.

Rauman kirjastossa otettiin maaliskuun alussa käyttöön ePress –palvelu, jossa on tarjolla 75 paikallissanomalehteä digitaalisina näköispainoksina. Kuvaruudulta näet päivän lehden täsmälleen oikeannäköisenä mainoksineen kaikkineen, ja voit lisäksi hakea monipuolisesti tekstiä yhdestä tai vaikka kaikista lehdistä. Palvelussa on kahden viimeisen kuukauden lehdet, ja nimekkeitä löytyy Kuhmolaisesta Pietarsaaren Sanomiin ja Östra Nylandiin saakka. Sen mikä on painetun kirjan ja lehtien kohtalo tulevaisuudessa, päättänevät lukijat. He tekevät valinnan painetun ja digitaalisen aineiston välillä: onko kirjaa mukavampi lukea lukulaitteelta vai paperilta, ja onko vaikkapa lahjaksi annettu e-kirja yhtä hyvä, kuin fyysinen versio?

Mutta miten lopulta käy kirjaston, kun kaikki alkaa olla iSitä ja eTätä? Kuka lainaa kirjoja kirjastosta, jos kuudenkympin vuosimaksulla saat netistä kaikki maailman teokset lukulaitteellesi? Vaikkakin tällä hetkellä sähköisten kirjojen hinnat ovat teoskohtaisia, uskon, että lopulta päädytään samaan periaatteeseen kuin musiikin kanssa: maksat käyttöpalvelusta, et yksittäisestä teoksesta. Rajattomasti materiaalia vuosimaksulla.

Toisaalta… sehän on kuin kaupunginkirjasto: 60 euron vuosimaksu kattaa kaiken. Ei mitään uutta siis. Erona Kindleen meillä on tietysti myös palvelu. Eivätkä meidän kirjamme häviä, jos lukulaite putoaa lattialle. Ja onhan meillä lisäksi paljon muutakin, kuin vain kirjoja ja lehtiä ja niiden lainausta.

Niin se vain on: tulevaisuus on jo täällä! Heti aamulla jonottamaan!

Sammutetuin lyhdyin ilmastokriisiä torjumaan

Lainasin kirjastosta sähkömittarin. Juu, meiltä saa sellaisiakin, ihan ilmaiseksi, kuukauden laina-ajalla. Sähkömittarilla on helppo tarkkailla kodin sähkölaitteiden kulutusta ja löytää energiasyöpöt kompastelematta elämää vaikeuttaviin lillukanvarsiin. Nimittäin, vaikka onkin totta, että miljoona lillukanvartta on melkoinen kuorma, on erilaisten pikkuasioiden kanssa puuhastelu yleensä omiaan tyynnyttelemään enemmän huonoa omatuntoamme, kuin varsinaisesti vaikuttamaan juuri mihinkään mitenkään. Lisäksi miljoonan lillukanvarren kokoamiseen kuluu valtavasti energiaa.

Minulla on talossani suora sähkölämmitys. Tämän lisäksi on varaava takka, ilmalämpöpumppu ja osassa kämppää vielä lattialämmityskin. Ei mitenkään erityisen hyvin suunniteltu systeemi siis, vaan vähän niin kuin lastenlaulun housut: paikka paikan päällä. 60-luvun tiilitalo, joka on aina hiukan viileä, kesät talvet. Talvet erityisesti. Viime talvi oli lauha, ja tein kokeen: elin koko vuoden pelkästään puulämmityksen varassa, enkä laittanut pattereita enkä muuta lämmitystä päälle lainkaan. Pudotin sähkönkulutustani lähes kolmanneksen edellisvuodesta, ja tulos oli vain 60 % siitä, mitä talossa aiemmin asunut perhe kertoi kuluttaneensa. Kaikki illat kannoin puita liiteristä pilkkopimeässä ikuisessa tihkusateessa, joka tuolloin vallitsi. Opin pukemaan villapaidan päälle heti kun tulin töistä. Ymmärsin, etteivät Reinot olleetkaan vain vanhusten tohvelit, ja tavallaan ihan tyylikkäät. Aamulla saattoi keittiössä olla noin 15 astetta lämmintä, mutta hei, siksihän meillä on talvitakit! Reipas voimistelu lämmittää, ja televisiostahan olin jo luopunut vuotta aiemmin, eipähän kohmettunut iltaisin sohvalle.

Sähköä säästyi. Vaihdoin energiansäästölamppuihin, vaikka sähkölämmitteisessä talossa eron huomaa lähinnä kalvenneesta valosta ja entistäkin kylmemmästä ilmapiiristä. Uloskin laitoin lyhtyyn energiansäästölampun, ja ilman sähkömittariakin saatoin välittömästi todeta valtavan säästön: lamppu ei syttynyt lainkaan, jos oli astekin pakkasta. Oma lamppuni kuitenkin syttyi sen verran, että menin valaisinliikkeeseen ja ostin 10kpl pakkauksen 60 watin hehkulamppuja, ihan vain varalle. Tavallisesta kaupasta niitä ei enää hamstrauksen vuoksi saanut.

Kestin kuitenkin koko talven, ja olihan se mukavaa, kun sähkölaitoksen tasauslaskussa oli yli 250 euroa palautettavaa. Niinpä jatkoin askeettista linjaa seuraavana syksynäkin, taistellen energiankulutusta ja kylmyyttä vastaan. Hävisin. Kun kerran joulukuun alussa aamulla herätessäni lämpömittari näytti sisällä 13,8 astetta, nöyrryin ja laitoin patterit päälle. Jäätävän olohuoneen lattian sain ilman tossuja astuttavaan kuntoon lattialämmityksellä. Vilkaisin epäuskoisena kuinka sähkömittarin neula pyöri hyrränä, suljin sähkökaapin oven, enkä avannut sitä koko talvena. Menköön. Joskus vain tulee aika, jolloin ei enää jaksa välittää. Hankin digitelkkarin.

Palasin kohtuuteen. Lämmitän edelleenkin takan päivittäin, ja pattereiden termostaatti on säädetty 19 asteeseen, mikä riittää aivan mainiosti. Vieraat valittavat joskus vilpoisuutta, mutta itse olen jo tottunut. Kylmähän ei ole koskaan, on vain liian vähän vaatetta päällä. Sähkönkulutus on tänä talvena ollut 30% viime talvista korkeampi, mutta ovathan säätkin olleet poikkeukselliset. Tuskin kärvistelemällä maailma pelastuu, emme me voi jäädyttää itseämme hengiltä säästötalkoissa, vaikka se olisikin lopullinen ratkaisu energiapulaan. Pieni asennemuutos, tuhlaamisen lopettaminen, riittää.

Lauantaina 27.3. on vuosittaisen maailmanlaajuisen Earth Hour – kampanjan aika. Kello 20.30 sammuvat valot tunniksi kaikkialla, tarkoituksena kiinnittää huomio ilmastokriisin torjumiseen. Maaliskuun lopun pakkasissa ja lumituiskussa kahlailevalle suomalaiselle kannattaisi kyllä puhua ennemmin vaikka kampanjasta energiantuhlausta vastaan, joka saattaisi olla selkeämmin ymmärrettävä ja kannatettava päämäärä. Tavoitteena on nimittäin saada mukaan 3 miljoonaa suomalaista. Rauman kaupunkikin osallistuu, en tosin tiedä millä tavoin. Kirjaston valot ainakin ovat suljettuina tuohon aikaan muutenkin. Mutta voihan itse kukin ne valot pois räpätä, tunnin varmasti pärjää ilmankin. Ajankohta kyllä hieman harmittaa: nyt pitää katsoa Selviytyjät pimeässä.

Ovista ja avaimista

Rauman pääkirjastossa järjestettiin viime maanantaina Exlibris Aboensis –seuran tilaisuus, jossa tutustuttiin exlibristen maailmaan: symboliikkaan, valmistukseen ja keräilyyn. Yhdistyksen puheenjohtaja Tauno Piiroinen veti runsaan tunnin diaesityksen aiheesta. Itse avasin tilaisuuden muutamalla lauseella ja kuuntelin esityksen mielenkiinnolla.

Olen itse ollut koko elämäni intohimoinen keräilijä. Aloitin joskus 6-7 vuoden vanhana kiiltokuvilla ja pullonkorkeilla, ja etenin siitä ala-asteen aikana viinapullon etiketteihin, siitä edelleen pyyhekumeihin ja lyijykyniin ja lopulta päädyin postimerkkeihin ja postileimoihin, joihin sitten olen jumittanut lähes 25 vuodeksi. Tein jopa kandintutkielmani keräilystä ja olin lyhyen aikaa töissä Suomen ainoassa filateelisessa kirjastossa Postimuseossa Helsingissä. Keräily on pysynyt minussa kuin tauti. En ole parantunut vieläkään, enkä edes halua.

Keräilijöitä pidetään usein hieman omituisina, omissa sfääreissään liitelevinä hörhöinä, jotka mustasukkaisesti vartioivat kokoelmiaan ja suurennuslasilla etsivät kärpäsenkakan kokoisia eroja ja virheitä tullen niistä liikuttavan iloisiksi (tai surullisiksi, se vaihtelee). Kyllähän he voivat hiukan omituisilta joskus vaikuttaakin. Voi tulla kuva, etteivät keräilijät ole järin hauskaa tai dynaamista porukkaa. Siis…postileimat! Voiko olla mitään tylsempää ja hitaampaa? Täytyy myöntää, että ensitreffeillä en erityisen korostetusti harrastuksiani esille tuo. Voihan olla, että emme tässä musteläiskätestissä saa lainkaan samoja tuloksia. Se, mikä toisesta näyttää… hmm… no, musteläiskältä, näyttääkin minusta ovelta toisiin maailmoihin. Se voi aiheuttaa hämmennystä.

Mitä järkeä on kerätä ja tutkia exlibriksiä tai postileimoja, kirjoittaa niistä kirjoja ja kertoa uusista havainnoista innostuneena? Päällisin puolin ei todellakaan mitään, ja siinä se hauskuus juuri piileekin. Mikä onni on saada elämään sisältöä ja jännitystä näin vähällä! Ei tarvitse kiivetä Mount Everestille elääkseen täyttä elämää, kunhan vain osaa katsoa asioita oikein. Keräilytutkimuksessa tärkeä käsite on vakava harrastus. Se tarkoittaa keräämisen muuttumista tutkimiseksi. Vakava keräily alkaa, kun aletaan selvittää maailmoja esineen takana. Mielestäni kyky nähdä merkityksiä sinänsä ”hyödyttömän” keräämisessä, harrastamisessa ja tutkimisessa erottaa ihmisen eläimestä. Harakkakin keräilee kiiltäviä esineitä, muttei se tietääkseni paneudu niihin sen enempää. Se vain kokoaa.

Keräily voi olla vakavaa, mutta keräilijät eivät. Totuus on se, että keräilijät ovat humoristeja ja humaaneja ihmisiä (voisiko tee- tai muovipussien keräilijä olla muuta!?). Mielikuvitus ja tiedonjano ajavat heitä eteenpäin, ja mitättömät ja käyttökelvottomat esineet ja asiat laajenevat jatkuvan tutkimuksen myötä valtaviksi tietovarannoiksi. Yksittäinen postileiman jälki muuttuu maantiedon, politiikan, sotahistorian, sosiaalisen kehityksen, taloustieteen ja tietoliikenteen tietokirjaksi. Exlibris kantaa mukanaan painotekniikan, kirjallisuuden ja tapa-, kulttuuri-, ja taidehistorian maailmoja. Jokainen keräilyobjekti on harrastajalle ovi aivan toisiin maailmoihin, ovi, joka asiaan vihkiytymättömältä pysyy kiinni ja jota hän ei edes näe. Keräilijä näkee, etsii avaimen ja avaa nämä ovet, silkasta tutkimisen ja oppimisen riemusta. Hän näkee portin uuteen maailmaan siinä, missä toinen näkee roskia. Uusi maailma odottaa jokaisen esineen takana. Ei tarvitse lähteä ylittämään Kolumbuksen tavoin valtamerta sen löytääkseen. Mutta etsiä pitää, vuosia ja vuosia. Löytää, ja lähteä taas matkaan kohti seuraavaa maailmaa. Ei voi pysähtyä.

Vaikka en ole exlibriksiä koskaan harrastanut, luulen ymmärtäväni harrastuksen idean, ihan siinä kuin moottorisahojen tai juna-aikataulujen keräilynkin. Kohteella ei sinänsä ole väliä. Ovi ei merkitse, vaan maisema, joka sen takana avautuu. Se maisema on avara. Tiedon lisäksi keräily antaa esteettistä nautintoa ja palvelee loogisuuden ja järjestelmällisyyden haluamme ja toisin kuin usein kuvitellaan, se on erittäin sosiaalista toimintaa. Keräilijät ovat järjestäytynyt tutkijoiden joukko, joka tekee työtään ilmaiseksi, palkkanaan tutkimus itse. Keräilijä on utelias ja tiedonhaluinen ihminen, jolla on päämääriä. Suomalaisen monitoimikeräilijän, kamarineuvos Kari Rahialan sanoin: keräilijä on onnellinen ihminen. Hänellä on sekä ovi, että avain oven aukaisemiseen. Avaimia saa muun muassa kirjastosta. Ilman kirjoja ei ole tietoa ja ilman tietoa keräily on vain kokoamista.

Kirjaston vaarat

Kirjasto on vaarallinen paikka. Hyllytasoilla hiipii uusia ajatuksia, ne vaanivat odottaen, luikertelevat kuin käärmeet sivujen välistä ja kiertyvät ympärillesi… Salakavalasti, huomaamatta, ne ympäröivät sinut ja ryömivät silmistäsi sisään, täyttävät aivosi ennen kokemattomilla mielikuvilla, mielipiteillä, joita tuskin tiesit olevan olemassa, tapahtumilla, joista et ollut kuullutkaan, tiedolla, joka lisää tuskaa, mutta antaa rohkeuden ja varmuuden, auttaa jaksamaan.

Siellä ne ovat, jokainen lehti täynnä ainutkertaisia tarinoita. Pitelet käsissäsi uniikkia kirjainten massaa, koodia, joka muokkautuu edelleen uudeksi uniikiksi merkitykseksi aivoissasi, oman purkuohjelmasi kääntämänä, ja saa tulkinnan, mutta ei koskaan ratkea. Loputon variaatio, miljoonia merkityksiä, jotka jättävät jälkensä, halusit tai et. Jokainen koodattu ajatus aukeaa jollain tavalla, vaikka vaillinaisestikin. Ajatus saa tulkinnan; sanoma ei ole ehkä ole oikea ja alkuperäinen, mutta se muuttaa sinua. Tätäkö kirjailija tahtoi? Tätäkö tarkoitti?

Mikä voima! Mustaa valkoisella, symboleja, koukeroita paperilla tai näyttöpäätteellä. Ne makaavat hiljaa, vuosia, odottaen. Ja sitten avaat sivun, ennustus täyttyy, taika toteutuu. Syntyy yhteys. Et ehdi väistää, et pysty, et haluakaan. Kauan hiljaa, kuolleina, odottaneet kirjaimet heräävät eloon, ne syöksyvät suoraan päin kasvojasi, päin silmiäsi, päin tajuntaasi… kuin virukset ne tunkeutuvat sisääsi ja alkavat lisääntyä. Täyttävät tyhjän tilan aivoissasi, kihisevät, mutatoituvat ja muuntuvat lopulta ehkä aivan uuteen muotoon. Ja tämä kanta tarttuu ihmisestä toiseen, tämä pandemia leviää kaikessa ihmisten välisessä kontaktissa, millisekunnissa maapallon toiselle puolelle, joka kolkkaan. Eivät auta hallitusten ponnistelut, eivät rokotuskampanjat. Tauti ei pysähdy, kun tartunta on kerran saatu. Se vain muokkautuu ja laskee liikkeelle yhä uusia muotoja. Ei sitä pidättele mikään.

Ainoa keino taltuttaa tauti on estää ensimmäinen kontakti, kontaminaatio. Vältä kirjastoa, älä avaa ovea, älä avaa kirjaa. Lakkauta kirjasto, älä edes perusta sitä! Monet tekevät sen, eivätkä koskaan saa tartuntaa. Heidän aivonsa säästyvät tuolta kihinältä: tieto- ja elämysvirusten hyökkäykseltä, ristiriitaisilta tunteilta, merkitysten etsimisen vaikeudelta. Se on helppo tie. Älä taistele, anna mennä vaan, joku muu ajattelee puolestasi. Älä prosessoi, anna kaiken virrata muuttumattomana lävitsesi, huuhtoutua sileiden aivojesi pinnalta kuin vesi öljykankaalta, jälkiä jättämättä. Miksi nähdä vaivaa, miksi altistaa itsensä muutoksille? Miksi tuoda epävarmuus totuuden tilalle? Miksi pitäisi kokea jotain itse?

Miten uskaltaisit jättää turvallisen polkusi ja poiketa pimeään!
Sillä se tie ei ole pelkureille. Vain rohkeimmat meistä uskaltautuvat kohtaamaan kirjaston vaarat.